Lasu neurokirjolla

"Teillä olis kaikki helpompaa ilman mua".

Suomessa sijoitetuista/huostaanotetuista lapsista merkittävä prosentuaalinen määrä kuuluu neuropsykiatrisen hoidon piiriin.

Tai, kuuluisi. Moni saa apua ja selityksen haasteisiinsa vaikean lapsuuden ja nuoruuden jälkeen vasta. 

Tuki, jota olisi kuulunut saada jo varhaislapsuudessa sinne kotiin, korvattiin aina seuraavalla ja seuraavalla kahvia siellä sohvalla tinttaavalla tädillä. "Keskusteluapua ja havainnointia", avuntarpeen määrittelyä, vinkkejä ja listoja, kuinka pitää päivärytmi. Sekä sitä kuuluisaa "huolta" kodin siisteydestä. 

Vanhempi kuormittuu hinkatessaan vessan peilejä putipuhtaiksi, ja sulloo viikkaamattomia pyykkejä piiloon taas tunniksi kahdeksi, ettei keskustelun pääpaino ole taas siivousvinkeissä: Vanhemman huoli omasta jaksamisestaan, ja lapsen konkreettisesta tuesta tai tutkimuksiin pääsemisestä, leijuu tummana aiheena ajatuksissa.

Niitä heidän pitäisi pohtia. Ratkaisuja.

 Konkreettista apua lapselle, kotiin jaksamista tukevaa toimintaa, kuten tukiperhe, tukiaikuinen lapselle, siivousapua, ymmärrystä neuvoa oikean tahon puoleen ja oikeuksien äärelle. Etuudet, vertaistuki, vapaa-ajan toiminta lapselle, tuki kouluun, tietoa kuinka saada arjesta muutakin kuin selviytymistaistelu.

Lapsi, jonka pakkoajatukset ja pakkotoiminnot survovat väkisin käsittelykyvynkin ulkopuolelle kuuluvaa materiaalia kelana sinne päähän, uudelleen ja uudelleen......käskevät tahdosta riippumatta, täysin irrallisena lapsen omasta halusta, juoksemaan ruuhkaiselle autotielle......hyppäämään liikkuvasta autosta ulos......halaamaan vastaantulijoita kovaa huutaen "rakastan sinua!"........sylkemään 28 kertaa maahan rykien niin kovaa kurkkua, että oksentaa samalla....pistämään itseään terävällä esineellä saadakseen tietyn aistituntemuksen....läpsimään ketä tahansa takapuoleen neljä kertaa ohimennen, tai molemmille puolille hartioita tasaluvun verran.....varomaan avoimia ikkunoita sillä jokaisesta täytyy hypätä ulos : Vaikka olisit viidennessä kerroksessa...........nämä lapset, jotka pidättävät näitä kyseisiä vaikeita, mutta YLEISIÄ JA TYYPILLISIÄ TOURETTEN/OCDn OIREITA, ovat systeemiin joutuneina usein vain niitä "väkivaltaisia, harhaisia, itsetuhoisia" asiakkaita.

Ilman asianmukaista hoitoa ja oikeita tutkimuksia. 

Stereotypiat neurokirjon oireista Touretten tiimoilta kulminoituu usein rivouksien huuteluun, tai hassuihin naaman vääntelyihin.

OCD on yleensä mielletty järjestelmällisyyteen taipuvaisen ihmisen "ongelmana". 

Niin kapeaa, niin harhaanjohtavaa.

Lapsi, joka keräsi kaiken kapasiteettinsa kyetäkseen hakea joulutodistuksensa koulun joulujuhlista, väenpaljouden keskeltä, kiittää, kätellä, katsoa silmiin ja toivottaa joulua opettajalle.... päätyykin kiinnipitoon kaiken ihmisjoukon keskellä. Puree, kirkuu, rimpuilee kuin villieläin, jopa kahden aikuisen otteessa, sillä yritti heittää tuolin ikkunan läpi.

Mutta kukaan ei huomannut, kun poika kompensoi kuormitustaan uppoutuen biljardipeliin puhelimellaan. Selviytyi aistiärsykkeistään omin keinoin. Kukaan ei huomannut, kun koulun aikuinen laskeutui lapsen eteen vaaksan päähän kasvoista, pojan silmiin nauliutuen ja puhelinta pojan kädestä pois ottaen. "Koulun säännöt kieltävät puhelimen käytön koulun tiloissa". 

Tietäen, että poika kuuluu autisminkirjoon. Tietäen, että voi omalla toiminnallaan triggeröidä lasta.

Jos mun neurokirjoon kuuluvilla lapsillani ei olisi tukimuodot kohdillaan koulussa, ja hoitotasapaino hyvä, hekin olisivat systeemissä sisällä. Sijoitettuna, koska meidän vanhemmuus "ei riitä" ja lapsi voi huonosti, iskee huoli: Otetaan pois, me kyllä osataan ja pystytään. 

Kunnes ette osaakaan. Ette ymmärräkään.

 Laitatte ehkä vihdoin ne rattaat pyörimään, jotka olisi pitänyt pyöriä jo kotona: Tutkimukset, lääkitys, kuntoutus, tieto, tuenmuodot kouluun avustajapalveluineen ja erityisin opetusmuodoin. Ja kas! Lapsi saa viimein apua ja tukea, sitä mitä vanhempi olisi tahtonut jo ennen kuin teini-ikä teki kaikesta raskaampaa. 

Ilman, että olisi tuntenut itsensä epäonnistuneeksi ja osaamattomaksi. Ilman, että avunhakemisesta olisi rankaistu niin raskaalla kädellä, kuin omasta lapsesta luopumisella.

Usein rattaat ei lasuasiakkuudesta huolimatta pyöri kuitenkaan yhtikäs mihinkään, vaan liian usein systeemiin jumittunut nuori päätyy päihde-ja rikoskierteeseen, hoitamattoman neurokirjon ominaisuuden ottaessa niskalenkin. Siihen kierteeseen moni katoaa, haihtuu kasvottomaksi tilastoihin.

Lastensuojelussa ei ole riittävää osaamista neurokirjon lasten hyvinvoinnin takaamiseen, tai heidän tukemiseen kotioloissa, saati laitoksissa. Ehkä tahtoa ja kiinnostusta olisi, mutta resursseja ei.

Lastensuojelu ei ole ensisijainen tuenmuoto neurokirjoon kuuluvien lasten perheille, vaan VARHAINEN KARTOITUS neuropsykiatrisen hoidon tai tutkimusten piiriin pitäisi olla herkästi vaihtoehto silloin, kun käytöshäiriöt koulussa tai kotona dominoivat, eikä selkeää aiheuttajaa haasteille löydy, tai ne jatkuvat saadusta tuesta huolimatta.

Yhtäkään perhettä enempää kuormittavaa kahvittelijaa ei tarvita lastensuojelusta "keskusteluavuksi" perheisiin, joilla on epäily neurokirjosta lapsella, tai jo vahvistettu diagnoosi. 

Perheiden kanssa täytyy kääntää KAIKKI kivet ensin, vammaispalveluita myöden, ennenkuin sana "sijoitus" heitetään ilmoille. 

Ellei vanhemmat itse sitä ilmoille visko, tai lapsen perusoikeuksia ja hyvinvointia ole muutoin merkittävästi laiminlyöty jotenkin. 

Nimim.

Neljän - ehkä pian viiden - neurokirjoon kuuluvan lapsen neurokirjoon kuuluva äiti. 

Sen sijaan että minun lapseni olisivat systeemissä vailla ymmärrystä, täyttäen kriteerit "haastavina, väkivaltaisina, impulsiivisina, käytöshäiriöisinä ja itsetuhoisina lapsina", he asuvat kotona jokainen. Omaten diagnoosit ADHD, Tourette, Asperger/autisminkirjonhäiriö ja OCD. Mikä kullakin ja joillakin nuo kaikki 😊

Tukimuotoina on lääkitykset pakko-oireisiin, ticceihin, pakkoajatuksiin, tarkkaavuuden parantamiseen ja impulsiivisuuteen. Kuntoutus eli kognitiivinen terapia (koronan vuoksi tauolla) sekä sopeutumisvalmennus vireillä. Tukivälineet kotona (voimistelurenkaat, aistikäsittelyä tukevat joogakangas/aistisäkki/painotuotteet, sermi, kuulosuojaimia, keinu....). Tukimuodot koulussa: Pienryhmäopetus, polikliininen opetus, Jopo-luokka, vuosiluokkiin sitomaton opetus, eriytetyt oppiaineet, sovelletut opetustavat, lyhennetty koulupäivä, erityisentuen päätökset, Etappi-jakso kouluun, joustavuus kaikinpuolin ja hoitotahojen sekä koulujen avoin kommunikointi keskenään.

Päivitetyt psykologiset tutkimukset oppimisen ajantasalla pysymisen vuoksi. Jatkuva yhteistyö hoitotahon ja koulun kanssa, herkkä vuorovaikutus ja osaaminen kyseisten neurokirjon ominaisuuksien tiimoilta.

Vammaisetuudet. Omaishoitajuus. Koulutaksikyyti. Jatkuva byrokraattinen sota ja todistelu, ettei lapseni vieläkään "ole parantunut autismista". 

Jatkuva riittämättömyyden tunne. 

Jos nyt joku sanoisi, että mun lapsillani olisi paremmat tuet jossakin muualla, toivoisin kivuliaita peräpukamia kyseiselle mäntille. Sillä mua ei auttanut yksikään sotkuisen kodin perään huolta kantava ritvaliisa näissä asioissa. 

Noup.

Vuosien duuni, oman työelämän ja opintojen uhraaminen, vanhemmuustaitojen jatkuvan epäilyn sietäminen, omien virheiden kanssa eläminen, katseiden ja paheksunnan kovettaman kuoren kantaminen, oman lapsen kuolemantoiveiden kuuleminen, kaiken sen synkän raahaaminen perässä, jotta voit näyttää maailmalle sen lapsen sieltä kaiken oirekuvamössön alta.

Sen minkä näet kokoajan.

Jonka kädet ja suu on metaforisesti teipattu kiinni, ja ne huikeat taidot ja syvät ajatukset sidottu solmuun. Tungettu syvälle myttyyn pimeään.

Näitä lapsia on systeemissä liikaa, ihan liikaa, ja he kuuluvat ihan muualle.

Mun lapset ovat älykkäitä, oikeudentajuisia ja akateemisesti lahjakkaita, mutta kukaan ei sitä tietäisi ilman nykyisiä tukimuotoja ja ymmärtävää ryhmää ammattilaisia niin koulussa kuin hoitotaholla 🥰

Kompensoiden kohti aikuisuutta

Kun nuori saa ADHD diagnoosin vasta lapsuusvuosien jälkeen, on hän ehtinyt vuosien ajan elämään Taistele tai Pakene - vaihteella, ilman asianmukaista tukea koulussa ja vapaa-ajalla. Usein arjesta tulee selviytymistä perusopetuksen pyörähdettyä käyntiin, vaikkei ulkoinen habitus lapsella vielä käynnistäkään aikuisen hälytyskelloja liiemmin.

Mutta lapsi havaitsee itsessään jo varhain muista poikkeavaa tarvetta ponnistella toiminnoissa tai taidoissa, jotka tuntuvat ylivoimaisilta, vaikka vertaiset suoriutuvat moitteettomasti. Usein kyse on perustaidosta, jonka "kuuluisi olla itsestään selvää", ja tämä oletus murentaa sitä supersankarimielikuvaa itsestään, joka suojasi ehkä kolauksilta siellä varhaislapsuudessa.

Nuori on jo yleensä kompensoinnin, selviytymisen sekä huonon huomion konkari, sieltä perusopetuksen alkumetreiltä saakka.

ADHD ei lähde kulumallakaan pois, eikä siitä "kasva ulos", vaan tämä aivojen rakenteellinen ominaisuus elää meidän mukana tuonpuoleiseen asti. Oirekuva elää vuosien saatossa, ja kerää itseensä toimintapoja sekä työkaluja, joilla pysyä koossa.

Se pakka kun ei jeesusteipillä kasassa pysy, eikä lauseella "nyt vaan itseään niskasta kiinni" tee minkäänlaista positiivista vaikutusta, heittäen samalla rangaistuksia ilmaan kuin karamelleja penkkareissa.

Ilman asianmukaista hoitoa tai tukea, tai kokonaan tiedostamatta teinin ADHDn olemassaoloa, nuori on todennäköisesti poiminut itselääkinnän "helmiä" leijuessaan toiminnanohjauksen painovoimattomassa tilassa, ilman neurotyypillisille tuttua palkitsemisen tunnetta tai motivaatiota.

Nuori ahdistuu omasta päästään:

Miksi en saa tyydytystä, vaikka onnistuin? Vaikka opin tämän?

Miksi se ei kiinnosta enää, vaikka olen tosi hyvä tässä?

Miksi läksyt ovat koulun jälkeen kuin raskas kivi, jota kannattelen, miksi en jaksa?

Miksi tämä kaikki on minulle turhaa ja merkityksetöntä, vaikka aihe on yleistasolla tärkeää?

Miksi en voi vaan tehdä itseäni kiinnostavia asioita, jaksan niihin uppoutua tuntikausia?

Miksi tupakka ja päihteet tuovat päähäni "tavallisen" olon, jopa kirkkaan, kuin saisi näkökyvyn pitkän sokeuden jälkeen?

Moni nuori hyötyy ADHD lääkityksestä, joita on stimulantteina sekä ei-stimulantteina, ensin mainittujen ollen niitä käytetympiä ja ADHDn hoidossa tutkitusti tehokkaimpia.

Nuori jos on itselääkintää päihtein suorittanut ennen diagnoosiaan, voi se valitettavasti vaarantaa toimivan lääkityksen myöntämistä, nimenomaan stimulanttien, joissa väärinkäyttöpotentiaali olemassa. Tämä herättää itsessäni ristiriitaisia tunteita, ja hiukan turhautumistakin:

Nuori, joka on selviytynyt koko pienen ikänsä erinäisin menetelmin, roikkunut huterissa pelastusrenkaissa kiinni niissä syvissäkin vesissä, on vihdoin saamassa tukea.

Oikea lääkitys saattaa olla merkittävä suunnanmuutos, ja ehkäistä päihdekäyttöä tulevina vuosina, sillä aivokemiaa tasaa tällöin reseptilääkitys, ei päihde.

Nuori saisi otteen elämästä, onnistumisia, potentiaalinsa käyttöön: Potentiaalia, taitoa, tahtoa ja intohimoa usein löytyy, mutta aivojen välittäjäaineet eivät jaksa ylläpitää ja ruokkia niitä tarpeeksi pitkään, jotta ehtisi hyötymään niistä merkittävästi.

Itseselviytyminen kostautuu, ja yksi yleisimmin toimiva työkalu, otetaan automaattisesti pois.

Ei usein edes anneta tilaisuutta.

Näissä onneksi on poikkeuksia, tapauskohtaisia sellaisia. 

Ei-stimulantteja saa päihdetaustallakin, mutta kaikille hyöty ei avaudu optimaalisesti.

Kaikille ei lääkitys sovi lainkaan, tai eivät tahdo sellaista. Mutta kuntoutus, tieto, itsetuntemus ja ymmärrys ADHDn kokonaisvaltaisuudesta on elintärkeää. Lääkitys on puolestaan osalle täysin välttämätön arjessa selviytymisen kannalta.

Diagnoosi on portti itseymmärrykseen.

Kumpa se olisi portti myös ympäristön ymmärrykseen.

OCD&TOURETTE: STEREOTYPIOIDEN VANGIT

🚹 OCD ja Tourette: Illuusio pikkutarkasta järjestelijästä, ja rivouksien huutelusta elää yhä. Korjataan sitä hiukan, jooko? Ne kun on kaikkea muutakin, ja vähän lisää. 🚺

"Öitä! Nyt sinä sanot."

- Öitä!

"Siis kaks kertaa. Sit mä sanon vielä kaks kertaa."

- Öitä öitä!

"No nyt tuli kolme kertaa, vittu... No mä alotan alusta sitte, kiitti hei."

Poika toivottaa hyvät yöt koirille, siskolle, isälle, kaikille, uudestaan. Touretten vaatiman lukumäärän verran.

Viimeisenä poika seisoo mun edessä, kaksi sormea pystyssä, ja odottaa.

- Öitä, öitä?

Kuuluu helpotuksen huokaus, ja perästä  " kiiiiiiitos vihdoin!"

Sitten juomista ennen sänkyyn menoa: Vesihana kolme kertaa tappiin asti auki, syöksyvä vesi kaartuu tiskialtaassa lojuvasta likalautasesta pitkin lattioita.

"Oho, lattia on sitte ihan märkä! Heitän siihen pyyhkeen päälle, öitä öitä kaikille ja ÄLKÄÄ SANOKO TAKAS ENÄÄ MITÄÄN."

Tourette on tällä hetkellä 11-vuotiaalla lukumääriä, ajatus-ticcejä ja pakonomaisia lauseen keskeytyksiä sekä yhtäkkisiä puheripuleita, ilman merkityksellistä sisältöä.

Tic-oireet ja tiettyjen toimintojen toistot välttäen tasalukuja, ovat niitä siedettäviä. Pahimmat ahdistukset ja oman hulluusmittarin kyseenalaistamiset, tulee pakkoajatuksista.

Ne voivat olla lapsen mieleen hyvin vaikeita käsitellä, sillä seksuaaliset ja väkivaltaiset pakkoajatukset yritetään järkeistää. Ihminen tahtoo tehdä niistä helpommin siedettäviä, joten vaikka oma moraali huutaa ensin Tämä on väärin!, saa Touretteenkin usein kuuluva OCD (pakko-oireinen häiriö) , kuitenkin kyseenalaistamaan oman terveen moraalin.

"Ensin mun aivot sanoo, että se on väärin. Mutta sitten alkaa ahdistaa: Onko se musta sittenkin oikein? Mä tiedän ettei oo, mutta se tulee siihen kokoaika uudestaan, eikä se tunnu enää miltään. Mitä jos ajattelen sen olevan ookoo? Sit mä oon ihan hullu. Pelkään että oon hullu. Yritän tunkee niitä pois, mutta ne ryömii takas kuitenki. Sit mä vaan leikin, ettei ne ajatukset oo mitään, pistän ne muurin taakse."

Kunnes tulee ilta.

Kuinka monta kertaa viikossa istun sängyn vieressä lattialla, puolenyön aikaan, selittämässä kuinka se on se Tourette ja sen pikkuserkku OCD, kun sabotoi niitä ajatuksia, survomalla omiaan sinne sekaan. Tänäänkin, juuri äsken yritin vakuutella taas hetkeksi eteenpäin, ettei hän valitse ajatella niitä. Ne pelottavat, vieraat ajatukset on kuin väkinäinen filmi siinä aivokuoressa, ja kela on jäänyt jumiin. Elokuva nimeltään OCD, pakko-oireinen häiriö.

Mieli yrittää selviytyä kauheuksista, ja järkeistää ne. Hyväksyä. Ettei kuorma ole liikaa kannettavaksi, mutta epäonnistuu. Moraali pitää huolen, että tiedät olevan väärin, mutta Tourette tahtoo dominoida. Puhua moraalinkin ympäri.

Ihminen ei tiedä mitä uskoa, mikä on oikein ja mikä väärin, unohtaa ajatusten kuuluvan oirekuvaan ja epäilee itseään. Onkin "hullu", ja ahdistuu entisestään.

Lapselle kaksinverroin kivisempi tie, mutta aikuisellekin elämänlaatua murentava.

On karmeaa, kun oma lapsi joutuu käsittelemään 11-vuotiaana asioita, joita ei kykene moni aikuinenkaan käymään usein läpi. Etuna on, että olemme näitä käyneet läpi ja auki revitty jo kolme vuotta. Jos ei puhumalla, niin viestitse puhelimella: Jotkin asiat eivät tule ääneen suusta ulos. Mutta ulos ne on tultava, muuten syö sisältä ja tuhoaa. Oli se miten kamala pakkoajatus, tai miten vastenmielinen taikka nöyryyttävä tic-oire, on ne tuotu päivänvaloon.

Kun kyse on neurokemiallisesta epätasapainosta, joka pakkoajatuksetkin syöttää ja muotoilee, tuo lääkitys joillekin apua tasapainoittaen ja säädellen neurokemiaa. Meillä on lääkeannosnosto edessä, sillä heräävä murrosikä ja hormonit, sekoittavat Touretten soppaa siellä kuupassa väliaikaisesti  entisestään.

Tic-oireet vaihtuvat tiuhaan, pakkoajatukset moninkertaistuvat ja triggerinä pakko-oireisiin toimii mikä tahansa sana, laulun sanoitus, mainos, elokuva, video, tapahtuma tai kirja.

Myös tunteet ovat suuressa roolissa laukaisijana, etenkin voimakkaat, ääripään tunteet. Ja kun pojalla on ADHD sekä Asperger, tunne-elämä on perustallaajasta poiketen syvää, intensiivistä, kuplivaa ja kaikessa kirjossaan vaihtelevaa.

Minulla on kolme lasta diagnosoituna Touretten syndroomaan, kahdella eritasoinen OCD liitännäisenä. Neljällä ADHD, kahdella Asperger.

Kuopus on viisi vuotias, ja omaa jo monimuotoisia tic-oireita, sekä impulsiivisuutta ja levottomuutta, jotka näkyvät jonkinverran päiväkodissakin. Tällä viikolla on neuvola, jonne kiikutan lausunnon, jonka päiväkodista pyysimme tueksi mahdollisiin jatkotutkimuksiin.

Itselläni on ADHD, ja Touretten mahdollisesti lievempi muoto, mutta elämä tic-oireiden ja pakkoajatusten kanssa on ollut raskastakin. Diagnosoitua ei Tourette minulla ole, mutta muutamat seulat täyttäneenä ja haastattelut lapsistani läpikäyneenä, en epäile omaa osuuttani geeniperimän jakaantumisessa.

Neurokirjon ominaisuudet ovat jopa 80% periytyviä, ja usein tulevat limittäin, toistensa liitännäisinä.

Tourette saattaa lieväoireisena salamatkustaa huomaamattomana teini-ikään saakka, kunnes oireisto tulee selkeämmin havaittua, mutta yleisimmin ensioireet putkahtelevat esiin jo varhaisemmassa lapsuudessa. Koulupolun alku on tyypillinen Touretten esiin laukaiseva tekijä: Tourette ruokkii itseään stressillä. Mässäilee, ja saa näin paremman otteen.

Monella ikä on suotuisa, ja oirekuva kevenee huomattavasti aikuisuutta kohti, mutta pienellä prosentilla toureetikoista käy päinvastainen.

Tourette ei rikasta kenenkään elämää. En löydä siitä mitään muuta hopeareunusta, kuin pakollinen armo ja tietoisuuden tuominen muille. Ilman armollisuutta itseä kohtaan, ei jaksa tämän kanssa elää. Ei vaan jaksa. Tämä repii rikki, kunnes opit itsekorjautumaan, sitä ennen ja siinä välissä, elät repaleisena sisältä.

Tietoisuuden jakaminen ympäristölle auttaa jaksamaan, sillä ilman tietoa olet valokeilassa muiden johtopäätösten ruoskittavana.

Kiusaamiseksi tulemisen riski on järkälemäinen ja todellinen. Ja se tapahtuu, jo seuraavalla välitunnilla, jossakin päin maailmaa. Monesti ja monelle lapselle.

Mutta vaikka tulisi kiusatuksi ulospäin näkyvän/kuuluvan tic-oireen vuoksi, tuho on suurin siellä ajatuksissa. Kun pakkoajatukset kietoutuvat omiisi, yrittäen omistaa koko tilan ja hallita. Ja taistelet, koko ajan, arkesi lomassa. Yrittäen kuunnella, nähdä, oppia, nauraa, toimia, keskittyä, olla kuten ne muut.

Määrätä itse.

Tourette ei kysy, tahdotko tanssia. Se ottaa kiinni ja vie.

OCD ei kysy oletko samaa mieltä. Se on aina oikeassa, jos et tiedä sen valehtelevan.

Tieto antaa aseet taistella kaikkea sitä vastaan, mitä se kylvää ja niittää, siksi tätäkin saa jakaa ❤️ Koska mun lapset ovat muutakin. Heillä on nauru, empatia, ilo, saavutukset ja se sydän, joka määrää kaikista eniten, enemmän kuin yksikään Tourette.

"Anteeks."

" Vitun ämmä, huuuuorraaaa mä räkäsen sun päälle! “

11vuotias makaa maassa, mutta onnistuu potkaisemaan haaroväliini. Isä pitää pojan käsistä kiinni, yritän saada pojan jalkoja omieni alle. Poika valuu hikeä, ja niin valun minäkin. Mutta en samasta ahdistuksesta, vaan omastani.

Sisäleikkipuiston pääovilta kulkee toinen perhe rullaportaisiin, huomaan pelästyneen katseen tuntemattoman äidin silmissä. Istun poikani reisien päällä, ja hoen "lähetään kotiin." Tilanne näyttää hämmentävältä, sillä poika on itseni kokoinen, mutta ääni on lapsen: hätääntyneen lapsen, joka huutaa riipivästi  irtipääsyä.

Kaikki alkoi pettymyksestä itseensä, kun ei uskaltanutkaan.

Tehdä Hoplopissa jotain, minkä joku edellä oleva taaperokin teki.

Minäkin menin edellä, ja näytin mallia. Se oli virhe. Että äitikin pystyy.

Silloinhan sitä vasta "nössö" onkin.

Vaikka ei ole, tietenkään, mutta korvat valikoivat jo vastaanottonsa. Ihan sama mitä äiti sanoo, "sen kuuluu sanoo niin".

Alkoi kiroilu, joka sai päitä kääntymään muilla vanhemmilla: ymmärrettävää.

Alkoi seinien, kaappien, telineiden potkiminen, vesipullojen heittely ja holtiton käytös paikassa, jossa pieniä lapsia.

Kääntyi lisää hiljaisia katseita. Ymmärrettävää.

Isä yritti ohjata poikaa kohti uloskäyntiä, nappasin tavarat ja kuopuksen mukaan, mutta poika siirtyi vain kantamalla kainaloista.

Menomatkalla yritettiin rikkoa kaikki, mihin vaan kontaktia sai, miten päin vain.

Poika sylkee kirosanoja kuin vihainen kissa.

Alkaa potkut, lyönnit, ja itseni kokoinen on jo vahva. Väkivalta ei ole sallittua.

Lopputulema lukeekin jo aloituksessa.

Väsymys, pettymys, impulsiivisuus ja kadonneet keinot selvitä. Neurokirjo, tottakai, määrittävä tekijä reaktioon ja toimintaan, kun ei vastaa omia odotuksiaan itsestään.

Pari tuntia onnistumista takana Hoplopissa, huomasin nekin.

Oman vihan tunteeni, kun potku kohdistui - vahingossa - intiimialueelleni, huomasin senkin. Munhan kuuluisi loputtomiin ymmärtää: Olenhan usean neurokirjon lapsen äiti. Pitää ymmärtää, järkeistää, ei ottaa henkilökohtaisesti. 

Sen sijaan nielen raivoa, ja sähisen pojalle että seuraava potku onkin tilaus ambulanssille. Saa ensihoitajat rauhoitella, minua ei potkita.

Potku osui henkilökohtaisimpaan kolkkaani, ymmärrykseni valui kivilattiaan sekunneiksi. 

Pettymys reaktiooni.

Huomasin. 

Hammastaan purevan isän, joka yrittää pitää kontrollin yllä, ja uupumus pojan silmissä.

Kuin peura ajovaloissa. 

Huomasin.

Hätääntynyt äiti, joka kiersi kaukaa meidät, huomasin.

Itsensä kerääminen kivilattialta, skarppaaminen parkkipaikalle, huomasin. 

Pojan anteeksipyyntö autossa, sekä helpottunut hengitys, "kaikki on taas hyvin" : huomasin kaiken 🖤

Onni on tämänlaisten tilanteiden harvinaisuus tänäpäivänä, sillä mikä tänään tapahtui hyvin pitkästä aikaa, oli lähes päivittäistä arkea muutamia vuosia taaksepäin.

Miten sitä ei muista, kuinka poikki ja puhki sitä mahtoikaan olla?

Etenkin, kun ei edes vielä tiennyt mistään mitään. Oli vain ne polttavat katseet selässä, ja epäonnistuneen kasvattajan leima otsassa.

Nyt on (niiden lisäksi) ihan muitakin leimoja 🙃❤️

#näenepsy #tourette #adhd #asperger

Kivi, jota pyörität.

Kun omilla skideillä on haasteita elämän varrella, pitää vanhemman jaksaa.

Iso jaksamisen kivi eteenpäin pyöritettäväksi, annetaan etenkin niille vanhemmille, joiden jälkikasvu painii mielenterveyshaasteiden tai neurokirjon ominaisuuksien kanssa.

Toki erinäisiä haasteita on jos minkälaisia, mutta osaan antaa näkökulmaa siihen, mihin itseltäni löytyy kosketuspintaa. Joku muu pystyy antamaan toisenlaisesta vinkkelistä omaansa.

Pitää venyä, järjestellä asioita, etsiä tietoa.

Pitää jaksaa jakaa sitä haalittua tietoa eteenpäin.

Pitää jaksaa punnita vaihtoehtoja, huutaa apua, kuunnella mielipiteitä ja neuvoja: Myös heiltä, jotka eivät maailmastasi mitään tiedä.

Pitää jaksaa ohjata, tukea, mahdollistaa, olla läsnä. Pitää jaksaa kohdata syrjintä, yksinäisyys, viha ja sääli.

Pitää jaksaa katsoa peiliin aamuisin.

Pitää pystyä luopumaan. Taistelemaan. Ja luopumaan taas: Mielikuvista, hyväksynnästä, naivista ajatuksesta ja käsityksestä lapsiperhearjesta.

Pitää jaksaa huomata se hyvä, iloita pienistä edistyksen askeleista. 

Pitää jaksaa rakentaa, aloittaa alusta, ryömiä niitä vanhemmuuden portaita ylös.

Kun muut juoksevat ohi taputtaen päähän, ja huutaen ilmoille vinkkejä ja neuvoja.

Pitää jaksaa katsoa sivussa, kun rikotaan sitä omaa. Survotaan väkisin mahtumaan, vaikka se repii.

Pitää jaksaa valita ne taistelunsa. Kohdata ne huokailevat katseet, kun et ylläty enää mistään. Edes lapsen romahduksesta kauppajonossa, tai kaikuvista kirosanoista koulun joulujuhlissa.

Pitää jaksaa puolustaa, sekä epäillä omaansa.

Etsiä omaansa, odottaa omaansa. Joskus öisinkin.

Pitää jaksaa kohdata pettymyksiä ilon seassa, tottua myrskypilvien hopeareunuksiin. Vaikka sulle luvattiin jo aurinko.

Siksi onkin hirveän tärkeää, että jaksat myös antaa itsellesi monta lupaa olla vähän rikki.

Lupa sanoa Ei silloinkin, kun "olisi tosi suositeltavaa" suostua.

Lupa iloita siitä, että lapsi oli myöhässä koulusta. Mutta hän oli sentään koulussa.

Lupa huokaista helpotuksesta, kun teinin takki haisee "vain" tupakalta. Sillä se ensimmäinen kannabiskokeilu päättyi päivystykseen.

Lupa iloita vitosesta kokeessa, sillä se on korotettu nelosesta ylöspäin.

Lupa nauraa lasten kanssa paskaista naurua keskellä yötä, vaikka pitäisi nukkua: Sillä tiedät mitä on itkeä keskellä yötä.

Lupa tuntea helpotusta, kun lapsi pelaa pelikaverinsa kanssa netissä ja nauraa. Sillä reaalielämässä ei ole ystävää, kenen kanssa nauraa.

Anna itsellesi lupa suuttua. Huutaa.

Anna sulle lupa olla riittämätön: Ei mikään kaivo ole oikeasti pohjaton.

Pitää jaksaa. Mutta vain niin kauan, kunnes ei enää jaksakaan. Sitten pitää antaa itselleen monta, monta lupaa.

❤️

Hyperfocus

🔹"Ei voi olla ADHD, jos kykenee keskittymään noin hyvin pelaamiseen."🔹

Lähes jokainen ADHD-lapsen vanhempi kuulee tämän stereotypisoivan fraasin, ainakin kerran.

Terveydenalan ammattilaisen, perusopetuksen henkilökunnan tai varhaiskasvattajan suusta.

Myös lähimmäisen sanomana.

Silloin viipale tietoa on paikallaan. Sen jälkeen pallo on kuulijalla, sillä on kuulijan vastuulla mitä hän saadulla tiedolla tekee.

Kuvassa näette kaksi poikaani, 8-vuotiaat kaksoset. He pelaavat shakkia hyvin intensiivisesti, löysivät lapsuuteenikin kuuluvan  pelin jo kuusi vuotiaina. Muistelevat sääntöjä siirroissa, ja saiko se sotilas nyt ottaa ne kaksi ruutua eteenpäin vain aloituksessa, vaiko milloin vain.

He myös kausittain uppoutuvat opettelemaan piirtämisen saloja, youtube videoilta. Treenaavat lihaskuntoa puhelinsovelluksen mukana: viiden minuutin lankuttaminen ja kymmenen leukaa on peruskauraa.

Nämä pojat ahmivat tällä hetkellä kirjojakin, olen ostanut kasan uusia tieto-sekä satukirjoja.

Kuvan pojilla on vaikeatasoinen ADHD, molemmilla. Lisäksi toisella varmistui juuri Touretten oireyhtymä, "määrittämätön nykimishäiriö" kummitteli vuoden, kaksi, järjestelmään kirjattuna.

Nyt se on tarkennettu, sillä oirekuva pakkotoimintoineen ja tic-oireineen on dominoiva. Toisella kaksosella vielä epätiedossa Touretten osuus, mutta pakkoajatuksia ja tic-oireita poksahtelee esiin yhä tiheämmin.

Molemmilla on lääkitys, ilman sopivaa lääkitystä ja oikeaa annostelua, he eivät ole koulukuntoisia.

He nimittäin keskittyisivät ainoastaan aihealueeseen, joka stimuloi heidän välittäjäainevirtausta aivorungosta aivokuoreen. Siihen, mikä ruokkisi heidän motivaatiokeskustaan, ja toisi "palkitsemisen tunteen". Koulukuntoa syö ADHDn ja liitännäisdiagnoosien moniuloitteinen oirekuva kaikkinensa, se on pitkä tarina kerrottavaksi, mutta niistä lisää blogin vanhemmissa postauksissa.

8 henkisessä perheessämme neurokirjoa esiintyy viidellä, toistaiseksi. Luku saattaa olla noususuuntainen 🤷‍♀️❤️. 

Tällä syvällä keskittymisen muodolla on oma termikin: Hyperfocus=Intensiivinen keskittymisen muoto.

Hyperfocus voi kestää saman aihepiirin parissa tunteja, viikkoja, tai siitä voi parhaimmassa tapauksessa jopa tulla ammatti. Ja hyvin usein ADHDn omaavat henkilöt kehittyvät juuri hyperfocuksen ansiosta mielenkiinnonkohteen asiantuntijoiksi. Tai, ainakin ovat siinä helvetin hyviä, etenkin jos hyperfocus on pitkäaikainen. 

Sillä maailma ympäriltä katoaa.

Kaikesta muusta tulee "turhaa", epärelevanttia.

Tyypillisesti hyperfocus lapsella näkyy arjessa uppoutumisena mielenkiintoiseen puuhaan, eikä sen lopettaminen tai toiminnan keskeyttäminen tunnu miellyttävältä, "ennenkuin tämä on valmis/parempi/hyvä/hyvässä kohdassa".

Tämä johtuu välittäjäaineiden sujuvan virtauksen, "flown", äkkinäisestä katkeamisesta.

Pudotus on korkea. Seuraa usein ahdistus, raivo, turhautuminen, vastarinta, omaehtoisuus.

Itsellänikin on ADHD, ja olen omannut lukuisia hyperfocuksen aiheita elämässäni:

- Terveellinen ruokavalio ja elintarvikkeiden ravintosisällöt

- Liikunta

- Kosmetologia (ihonhoito)

- Ravintoaineet/lisäravinteet ja niiden vaikutus elimistössä

- Vaihtoehtohoidot

- Erinäiset artistit (musiikki)

- Kankaiden värjäys

- Neuropsykiatria

Ym. Ym.

Itselläni hyperfocusta vahvisti epäterveelliseen muotoon pakko-oireinen häiriö, joka ajoi lopulta Anorexiaan teini-iässä.

Stereotypia on, ja elää, mutta sen voi tappaa.

ADHDn omaava kykenee keskittymään - todella intensiivisesti - kun aihealue kiinnostaa häntä tarpeeksi, stimuloiden aivojen välittäjäaineita.

Joskus se on pinnallisempaa ja arkeen solahtavaa, välillä jopa muusta maailmasta eristävää.

Mutta jos toiminta ei ruoki motivaatiokeskusta lainkaan, sen aloittaminen ja saattaminen loppuun on verrattavissa pienten kivenmurusten lajitteluun kuumalla Saharan hiekkadyyneillä, helteessä ilman vettä.

 Loputon, turha ja kuolemaan johtava.

Mutta kun kiinnostaa, niin kaikki muu katoaa.

#oivallaadhd #näenepsy #adhd #mommybegood

Hyppäänkö rotkolta yksin ja luovutan, vaiko nuoren perässä syvyyksiin?

Avun ja ulkopuolisen perspektiivin hakeminen haasteita omaavalle nuorelle, on monelle perheelle kynnyskysymys.

Eikö kasvatustaitoni riitä?

Joutuuko nuori "viranomaismyllyyn", jos raotan avunhakemisen porttia?

Mitä minusta vanhempana ajatellaan, jos tukeudun nuorisososiaalityön palveluihin, eikö niissä ramppaa ne "nuorisorikolliset"?

Nuorilla on nyky-yhteiskunnan painerikkaassa pyörteessä paljon sisältöä, johon jokaisen resurssit eivät vaan ole optimaaliset. Niin paljon mahdollisuuksia, vaatimuksia ja ulkopuolelta pursuavia odotuksia, kuinka olla hyvä ihminen, onnistua ja riittää "omana itsenään" sotivat nuoren vastaanottokyvyn kanssa rajusti.

Osa  luovii ja purjehtii vastarannalle, sinne varhaisaikuisuuteen, vähin vahingoin ja kastumatta.

Toiset jäävät veteen kellumaan, odottaen virtauksen vievän aikanaan rantahiekalle, rennosti kiirehtimättä.

Jokunen prosentti vajoaa syvyyksiin, löytäen välillä pinnalle happea haukkaamaan. Sukeltaen poissa silmistä, taitavasti välillä niitä pelastusrenkaitakin väistellen. Ja kun vesi tummenee, kylmenee, eikä pintaa enää näy, kukaan ei kuule huutoa.

Ellet ui itse sinne nuoren perässä.

Ei auta antaa ohjeita rannalta käsin, ne huuhtoutuvat tuuleen. Ei auta kirjoittaa hiekkaan viestejä, ne sotkeentuvat väkijoukon alle.

Mene. Ota kädestä kiinni ja vedä perässäsi rimpuillen, kohti pintaa.

Nuorten mielenterveyshaasteet ovat kasvussa. Itsehoito päihtein uuvuttaa nuoren vanhemmat luovuttamisen rotkolle: yksi hyppy, levitän kädet ja olen vapaa. Luovutan. En pysty enää auttamaan omaa lastani.

Harva lähtee selvittämään nuoren oireilun juurisyitä. Käytöksen ja koulumotivaation hiipumisen verenkiertoa, sitä virtaa, jota pumppaa se keskeinen elin.

Mikä on nuoren haasteiden sydän?

Yksin et nuoren kanssa sitä saa selville. Tarvitset ammattilaistahon, kuuntelevan tukimuodon, josta lähteä liikkeelle. Taho, joka tekee myös yhteistyötä koulun kanssa, ja auttaa myös nuoren elämän jatkossa, kun ratas rullaa jo.

Meillä haasteiden sydän selvisi jo alakoulussa.

Itseasiassa esiopetuksen aikaan hain ensimmäisen kerran nykyiselle 14v nuorelleni apua perheneuvolasta, mutta kelkka käännettiin kasvatuksellisiin ongelmiin ja isäsuhteen vaikutukseen, vauvana tapahtuneen vanhempien eron vuoksi.

Apua ei tuolloin saatu, mutta hakeuduin lapsen koulussa olemisen vaikeuksien vuoksi uudelleen avun piiriin, alakouluikäisenä.

Poika sai ADHD diagnoosin vasta reilu 10 vuotiaana, ja oli ehtinyt jo rakentaa häiriökäyttäytyjän roolin itselleen koulussaan. Koska oppimisen vaikeutta ei hänelläkään ollut, kuten ei äidilläkään aikoinaan, ei ADHD epäily ollut ensisijainen tuolloin ammattilaisten mielestä.

Lopulta kuitenkin diagnostinen kriteeristö täyttyi heittämällä, ja pojalla todettiinkin vaikeatasoisempi impulsiivinen ADHD, korkeaälyisenä kompensoi vaan taitavasti arkeaan. 

Lääkitys toi avun, kunnes murrosiässä poika päätti jättää lääkkeet sikseen.

Tämä on hyvin yleistä ADHD nuorilla, kuten myös se, että vaunu sinkoaa jonkin verran raiteiltaan tuolloin. Ja lääkitykseen palataan myöhemmässä vaiheessa taas kuitenkin.

Meillä on nyt tämä tilanne, ja kausittainen kontakti nuorisokeskus Nuppiin aktivoitu.

Mielenkiinto nuorella itsellään on tällä hetkellä puhtaat nolla, osallistua.

Mutta äitikulta vähät viis veisaa, yritän ennaltaehkäistä. En tiedä vielä mitä, mutta jotakin.

Koulumotivaatio Jopo-luokasta huolimatta ajoittain hiipuva, vaikkakin elpynyt verrattaen yleisopetukseen. ✌️

Teineillä lajinmukaista ja oletettuakin 😉 Mutta ettei kokonaan kuole motivaatio, niin syöksytään sinne syvyyksiin perässä.

Täällä istun, aulassa, odotan.

PÄIHTEET ADHDn ITSEHOITOA?

ADHD PÄIHDEHÄIRIÖN YHDISTÄVÄ LINKKI?

Rauha.

Kontrolli.

Kaksi raskauttavaa toivetta ja ohikiitävää tuntemusta, jotka työntävät monen ADHD-nuoren päihteiden myrskynsilmään, siihen keskelle. Missä vallitsee vaimea kontrolli, kun pyörre repii samaan aikaan puita juurineen ympäriltä.

Hyvin suuri lohkaisu päihdekierteessä rimpuilevista nuorista yrittävät tietämättään tasata ja boostata laiskaa, pirskahtelevaa välittäjäainevirtaustaan aivorungosta aivokuoreen, kemiallisesti. Hyvin moni aluksi onnistuukin siinä, ja se tunne on ihana.

Ajatus kirkastuu, ne menevät jokaisen kulauksen, henkosen tai verisuonessa virtaavan eliksiirin voimasta paremmin jonoon ja järjestykseen. Rauha valuu kuin mahla ylle, lämmittäen ja tuoden karuselliin jarrut.

Karuselli kun on pyörinyt varhaislapsuudesta saakka, eikä sinne kyytiin ole ehtinyt kukaan viereen istumaan.

Nyt se vihdoin hiljeni, kuulet mitä muilla on asiaa, ehdit näkemään kaiken.

Hetken verran, sillä se on lainaa vaan. Ja siitä kontrollista maksaa helvetin kalliin koron, mutta siitä ei kuiskita heti.

Ensin, kaikki on vihdoinkin hyvin.

Moni päihde tuo ADHDn omaavalle lääkkeenomaisen vaikutuksen alussa, ja irstas totuus paljastuukin vasta liian myöhään. Usein silloin, kun ulkopuolelta on jo yritetty puuttua päihdehäiriöön, kun korkoja ei ole enää mitä maksaa. Hintalapussa korkoineen lukee nämä sanat: Ystävät, opiskelu, perhe ja terveys.

Rauha ja kontrolli, jotka aluksi veivät nuoren "normaalitilaan", eivät vie enää minnekään missä on valoa.

Nurinkurinen ristiriita tuleekin, kun epäilyksen herätessä mahdollisesta neurokemiallisesta poikkeamasta hiipii nuoren itsensä, tai jonkun asiaan puuttuneen mieleen, tarvitsee tutkimuksia ja mahdollista lääkitystä varten olla kuivilla n. puolen vuoden ajan. Tämä saattaa vaihdella kunnittain toki.

Mutta nuoren pitää kyetä repimään itsensä irti päihteistä, ja lisäksi sinniteltävä oirekuvan kanssa päihteettä, tietäen, että katukaupasta välitön helpotus kuitenkin löytyisi.

Ja jos, ja kun nuori sellaiseen kykenee, sekä mahdollinen diagnoosi asetetaan, lääkitysvaihtoehtona ei päihdetaustaisella ADHDlla välttämättä ole se oirekuvaan tutkitusti tehokkain: stimulanttilääkitys.

Sen "päihdepotentiaalin" vuoksi, joka henkilökohtaisesti itseäni ihmetyttää. Lääkemuodossa stimulatti on hitaasti vapautuva, joten sen "päihdyttävä" vaikutus on ikäänkuin kumottu neurokirjoon kuuluvalle. Toisekseen, ADHD henkilöllä stimulantit eivät tuo samaa tunnetta kuin neuronormaalilla, vaan vaikutus on tasaisuus ja rauhoittava, siinä missä neuronormaali kiihtyy ja tuntee itsensä "pysäyttämättömäksi".

On kuitenkin lääkäreitä, jotka ovat ADHDn tiimoilta valveutuneempia, ja määrävät myös stimulantteja päihdetaustasta huolimatta, niiden tuoden paremman vasteen ja mahdollisuuden päästä arkeen kiinni, muuta lääkitystä nopeammin.

Jotkut toki hyötyvät ei-stimulanteistakin, mutta niiden tuoma hyötyprosentti on kuitenkin edelleen pienempi kuin stimulanttien.

On tapauksia, joissa nuori on diagnoosin asetettua lääkityksestään huolimatta retkahtanut. Ja stimulanttilääkitys on purettu kokonaan.

Näissä tapauksissa on osalla tarina päättynyt ikävästi: se karuselli on pysäytetty lopullisesti joko oman käden kautta, nuoren pudotessa tyhjiöön, tai syöksyen "nopeampaan itsehoitoon" ja kadoten kadulle kasvottomaksi. Ilman minkäänmoista asianmukaista hoitoa ADHDn oirekuvaan.

Ennaltaehkäisy jo varhain, olisi avain monen nuoren tulevaisuuteen.

Impulsiivinen, jatkuvaa jännitystä, seikkailua, uutuudentunnetta ja "rikasta elämää" sekä kokemuksia päihtein, vastuuttomien seksikokemusten tai muiden itsetuhoisten valintojen kautta etsivä nuori, pitäisi johdattaa jo haasteiden ensikosketuksen aikoihin ADHD/neurokirjon seulontaan. Kun herää epäily, että nuori etsii itse stimulaatiota, mitä tahansa mikä ruokkisi motivaatiota, mielihyvää, palkitsemisen tunnetta ja kontrollintunnetta, ollakseen "normaali".

Ollakseen kuin toisetkin. 

Heti.

Apua.

Päihderiippuvaisista huolestuttavan iso prosenttiluku omaa ADHDn. Joko tietoisesti, tai jälkidiagnosoituna, osa tietämättään, mutta ADHDn diagnostisen kriteeristön täyttävänä.

Hälytyskellojen pitäisi soida paljon aikaisemmin, mutta harva vanhempi tai nuoren asioita hoitava viranomainen tietää tarpeeksi.

Osaa yhdistää pisteet, ja piirtää sen kuvan.

Pysähtykää ajoissa ja nähkää ne juuret, älkääkä lähtekö katkomaan vahvasta puusta vain latvoja. 

Kuvat ja kokonaisinformaatio https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/paihteiden-kayton-erityisryhmia/adhd-ja-paihteidenkaytto

Koulu alkaa: into vai inho?

🔹KOULU ALKAA🔹

- Hei, viikko enää, niin koulut alkaa. Jännittääkö uus koulu? (Poika 10v siirtyy 5.lk polikliiniselle luokalle, koska  OCD+Tourette/ADHD/Asperger)

*kuuluu eläimellistä mölinää pojan kurkusta*

"Jaaha. No pitää miettii keinoja tappaa itteni sitte."

- Häh. No höpöhöpö. Sulla on tilanteeseen nähden hyvin nyt. Tiiän ettet vielä sitä nää, mutta on kuitenkin. Siellä sun aikuiset tietää, mikä on Tourette. Siellä on muillakin, tosi monella. Et oo vähemmistöä enää sun luokalla.

" Et sä tiiä. Mitä helvettiä koulu on mulle. Ihan paskaa, meen sinne pilaa kaikkien päivän. Vaikken haluu, mut meen. Ja sit ku oon pilannu, vaikken oo halunnu, haistatan vitut kaikille. Mut emmä haluu pilaa muitten koulupäivää, niin se menee aina, vaihtuu koulu tai ei. "

- En mä voi tietää täysin, mitä helvettiä se on. En todellakaan. Mutta sinne moni menee helpottumaan, kun ei tartte enää skarpata. Teet tasan sun ticcien ja pakkojuttujen mukaan hommia, kolme tuntii per päivä. Taksi vie ja taksi tuo. Vaan muutama tyyppi luokassa kerrallaan, ja terapiakoirakin välillä pyörii siellä ☺️🤎 Varmasti löytyy "kouluun kuuluvaa paskaa", mutta lottovoitto meille hei. Sulle.

" No todennäkösesti mä lähen vittuun sieltä. Kesken päivän."

- Se on kuule aika helvetin kaukana kotoolta. Et sä sieltä tiedä minne mennä. Ei varmaan kannata.

" Jumalauta."

Koulut starttaa.

Uusien reppujen kahina, pyyhekumien tuoksut ja kirjojen oi-niin-ikiaikainen mutta epäekologinen päällystäminen, hiipii takaisin arkeen. Jännitys kihelmöi vatsassa: kavereita pääsee taas näkemään ja opelle kertomaan, mitä kaikkea on tehnyt kesällä.

Hankitaan uusia lenkkareita, tutkitaan penaaleiden kuoseja, ja koulupöydät ottavat paikkansa lastenhuoneissa.

Koulun aloitus, sekä kouluun palaaminen, on lapsen elämän kulmakiviä. Tärkeitä, muistojen taskuihin uppoutuvia asioita.

Ne ovat myös vatsaan uppoavia tylppiä iskuja.

Kuolemanpuheita, selviytymisen strategiaa.

Neurokirjon lapselle - oli se sitten ADHD, Tourette, OCD, Autisminkirjo tai jokin muu, tai kombo useasta - kouluun palaaminen, voi olla kuin määräys palaamaan sotaan.

Vaikka juuri selvisit hengissä edelliseltä taistelutantereelta, ja hädintuskin äänimaailma siitä hiljentynyt pään kaikuvista huoneista.

Hengitys juuri ja juuri tasaantunut.

Kaikki alkaakin taas alusta.

On vaatinut vuosia, työtä, sitkeyttä ja ennakkoluuloja, sekä järjetöntä stressin sietokykyä, jotta olemme edes tässä.

Missä nyt olemme mun lasteni kanssa.

Näiden tukimuotojen, terapiamuotojen, lääkitysten sekä suhtautumisten kanssa. Tämän tiedon, sekä työkalupakin kanssa.

Silti. Silti maailma romahtaa aika ajoin, ja silti hengitystä pidätellään silloin tällöin.

Epäonnistutaan, ja opitaan taas jotain uutta.

Meillä eniten arkea tällä hetkellä syö lapsilla Tourette/OCD.

ADHD tulee "hyvänä kakkosena", mutta lähinnä ruokkii yllämainitun oirekuvaa ahdistuksineen.

Lääkityksiä on, mutta enemmän elämänlaatuun vaikuttaa suotuisasti kuormituksen minimointi.

Rakkaat opettajat, vanhemmat ja rehtorit:

Neurokirjoon kuuluvan lapsen tärkein työkalu on ympäristö, sekä ympäröivien aikuisten tietous oirekuvista.

Pyytäkää kokemusasiantuntijoita kouluihin.

Pyytäkää vanhempia kertomaan luokalle/muille vanhemmille lapsensa oirekuvasta ja diagnoosista.

          🔹Tieto on tärkein työkalu🔹

 Korostan tätä voimakkaasti.

Lapsi, joka pidättelee pakkotoimintojaan, ticcejään, motorista levottomuuttaan, pakkoajatuksiaan, ITSEÄÄN........ on lapsi, joka pidättelee oikeuttaan olla sitä, mitä on.

Se lapsi pidättelee hengitystään.

Tukehtuu.

Sillävälin, kun ympäristö pohtii, onko nyt soveliasta kiroilla koulussa, vai ei.

Kaikilla ei ole samat mittasuhteet.

Kevyttä koulunaloitusta jokaiselle. 

💚

Amfetamiini

Amfetamiini.

Stimulantit.
Ja niiden nousukausi, ainakin uusimman jätevesitutkimuksen mukaan (pääkaupunkiseutu).

Poliisi tiedoittaa, että yhä nuoremmat täällä eteläisessä Suomessa diilaavat ja käyttävät synteettisiä stimulantti/psykedeelihuumeita, eli amfetamiinia ja sen muunnoksia, kuten metamfetamiini, MDMA jne.
Nuorimmat juhla - sekä pitkäaikaiskäyttäjät ovat vain 13 vuotiaita.

Jätevesitutkimus paljastaa reaaliajassa, ettei poikkeusolot vaikuttaneet laskevasti pitoisuuksiin.

Pisti minut pohtimaan yhtä seikkaa, joka varmasti on huomioitu - oletan näin, sillä nousukausi ei ole viimevuosina koskettanut vain päihdetilastoja.
Vaan myös hoitokontaktissa olevia lapsia neuropsykiatrian puolella.

Sosiaalinen media, koulut, eri järjestöt ja yhdistykset sekä kokemusasiantuntijuudet ovat kasvattaneet rajusti tietoutta ADHDn tiimoilta. Yhä useampi perhe hakee apua lapsen käytöshaasteisiin impulsiivisuuden, harkintakyvyttömyyden, itsesäätelyn puutteen, tarkkaavuuden, keskittymisen ja havainnointikyvyn heikkouden vuoksi.

Osa kimpoaa bumerangina takaisin, eikä lähete etene. Diagnostinen kriteeristö pitää täyttyä, eikä diagnooseja jaella kuin karamelleja, tai "haeta" kun siltä tuntuu:
Joskus diagnoosin saaminen viivästyy vuosilla, ja lapsella ehtii rakentua epäonnistujan identiteetti, ja ilo elämään kulminoituu itsestimulaatioon etsimällä välittäjäaineita boostaavaa puuhaa: vauhdikasta, vaihtelevaa, riskialtista, ja lopulta jopa sitä laitonta.

ADHD ilmenee jokaisella hiukan omalla kaavallaan: joku kompensoi paremmin arjen haasteitaan, kuin toinen.
Jokainen loihtii omat selviytymismekanismit, toisilla turvalliset ja lainmukaiset, toisilla raja on häilyvä.

Muutamat tippuvat reunakivetyksen yli vapaapudotukseen.

Tutkimuksiin pääseminen edellyttää päihteettömyyttä tietyn jakson ajan. Joskus se oli 6kk, en tiedä nykyhetkestä.
Lääkehoitoa on joko vaikeampaa, tai mahdoton saada, jos omaat päihdehistorian.

ADHDta hoidetaan pääosin stimulanttilääkkein: lääkeaineena toimii amfetamiinijohdannainen, mm. metyylifenidaatti, lisdexamfetamiini tai  dexamfetamiini. Myös ei-stimulantti lääkkeitä on jonkin verran.
Stimulanttilääkkeet aktivoivat ja kiihdyttävät aivorungossa välittäjäainevirtausta, jotta se soljuisi kivasti aivokuoreen, ilman ADHDlle tyypillistä katkopirskahtelua.
Näin se tuo virtauksen lähemmäs neurotyypillisen välittäjäainevirtausta: mukana on harkintakykyä, motivaatiota, keskittymistä ja tarkkaavuutta. Uutta tietoa sisäistää helpommin ilman kimpoilevaa tarkkaavuuden keskittämistä. Ympäröivät ärsykkeet hiljenevät, ajatukset järjestyvät jonoon, sen sijaan että olisivat paksu massa siinä otsalohkossa, huutamassa itseään esille kaoottisessa kuorossa.

Huomaat, että asut keltaisessa talossa: olet asunut 4 vuotta, mutta huomiokykysi ei ole rekisteröinyt. Saat kotityösi tehtyä, ja muistat ostaa ruokaa. Syödäkin sen.
Pieniä juttuja, mutta toimintakykyyn arjessa, suuria harppauksia.
Tunne-elämä ei ole pelkkiä piikkejä huipuista, vaan myrskyn tilalla on vain vähän tuulista, innostus ei syrjäytä ehkä kaikkea muuta elämää viikoiksi.

Parhaimmillaan, lääkitys tuo "muille tylsän arkitasaisuuden" , jota ADHDn omaava ei ikinä ole kokenut. Ei ole ollut kykyä pysähtyä, vaan kiire elää jo seuraava elämä siellä ajatuksissaan.
Tartu hetkeen, elä hetkessä..... Kuulostaa mahtavalta. Mutta uuvuttaa, ja eristää pahimmillaan ihmisen päänsä sisään yksin, vaikka seisoisi ihmisten ympärillä.

Karuselli ei pysähdy, musiikki soi, elämä tanssii ivallisena ohi. Vaikka olisit kokoajan liikkeellä, et mene kuitenkaan oikeasti minnekään.
Muut menevät, osaavat suunnankin.

ADHDlla karuselli pyörii, ja istut siellä lopulta aika yksin.

On tutkittu, että päihderiippuvaisten joukossa esiintyy ADHD ominaisuutta poikkeuksellisen paljon. Etenkin amfetamiiniriippuvaisten keskuudessa.
Stimulanttihuume tuo lääkkeenomaisen tasaisuuden, rauhan ja skarppiintumisen tunteen: usva väistyy, olet kuin muutkin.

Se tuo myös vahvan riippuvuuden, ja tuhoisat fyysiset muutokset niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin.
Katuamfetamiinin puhtaus vaihtelee rajusti hyvin epäpuhtaasta lähes "kirkkaaseen" tavaraan, eikä hintakaan enää päätä huimaa: pimeä verkko toimii helppona väylänä yhä nuoremmille käyttäjille sekä välittäjille. Huumekauppa elää kehittyvää muutosta, ja tietämättään ADHD ominaisuutta kantavat lapset... nuoret..... "lääkitsevät" epätiedossaan itseään ihmetellen, miksi tämä tekee minut toimintakykyiseksi.
Tuntien ajan, hetken helpotus sisäiseen karuselliin. Löytyi jarrut, joku vaimensi särisevän musiikin.

Mutta samalla nuori putoaa reunan yli rotkoon, eikä pian kukaan kuule sitä vaimeaa huutoa.
Kun nuori haluaa takaisin ylös. Takaisin valoon.
Pohjalla on pimeää, kylmää ja tahmeat kädet puristavat tiukasti pitäen aloillaan.

Stimulanttilääkitys tukee välittäjäainevirtausta ilman huumeisiin verrattavaa riippuvuutta, ja haittavaikutukset ovat minimoitu, joskin yksilöllistä: yleisin sivuvaikutus on ruokahalun heikkeneminen, mutta osalla se korjaantuu lääkehoidon edetessä. Lääkehoidon alussa päänsäryt ja sydämen lyöntiheyden nousu lääkkeen nousuvaiheessa, ovat aika usein tavattuja. Hoitokontakti valvoo lääkehoidon aikana tiheästi verenpainetta, sykettä ja labrassa juostaan suhteellisen säännöllisesti.

Kaikille ei lääkehoito sovi, tai eivät voi muusta syystä hyötyä siitä.
Moni saa avun, monella elämänlaatu kohentuu merkittävästi.

Hoidon piiriin - tai ylipäätään tutkimuksiin - pääseminen päihdetaustalla on kimuranttia, muttei mahdotonta. Vaatii tahtoa ja tukea, ulkopuolelta. Yksin ei sitä matkaa kukaan kulje, mutta joillekin se ei ole vaihtoehto, vaan ainoa keino. Epäonnistumisprosentti on korkea, sillä pitkä kuiva kausi ilman sitä synteettistä laitonta "lääkettä" on kuin piikkilangassa roikkumista.

Jätevesi kertoo tilanneraporttia, ja siitä testatut amfetamiinipitoisuudet kertovat jotakin.
Mutta mitä?

ADHDn lääkehoito on kasvanut, sillä avun pyytäminen ei ole tabu enää. Diagnoosin jos saa, se harvoin tulee kevyttä väylää, ja diagnostinen kriteeristö on täytyttävä.
Lääke näkyy myös huumeseulassa positiivisena amfetamiinien kohdalla. Onhan ne kuitenkin johdannaisia, vaikkakin eri lääkekaava näillä on.

Voisiko nykypäivänä ajoissa löydetty ADHD ja lääkitys siihen, vaikuttaa jätevesien amfetamiinipitoisuuksiin jonkin verran, sen sijaan että ajateltaisiin huumekäytön olevan yksinään syypää pitoisuuden kasvuun?

Voisiko lääkehoitoon pääsemistä madaltaa päihdetaustaa omaavilla, jotta eivät etsisi apua päänsisäiseen sirkukseensa pimeästä verkosta, henkeään riskeeraen? Vaan valvotusti ja turvallisemmin, lääkityksen muodossa.

Tutkimuksiin pääsemistä etenkin päihdenuorilla pitäisi jouduttaa, ja huomioida perheessä olevat neurokirjon ominaisuudet: periytyvyys ADHDlla on korkea, jopa 80%.
Huomion pitäisi kiinnittyä myös opiskelun laatuun, ja oppimisen pulmiin, sillä tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteet näkyvät usein koulunkäynnissä, mutta poikkeuksiakin on.
On kympin oppilaita, ja silti on ADHD.

Minä, olin yksi niistä kympin oppilaista alakoulussa, kunnes putosin yläasteen omantoiminnanohjauksen viidakkoon.

Näitä pohdin. Kevyttä, kuten aina 🤔😅

Polikliininen luokka

Polikliininen luokka.

Sanana tämä tuo mieleen valkotakkisten vetämän, ja tehovalvotun koulun kaikille ongelmaisille pillerinpyörittäjälapsille.

Oikeasti siellä ei kukaan pukeudu valkoisiin. 😉

Tarkalleen kuvailtuna, "sairaalakoulu" saa kutsumanimensä siitä, että polikliininen luokka vaatii hoitokontaktin ainakin lasten/nuorten neuropsykiatrialle. Koulu itsessään, on ihan yleiskoulu, jossa yleisopetus myös. Mutta oma osionsa rakennuksessa on polikliinisille oppilaille, joissa luokat ovat lämminhenkisiä sekä töihin saapuu myös monena aamuna kaksi karvaista koulukoiraa, turvallisuuden tunnetta vahvistamaan ja ahdistunutta lohduttamaan.
Polikliinisessä luokassa oppilaita on vähän, ja lukujärjestys usein porrastettu: harvoin on luokan jokainen oppilas samaan aikaan opiskelemassa, vaikkakin määrä ei tuolloinkaan ole suuri. Kymmenpäinen plus miinus nolla.

Sairaalakoulussa on mahdollista suorittaa alakoulu sekä jatkaa yläkouluunkin, jolloin muutoksia on minimoitu, ja oppilaan yksilöllinen tuki neurokirjoa ymmärtävien aikuisten kanssa on soljuvaa sekä tuttua.

Jaronin tulevassa koulussa polikliinisten luokkien yläkoulu on vain kerrosta ylempänä 😊

Tiivis yhteistyö hoitokontaktin ja kodin kanssa on ehdoton, ja itsestäänselvyys. Koulu on mukana lääkemuutoksissa, ja ottaa huomioon kuormituksen sekä oirekuvan muutokset herkästi.

Heillä on asiantuntemus niin Tourettesta, Autisminkirjosta kuin ADHDstakin.

Tutustumisen jälkeen, eilen, tuli sellainen helpottunut olo. Poika on syksyllä osaavissa käsissä, mitä tulee neurokirjon haasteisiin oppimisen suhteen. Luokassa jokaisella on omat juttunsa, tic-oireensa, vahvuutensa sekä tapansa oppia, eikä poika ole sen kummempi eikä erikoisempi kuin toisetkaan.
Aina ei jaksa olla se ainutlaatuinen, tiettekö?

Jaron itse muisti illalla kehua, kuinka uusi ope tiesi olla odottamatta lämmintä tervehdystä, tai katsekontaktia. Ope ei yrittänyt heti liikaa, eikä vetänyt paras kaveri-roolia. Sellainen on mun lapsille heti punainen vaate, etkä pääse kuin askelia taaksepäin mitä tulee kontaktin luomiseen.

Polikliininen luokka on meille lottovoitto.
Maallista mammonaa suurempaa ❤️

Sukupolvien kuilu

Omassa kyläympyröissäni teiniporukka - mukaan lukien oma 14v poikani - aiheuttaa närästystä yhteisössämme.

Aiheellinen tuo vitutus nuorison kolttosia kohtaan kyllä joissain tapauksissa on.

 Meidän teinit ovat usein vailla hengauspaikkaa, elleivät ehdi valtaamaan suosittuja muutamia koriskenttiä, tai elleivät vietä aikaansa rannalla tai maauimalassa, mutta päiväkotien pihat ja yleiset leikkipuistot houkuttelevat, kun kenenkään kotiinkaan ei mahdu isoa teinijengiä kavereineen rymyämään.

Osa teinien harmitusta aiheuttavat touhut kulminoituvat ei-niin-laittomaan hölmöilyyn, ja sitten sinne lain reunaviivalla keikkumiseen. Suurin osa pahennusta aiheuttavista reaktioista kyläyhteisössämme on verbaalinen pokkurointi ja roskaaminen. Katoilla hyppely. Tupakan maistelu ja muu paranormaali kehityskaaren mukainen perseily.

Meillä on tiedossa oman pojan osallisuus "häiriökäytöksiin" sekä ankkurikeskustelua tulossa nuorisotyön ja nuorisopoliisin kera, ihan vapaaehtoinen meininki siis, mutta koen hyödyllisenä. Perspektiiviä nuorelle, muutakin kuin vanhempien tai kylän aikuisten "napinat" ja puuttumiset.

Sillä raja on ohut, mitä tulee nuorten "adrenaliinipiikkien" saamisen lainmukaisuuksiin.

Nuorisojoukko on myös silmätikkuna. Jokainen maahan heitetty Juissimehupurkki, tai kavereille huudettu verbaalinen rumuus, saa aikaan ilmiön, että someryhmässä huudellaan kasvatusvaurioisten nuorten päätä pölkylle.

Ymmärrän kirvelyn ja vastuunottamisen, mutta ymmärrän myös usein nuoren näkökulman, ja ehkä mistä suunnasta tuulee. Nuoruus ei oikeuta olemaan ihanmitävaan, mutta se "rajaton nuori" on saattanut käydä jo läpi ihanmitävaan.

Kirjoitin kylämme ryhmään postauksen, perspektiivi mielessä. Ettei moni tärkeäkin seikka unohdu. :

******************

"👋🏻

Kotikulmillamme on paljon närää sekä paheksuntaa keväästä saakka aiheuttanut erinäinen ja muuttuva teiniporukka.

Milloin päiväkodin pihalla, milloin Sahapuistossa, tai lähitienoolla kuitenkin.

Itsekin olen avoimesti täällä, porukassa monesti mukana olleen poikani osuuksista kolttosiin, kertonut. Joskus poika ei ole läsnä edes, mutta kaverit tietää usein toistensa hölmöilyt jo pelkän Snäpin ja Insta-stoorien kautta 😉 Moni kolttonen on porukassa olevan usean viisaan pään yhteenlyönti, ja toteutus sitten toisten viisaiden, näinhän se on aikojen alusta ollut.

Ja kun lisää testosteronia tihkuvaan soppaan vähän tyttöjäkin mukaan, alkaa egojen uhkuminen ja puhkuminen.

Takerrun kuitenkin tähän kuplaan, jossa moni elää, useiden kyseiseen pahennusta aiheuttavaan teiniryhmään liittyvien postausten kommenttien perusteella:

Kotikasvatus vituillaan, vapaan kasvatuksen pullamössö sukupolvi, joka ei vastuutaan kanna.

Kuri puuttuu ja muuta stereotypiaa.

Se alle rikosvastuuikäinen skidi ei kuitenkaan siellä ulkona kulje kyltti kädessä jossa ilmoitetaan, mitä kaikkea on kotona jo käyty läpi. Mihin on perhe jo ollut yhteydessä, tai mitkä tukitoimet on jo teinillä olemassa.

Onko apua haettu käytöspulmiin, harkintakyvyttömyyteen ja impulsiivisuuteen jo esiopetusiässä kenties, muttei kuitenkaan apua saatu, koska "kuuluu ikään"?

Onko joku teineistä ehkä jopa tullut askeleen, kaksi, kaidalle polulle päin? Ollut syvemmissä vesissä yksi kesä taaksepäin.

Ei teistä kukaan kuule niitä vanhemman palopuheita ja itkunsekaisia kymmeniä käskyjä,  kun teini kotiutuu niinä kesäiltoina kotiin, kun tyhmyys on kaveriporukassa tiivistynyt lain rajamailla keikkumiseen.

Ette te nää niitä harrastevälineitä, joihin on sponssattu, jotta olisi viisasta tekemistä ulkona. Satoja euroja scootin osiin, nyrkkeilyhanskoihin ja sählykamoihin. Fudispallot, fillarit, viimeisimpänä koripallo: koska katukoris ja kaverit ❤️

Ette lue teinin kotityölistaa, näe sitä imuroimassa, vaihtamassa lakanoitaan, viemässä koiraansa tai leikkimässä pikkusisarustensa kanssa.

Ei se teini teille lähettänyt tekstiviestiä, että Äiti auta mua, mä haluun täältä pois.

Te ette näe kuinka se murrosikäinen hormonimyrsky teki etäopiskellen kotona tehtäviä enemmän, kuin ikinä koulussa, koska ärsykkeitä oli vähemmän. Luvattomia poissaoloja koulusta kilisi Wilmaan, koska väkivallan uhka uudessa yläkoulussa aiheutti paniikkihäiriöitä.

Oli helpompaa häipyä, eikä kavereiden kanssa ruokikselle unohtuminen tuntunut niin pahalta kuin kouluun palaaminen.

Moni meistä muistaa oman nuoruuden, omat kolttoset, ja toivottavasti myös kuilun sukupolvien välillä: kiinnijäämisen pelko oli murto-osa nykypäivään verrattuna, saimme pölväillä aika rauhassa ilman someryhmiä ja kännyköiden kameroita.

Muistan kaljajuoksut Essolta ennen päättötodistusta, kaljakori kilisten kallioita ylös piiloon.

Muistan äidiltä pöllityt tupakat repussa, kuudennen luokan koulupolkua tallatessa.

Muistan hälyttimien irroittamisen farkuista kaupan pukkarissa, kotibileet kaverin vanhempien ollessa mökillä, krapulan ja humalassa haetun joulutodistuksen.

Kavereiden ansiosta en ikinä jäänyt yksin mihinkään, me ei ikinä jätetty kaveria.

Ikinä ei asioista puhuttu kotona, äiti ei tiennyt puoliakaan, isällä ei ollut aikaa selvitellä. Kotiarestit, huutaminen, röökien pilkkominen ja jopa revittyjen farkkujeni hävittäminen häpeällisen pukeutumisen takia, ei saanut mua muuttumaan "kunnon lapseksi".

90-luvulla kaveriporukastani poltti röökiä yhdeksän kymmenestä, ja olimme 13 vuotiaita.

Suurimmalla osalla oli takataskussaan jo ensihumalat, rakastumiset ja essonkaljajuoksut.

Notkuimme isoissa porukoissa kallioilla, puistoissa ja se porukka oli Se Perhe, ensimmäinen irtautuminen omasta perheestä. Yksi haparoiva ja kompastunut askel itsenäistymisen suuntaan,välillä poliisin kyydissä kotiin, välillä maitojunalla matkustaen.

Ei ollut nuorisotyötä keräilemässä nimiä, ei lastensuojelun tarpeen kartoitus palavereita. Kukaan ei katsonut roskasimmeko, tai jos näin teki, kukaan ei kirjoittanut siitä kenellekään - saati koko kylälle - kirjettä.

Asiat ei olleet paremmin tuolloin.

Asiat ei vaan ole sen huonommin nyt.

Nykyteinit on jatkuvan valvonnan ja seurannan alla, hyppyä tuntemattomaan ei oikein oteta ilman, että joku räpsäisee kuvan ja julkaisee jossakin.

Nuorista tulee ovelampia, he joutuvat soveltamaan enemmän, heillä on työkaluja ja ideoita enemmän kuin meillä: pienen adrenaliinipiikin saamiseksi joutuu tekemään kohtuuttoman paljon aivotyötä.

Nykynuoret usein ovat tavallisen kotikasvatuksen tuloksia, ilman sitä fyysisen kurituksen vahvistusta joka peloitteena toimi vielä meidänkin lapsuudessa monella.

Itse olen äitinä siinä tilanteessa, että teinillä on faktat selvillä. Meillä ei hyssyttelyn meininki kotona ole, muttei maailma kaadu tupakan maisteluunkaan. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että teinini törttöilyistään huolimatta puhuu asioistaan, ja pyytää apua.

On kertonut ottaneensa tupakasta hatsia - ei oo se "oma juttu" , muttei nyt karmeetakaan, ja koulun päättäjäisiltana kertoi juoneensa yhden oluen, jonka kaveri antoi.

Oluttölkin alkuperää en tivannut, mutta uskoisin jonkun iskän saunakaljaa lainattaneen, luvatta 🤔

Jos olisin koiraa pissattaessa nuoreeni kaljatölkki kädessään törmännyt, olisin kaatanut ohrapirtelön maahan. Mutta arvostan avointa kommunikointia, sillä itselläni se ei rangaistusten pelossa ollut mahdollista omassa nuoruudessa. Opin hyväksi totuuden muotoilijaksi, ja osasin kertoa mitä vanhempani halusivat kuulla, niin sanotun kevytversion totuudesta.

Moni teini tuolla törttöillessään ja verbaalisesti kukkoillessaan koittaa nostaa itseään jalustalle edes kaveriyhteisössä. Jos koulumaailmassa ei pärjäämistä ole, ja kotona oma rooli on hutera: muutaman vuoden päästä lain silmissä aikuinen, vanhempien silmissä ikuinen lapsi, omissa silmissään myrskyssä seilaava paatti, jonka ankkuri on kiinni kotisatamassa, mutta majakanvalo näkyy kauempana.

Täällä on helppoa kommentoida "nykynuoriso on mätä" ja "missä on kotikasvatus".

Minun lapsuudessa 90-luvun laman alla kotikasvatus oli sitä, että avaimet oli kaulassa, vanhemmat iltamyöhään kotona tai baarissa tukahduttamassa menetettyä työpaikkaansa.

Monet ruokakassit hain pubista lapsena, kun siihen aikaan ei omaa ruokaansa mikrossa lämmittävä lapsi yöllä, ollut yhdenkään lasun arvoinen.

Nykypäivänä perheiden tilanteita kartoitetaan ja matalan kynnyksen apu on saatavilla, muttei kaikille sitä riitä aina kuitenkaan.

Te ette näe sen teinin kompurointia läpi ala-koulun, tutkimusjaksoja tai lääkitysten sivuvaikutuksia.

Ette sitä ensihäpeää kun sai ADHD diagnoosin,ettekä sitä kasvamista uuteen tietouteen itsestään.

Hyväksyntää itsestään.

Koko lapsuuden jos on yrittänyt nousta negatiivisen palautteen voimalla, ja häirikkölapsen stigma otsassa, omaksuu helposti identiteetin joka on juuri sitä, mitä kaikki sanovat.

Se rooli kaveripiirissä on vaikea ravistaa pois, vaikka vihdoin tiedät miksi kaikki itsestäänselvä muille, on itselle niin vaikeaa.

Valitettavasti vapaa-ajan viettopaikkoja on rajoitetusti teini-ikäisille, enemmän nousee leikkipuistoja kuin koriskenttiä.

Jonkin asteinen edistyminen havaittavissa, kun skedepuistoja on ilmaantunut ja rakennetaan lisää, tästä olen tyytyväinen.

Nämäkin keskeneräiset ihmiset ilman infokylttejä, tarvitsevat paikkoja siihen öhkäilyyn ja pörhistelyyn. Roolin ottamiseen.

Valitettavasti ne vähät paikat nuorille ovat aina täynnä. Kysyntä on kova, nopeet syö hitaat.

Kiitos helteiden, tämäkin teiniporukka viettää aikaa uimarannoilla ja maauimaloissa, ja vasta iltaisin kokoontuvat yhteen läjään pörhistelemään vastakkaisen sukupuolen edustajille, tai vaan purkamaan väsymystään toisiinsa.

Joskus tekemisen puute purkautuu väärin, ja tästä surullisen kuuluisa maine nyt istuukin tiukassa. Moni vanhempi tunnistaa jälkikasvunsa somesta tyhmyyksien takaa, ja kasvatuskortti vilahtaa taas.

Uskokaa pois. Monet meistä on tehnyt vuosia duunia, että on edes nykyisessä pisteessä teininsä kanssa. Moni meistä saa pommin syliinsä, ja teini-ikä laittaa pakan sekaisin koko perheessä. Monessa kodissa ei nukuta öisin, vaan vahditaan silmät auki ahdistuen ikkunasta karkailevaa teiniä, vaikka aamulla väsyttäisi aamuvuorossa.

Harvoin teini-ikä on kivuton. Mutkaton tai virheetön. Ja harvoin kotona kasvatus kusee sen kummemmin kuin muuallakaan.

Me vanhemmatkin olemme ihmisiä, eikä teini ole monestikaan se ainoa lapsi perheessä, kenen kanssa rajoja piirretään, yritetään kommunikoida edes savumerkein.

Joissakin perheissä se teinin heittämä roska maahan, on sen viikon kevennys, ei rikkomus.

Ajattelin antaa perspektiiviä, niitä kun on monia ❤️"

Vittujen kevät kärytti loppuun.

Burnout.

Syksystä saakka vittujen kevään päättymiseen asti, poltin kynttilää molemmista päistä.

Sulattelinpa sieltä keskeltäkin, koska pandemia pisti meidät kaikki täysin poikkeukselliseen tilanteeseen.

Syksyn 2019 elin opiskelujen ohessa valmiustilassa, sillä osalla mun lapsistani ei koulussa tukimuodot riittäneet. Lääkityksiä veivattiin ja purettiin, annoskokoja fiksailtiin sekä tuen toteutumista koulussa palaveerattiin ja jollakin luvattomia poissaoloja selviteltiin.

Juoksin arvioinnista toiseen, hoitoneuvottelusta kasvatuskeskusteluun ja lapsen terapiaan. Tourette yritti ylivaltaa yhdellä, aistipuolen kuormitus piippasi toisella punaisella, ja yksi huutaa ettei tarvitse mitään lääkkeitä ollenkaan.

Nuorisopolilla käytiin läpi teinimaailman pyörteitä, sekä paniikkihäiriötä. Ja todettiin, että koulussa sillä lääkityksellä on paikkansa, etenkin impulsiivisen ja aistiherkän ADHDn kanssa eläessä.

Pää oli ylivirittynyt.

Jatkuvasti valmiina ratkomaan uutta ongelmaa, perustelemaan ja selittämään uusinta oirekuvaa lapselle, tuoreinta pakkoajatusta.

Koronakevät täytti piripinnalla helmeilevän maljan, eikä riittänyt enää, että pysyy langat jotenkin niissä omissa käsissä: sun täytyi opetella kutomaan ne langat nyt.

Meidät heitettiin kylmiltään erityisopettajiksi neljälle tuentarpeiselle koululaisellemme, lukiolaisen pärjätessä omillaan, ja päiväkoti-ikäisen taistellessa huomiostaan etäkoulupäivät.

Yhtäkkiä omat ammattiopinnot kasautuivat verkkoalustallaan, ja heräsin aamuihin ahdistuneena, valmiina taistelemaan motivaatiota oppilaisiin joilla on oman avustajan tarve koulussa. Mutta mä olin vaan mä, yksin. Tai kaksin, puolison ollessa vapaalla.

Etätehtävien määrä tukehdutti meidät kaikki. Etenkin yläkoulun monipuolinen ja runsas valikoima eri opintoalustoja, tehtävien palautusmetodeja sekä informaation hukuttava tulva, sai minut etsimään happiaukkoa jostakin.

Kirjoitin rehtorille, opettajille, sosiaaliseen mediaan ja luovutin.

Mutta sain pelastusrenkaan, useamman, ja yläkoulu vedettiin etäkeväänä Jopo-opetuksen malliin. Poika siirtyy Jopo-luokalle syksyllä, enkä voisi olla onnellisempi asiasta ❤️

Lääkitykset, tukimuodot ja tehtävät etänä keväälle pilkottiin, rukattiin kutakuinkin kuosiin, ja lasten kapasiteetti työskennellä huomioitiin.

Osalla se huomioitiin heti etäopiskelun alussa, joka oli suuri helpotus, ja syksyllä käynnistyy myös yhden pojan vitosluokan opinnot polikliinisella luokalla 🙂

Sekin, meni kuten lopulta pitikin. Kouluun ja luokan opeen tutustuttu, olo on luottavainen. 

Mutta vaikka asiat käänsivätkin kelkkansa, ja kaikki on nyt syksyä varten niin hyvin kun neurokirjon perheessä voi olla, mun kynttilässä ei ole mitään enää sytytettävää.

Mun lanka paloi loppuun. Ja mä en halua nukahtaa, koska en pysty kunnolla heräämään aamuisin.

Kaikki on ponnistus, ja kotityöt tuntuu kuin sotaan lähtisi, joka aamu.

Jokainen tiskivuori mun pitää kiipee kuin Kilimanjaroa kapuisin, ja rasitus on yhtälailla hengästyttävä.

On täällä tää isihenkilökin, tekemässä oman parhaansa minkä töiltään ehtii. Onneksi miehen omaishoitajuus keskimmäisestä pojasta (Tourette, ADHD, Asperger) mahdollistaa osallistumisen arkeen ja erinäisiin käynteihin, mitä tässä jengissä riittää vaikka muille jakelis 🥴

Tää kesä menee varmaan matalaliidolla, vaikka mun aivot onkin joka päivä suunnittelemassa uutta retkeä jonnekin, mihin osoitteeseen sitä sitten muuttaisi, ja lähtiskö sittenkin töihin vaan jonnekin eikä tekisi yhtään kesäkurssia, yhtäkään tehtävää, Power Point-esitelmää tai Word-tiedostoa.

Ja sitten mä huomaan istuvani kolme tuntia koneella, tekemässä viimeisiä ammattienglannin esitelmiä.

Ja mietin, millähän langalla mä tätäkin taas poltan.

Hei teini, et ole sinäkään suojassa elämältä.

Hei rakkaat teinit siellä 👋

Tiesittehän, että tekään ette ole turvassa maailmalta, ja sen suunnitelmalta sinulle. Se poika, kenelle nauroit koulun käytävällä ja viisaasti muistutit hänen olevan Vitun Autisti, saattaa olla yksi niistä ihmisistä joka vuoden päästä ymmärtää vaikkapa parasta ystävääsi.

Se tyttö, joka puree itseään ruokalassa, ja kenestä keksitte viihdyttäviä meemejä välkällä, voi olla ystäväsi kahden vuoden päästä.

Toureetikkonuorten vertaistukiryhmässä.

Luuletko olevasi suojassa? Kuplassa?

Neurotutkijat maailmalla toteavat, että iso osa Tourettea omaavista ihmisistä eivät tiedä olevansa Toureetikkoja. Tourettea on pidetty harvinaisempana, kuin mitä se todellisuudessa onkaan.

Tourettea on niin montaa muotoa, kuin on kantajaakin, ja osa jää diagnosoimatta: lievempioireiset jäävät huomaamatta, ja Tourette on älykäs, se muokkautuu.

Se myös puhkeaa toisilla kunnolla vasta myöhäismurrosiässä: hormonitoiminta herättää uneksivan oireyhtymän, joka on saattanut olla lieväoireinen ja naamioitu kompensoimalla.

Autisminkirjo on mestari improssa. Se oppii selviytymään ja mukautumaankin, herättäen ympärillään ehkä lievää kummastusta: introvertti tietyin maaneerein ja rutiinein, älykkäällä huumorilla kyllästetty suoratoistotosikko saakin autismidiagnoosin ammattikoulussa.

Ja ymmärtää yhtäkkiä kaiken, saa selityksen asioille joita on painanut pimeään ja lukinnut. Jotka ovat kasvaneet ja tukahduttaneet sisältä.

Seuraavan kerran kun naurahdat ääneen, heität hyvää settiä jonkun oirekuvasta, keksit lempinimiä ja jätät ulkopuolelle koska "rajatapaus" :

Se voit vuoden kahden päästä olla Sinä. Sun ystävä. Veli, sisko.

Sun vieressä voi kulkea joku, joka ei halua kertoa omaansa, sillä ei näe itseään Vitun Autistina. Pakkohäiriönä.

Ellei koko maailma näe häntä niin. Väärin. 

Ole Sinä se, joka näkee Oikein.

Äitiyden ikiklassikot.

Tässä pian 16 vuoden matkalla - aina kuitenkin amatöörinä - vanhemmuudessa ja äitiyden alati muuttuvassa roolissa eläneenä, voisin sanoa löytäneenä Äitityyppien ikiklassikoita.

Niitä kärjistettyjä äitilajikkeita, joita oikeastaan kaikkia, löytyy risteytettynä meistä jokaisesta jälkeläisiä omaavasta, itseään äidiksi kutsuvasta hahmosta.

Mutta kuten persoonallisuushäiriötkin (👋), voivat nämä klassiset äitiyden tyypit, nousta häiriöksi saakka dominoidessaan ja jyrätessään alle muut vanhemmuudessa hyödylliset piirteet.

Tutuimmaksi tulleet kehtaan esitellä teillekin, tunnistatte niistä sitten itsenne, siskonne tai oman vanhempanne.

                          °S U S I°

Tämän nahoissaan viihtyvän naarassuden poikaset opetetaan alusta alkaen kulkemaan lajitovereidensa tykönä.

Susiäiti ei hyväksy lastaan koskevan väärin yhdenkään elollisen olennon, tahalleen tai tahattomasti, vaan vaatii poikastaan loukanneen keskenkasvuisenkin yksilön selkänahan seipääseen roikkumaan.

Jos Suden lasta kohtaa maailman vääryys, ei auta vaikka vääryys maailmassa kohtelisi jokaista lasta samoin, vääryys olisi kasvattavaa ja tarpeellinenkin opetus elämässä: vääryys korjataan väkisin, vaikkei mikään rikki olisikaan, vaikka siihen puuttuminen olisi turmiollista koko lajille. Jonkun toisen klaanille.

Susi vuodattaa kunnianverta, lapsensakin, ulvoo sitä valkeaa sosiaalisen median kuuta vaikka aamuun saakka, mutta kunhan koko metsä saa tietää hänen laumansa kohdanneen epäkohtia, ja kuka on syyllinen.

Kenen nahka roikkuu seipäässä, kenen poikueessa on maanantaikappaleita, ja kuinka lajin muita edustajia loukkaa syvästi tämä häpeä, jota joutuu kantamaan, kun moisia geenivirhepaholaisia on viemässä muilta onnistuneilta yksilöiltä reviiriä ja ilmaa, jota hukkaan hengittävät.

Susi syö vaikka katraansa heikoimmat, kunhan eivät hidasta tai pilaa muun lauman tasapainoa, tai etteivät muut saa tietää laumassa olevasta "heikosta lenkistä".

Susiäidin hyvyyttä, mahtavuutta ja tietotaitoa vanhemmuudessa ei sovi aliarvioida, kyseenalaistaa, eikä etenkään neuvoa.

Ellet tahdo tuntea viiltävää purukalustoa sielussasi saakka.

Susiäiti ei katoa massaan, eikä hänen mielipiteensä jousta edes totuuden edessä. Susi on ainoastaan oikeassa, tai loukattu ja oikeassa.

Ainoa oikea tapa elää, on hänen laumansa tapa, tai vaikka poikkeaisi tästä, hyväksyntää tai kunnioitusta Susiäidiltä saa muut lajin johtajahahmot vasta, kun ylistävät ensin häntä, hänen tapojaan ja keinojaan, jälkikasvuaan sekä perimää.

Näin he pääsevät ilman kulmahampaiden ilmestymistä "jatkoon". 

Suden heikkous on, ettei hän usko heikkouteen.

                       °L A M M A S°

Tämä pehmoinen villapaita äitinä, lämmittää ja nyökkäilee. Varoo kovasti, ettei ole se Musta Lammas, ja pyrkiikin pitämään "rikosrekisterinsä" vanhemmuuden saralla putskliininä.

Muiden valkeiden villapaitojen kanssa määkiminen ja möllöttely on parasta antia ikinä, ja usein lammasmamma elääkin vertaistuesta ja porukassa kauhistelusta, eikä niinkään puolisopukkinsa huomiosta tai edes sen kummemmin karitsoidensa ilosta.

Nurmen mässyttely ja juoruilu muiden lampaiden joukossa, jälkikasvun kirmatessa nurmella tappamassa toisiaan, on äitiyden juhlaa se.

Määintä on tasaista, lasten kasvatus tasapaksua ja turvallisen tympeää, mutta kaavaltaan toistuvaa toisten kanssa, niin erheitä ei tapahdu liiemmin.

Elämän vuoristorata, räikeät mielipiteet tai edes poikkeava ulkoinen habitus ei missään nimessä koske tätä äitilajin edustajaa: mitä pystympään kuollut, kaikkien kanssa toimeentuleva ja nurmen sävyyn sopiva laumanjatke lampaaksi olet, sitä onnellisempi siinä laumassa myös olet.

Lammasäidin lapset ovat valkeita, tai jos löytyy musta, sille uskotellaan että se on vain tummempi valkoinen.

Poikkeavuuteen ei ole varaa, sillä muutoin pelko hylkäämisestä ottaa vallan. Ja lammasäiti joutuisi jopa ajattelemaan lauman ulkopuolella, itse. 

Lammasäidin heikkous on, ettei tiedä kuinka olla onnellinen kun laumaa ei ole, kun joutuukin määkimään yksin, näkymään ilman massan turvaa.

                         °J Ä N I S°

Jänis äitinä saa hien pintaan hitaammille vanhemmuuslajeille. Jäniksen vauhti on tiukka, ja perfektionismi täydellisessä suorituksessa äitinä lähes ihailtavaa, jos ei olisi niin uuvuttavaa.

Jänisäiti sykkii ja sinkoilee tarkistamassa pikku pupustensa aamupalan ravintoarvoja tuon tuosta, ja raahaa synttärikutsuille luomunauriita evääksi omille tupsupyllyilleen. Tämä rusakkomutsi luettelee ceet, deet ja beet niin varhaiskasvatuksen pöperöistä, kuin kouluruoan soppalaareista, eikä pelkää vaatia vegaanista hiilijalatonta sekä gluteenitonta ja sademetsäystävällistä välipalaa päiväkodin keittiöstä, kunhan oma jänönen on vastuullinen kuluttaja, ja vaalii temppeliään viimeiseen saakka.

Jänisäiti ei hyväksy hitautta, laiskuutta, tehottomuutta ja oman ideologiansa epäkunnioitusta missään muodossa.

Jäätelönä lapsilla toimii loistavasti pakastettu porkkana, medialaitteiden sijaan löytyy jänisperheestä kaarnaa sekä käpyjä, joita raahataan metsästä itse päivittäin. Nukutaankin siellä, mättäällä usein.

Täytyyhän nyt valtakunnallisesti säädetty liikunta ja ulkoilusuositus täyttyä, joten miksei siis next levelille suoraan.

Levätä ehtii haudassa, tai rauhoittavien toimesta "hermohotellissa", jolloin pysähtymisen tuska pakottaa ajattelemaan elämän suurempaa kuvaa. Ja ehkä syömään sokerimunkin, tai kolme.

Jänisäidin lapsoset osaavat saksiotteen jo ennen pottatreenejä, sekä tuntevat ilmaston muutokset syvällä sielussaan. Jänisäidin mentaliteetti katsoo kunniamurhaa lähes läpi tassujen, jopa perheenjäsentensä kohdalla, jos kyseessä on lehmien joukkopierut taikka sekajätteen sekoittuminen biojätteeseen.

Rusakon kunnianhimo on kadehdittavan syvää.

Mutta armotonta ja aukotonta.

Jänisäidin heikkous on, että hän kaivaa tunnelia toisesta päästä, mutta täyttää toisesta.

Uupumus ei jätä jänistä näkemään lastensa iloa, sillä stressi vie viheriäimmille kasvimaille ennenkuin porkkanoista jäätyy tikkunekkuja.

Olishan näitä. Kärjistyksiä lisääkin.

Milloin neurokemiallisista ominaisuuksista tuli todellisia vain, jos tarpeeksi moni on "sitä mieltä"?

Muistutan, ja korostan vielä:

ADHD ei ole mielipideseikka. 

En löydä mielipidegalluppeja koskien diabetesta, skitsofreniaa, MS-tautia, masennusta, biboa, autisminkirjoa, enkä löydä kromosomipoikkeamista kyselyitä "Mitä mieltä olette, onko Downin Syndrooma vanhempien vika?"

En löydä. 

Miksi edelleen kaiken vuosien tutkimuskehityksen jälkeenkin, kirjoitetaan tästä aivorungossa ja aivokuoressa tapahtuvasta aivokemiallisesta ominaisuudesta galluppeja sosiaalisessa mediassa? ADHDlla on edelleen raflaava maine. Tyttöjä vieläkin alidiagnosoidaan, sillä vääristyneesti yhdistetään ADHD stereotypisoivaan lokeroon: pikkupoikien ylivilkkaus. 

ADHD ei ole yhtäkuin ylivilkas. Motorinen yliaktiivisuus on vain yksi osa oirekuvaa, motorinen aktiivisuus (sähläys ja härväys) aktivoi katkonaista välittäjäaineiden virtausta. 

ADHDn tiimoilla on menty huikeasti eteenpäin, on ymmärretty ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. 

Moni lääkitsee oireita, eikä ymmärrä ongelman syntyperää, ja kokee valaistumisia. Masennus saattaakin olla johdannainen ADHDn oirekuvasta, sillä aloitekyvyttömyys on yksi suuri haaste varsinkin hyperittömälle versiolle, ADDlle. 

Ahdistushäiriön takaa voi löytyä vuosia pinnistellyt ADHD, jonka kuormituspiste romahti. Kapasiteetti ja ärsykkeidensietokyky sanoi sopimuksensa irti. 

Päihderiippuvainen voi lääkitä tiedostamattaan diagnosoimatonta ADHDta, sillä piri, pudi ja bisse tasaavat epätasaista aivokemiaa. Kunnes sekoittavat sen kokonaan. 

Nämä kummalliset mielipidekyselyt neurologisista ominaisuuksista, ja vanhempien kasvatustaidot revittynä mukaan, hidastavat suuresti täällä sitä informatiivista työtä, jota me jotkut teemme. 

Suomi on vielä vauvankengissä, mitä tulee ADHDn valistukseen. 

Kasvatusongelmat saattavat tuoda käytöshäiriöitä esiin. 

Kasvatusongelmat eivät kuitenkaan laukaise aivokemiallista "poikkeustilaa". 

ADHD on geneettinen ominaisuus, ja periytyykin jopa 80%.

ADHD on monisyinen ominaisuus, ja esiintyy elämän eri osa-alueilla, niin haasteena kuin rikkautenakin. Älykkyys ei kulje ominaisuuden kanssa käsikädessä, vaikka ADHD neurokemian omaavat ihmiset ovatkin monesti korkeaälyisiä, ja erityismielenkiinnonkohteensa löydettyään, omaavat poikkeuksellinen focuksen. 

Ja monesti menestyvät myös elämässä.

Usein kuitenkin elämä on väritetty impulsiivisuudella, harkintakyvyttömyydellä, tunteiden radikalisoitumisella ja carpe diem mentaliteetilla.

Nämä saattavat viedä eteenpäin, tai murentaa pohjan. 

Emme tarvitse enempää mielipidekyselyitä ADHDsta. Sinun mielipiteesi ei ole relevantti, mitä tulee neuropsykiatrisiin tutkimustuloksiin. 

Diagnoosin saaneet ihmiset ovat usein polkunsa kompuroineet, ja diagnostiikka on tarkka, sekä muut neuroepätyypillisyydet, sekä fysiologiset sairaudet ensin poissulkeva. 

Autisminkirjon todellisuutta ei gallupeissa kysellä - toki siihenkin on usein asiasta ymmärtämättömien mielipiteitä jaossa: milloin metsään meneminen parantaa oirekuvan *puff* kadoksiin, milloin kyse on vain "vallanpidosta" ja on sitä kuullut hyvinkin kummallisia syitä autisminkirjon syntyyn ;)

Lopetetaan tämä noitavaino koskien ADHDta (ja samalla niitä muitakin neurokirjon haasteita kohtaan) ja otetaan asioista selvää, kuunnellaan kokemusasiantuntijuutta, eikä yritetä löytää syitä yksinomaan kasvuympäristöstä ja kasvatuksesta. Lasta kun ei saa kasvatettua autistiksi, eikä liiemmin ADHD ominaisuuteenkaan.

Neurokemiaa kaikki tyynni, tukityökaluilla siihen voi arjessa positiivisesti vaikuttaa, vahvuuksia saada esiin, rutiineilla ja mahdollistamalla eri keinoin vaikeitakin asioita, niillä pääsee pitkälle.

Kiviseksi tien voi tehdä vain vaikka sanomalla: "kuuluhan ton ikäisen jo osata"

"ei se nyt vaikeeta oo"

"kuria lisää"

"höpöhöpö kyllä lapsen leikkiä pitää osata"

"kusipäisiä kakaroita tulee kusipäisistä vanhemmista"

Vahvuudet ympärillämme

Usein arjessa  korostuu ne neuroepätyypillisyyden mukana tulevat haasteet. 

Jotka ovat meidän todellisuutta, oikeaa arkea, ja johtuvat siitä, että ympäristö jossa elämme  on neurotyypillisten rakentama ja ylläpitämä. 

Tehokkuus mitataan yksilön tuottamalla tulosmäärällä, ja mitä nopeampi, monipuolisempi ja tuotteliaampi olet, sitä paremmin pärjäät.

Joskus kaikkea tätä, myös laadun kustannuksella. Yksilön ylikuorman riskillä.

Neuroepätyypillisyyttä olisi ihanteellista ottaa yhteiskunnan käyttöön, sillä vaikka joutuisi tinkaamaan tiukasta tahdista, tuotetusta määrästä, ryhmätyöhengestä ja ehkä jopa monipuolisuudestakin, voi yhteiskunta saada jotakin poikkeuksellista. 

Korvaamatonta. 

Sillä neuroepätyypilliset yksilöt omaavat usein vahvuuksia, jotka vievät tilan kaikelta edellä luetellulta, optimaaliselta tehokkuuden ilmentymältä.

Heillä saattaa olla kaikki nuo piirteet ja kyvyt korvattu sillä yhdellä mehukkaalla vahvuudella. 

Ei ole piirakka jaoteltu niin moniin osiin, vaan saattaa olla samaa laatua kauttaaltaan, runsain täyttein sekä maustein.

Vahvuus voi olla poikkeuksellisen kattava.

Mutta muut osaamisalueet, joilla yksilö vie itseään eteenpäin ilman syrjäytymistä, voivat olla kovin puutteelliset. 

Vuorovaikutustaidot.

Sosiaaliset taidot. 

Tunnetaidot.

Vaikka vahvaa osaamista olisikin yli keskivertoyksilön. 

Kun ympäristö on ihanteellinen, kasvaa puustakin vahva ja muita kannatteleva.

Voisiko yhteiskunta järjestää otollista työ-sekä opiskeluympäristöä  epätyypillisen neurologian omaaville yksilöille, jotta osaaminen ja poikkeuksellinen näkökulma tulisi yhteiskunnankin käyttöön? Turha sosiaalinen kuorma karsittuna, ja tukitoimien turvin toteuttaa. Ärsykkeet minimoituna. Riisuttuna kaikesta, joka neurotyypillisellä saattaa ollakin se viihtyisän työilmapiirin edellytys, mutta epätyypilliselle neurologian omaavalle ihmiselle pelottava maailma.

Joissakin maissa on yrityksiä, jotka palkkaavat vain Aspergereita, heidän intensiivisen uppoutumiskykynsä ja asioihin perehtymisensä vuoksi. 

Olisipa kaikkialla neuroystävällisiä yrityksiä sekä opiskelupaikkoja tarpeeksi.

Kaikille hiomattomille timanteille, jotka ovat täällä rakentamassa tulevaisuutta, ilman eriarvoisuutta.

What a wonderful world this could be.

Avoin aivopieru. Eiku oppimisympäristö.

Kun huudetaan resurssipulaa perusopetuksessa, ei syyttävä sormi sojota opettajiin, vaan heihin, ketkä rahoituksesta vastaavat. Päättäjiin, isompiin herroihin, ja ihmisiin, ketkä tekevät päätöksiä minne fyrkkaa laitetaan ja mistä säästetään.

Jos otetaan oppimisympäristön uudistus työn alle mallia Avoin Oppimisympäristö, puretaan seinät, luokat sekä pienluokat, ja survotaan kaikki oppilaat oi niin muodikkaasti (ja säästeliäästi) integraation lasisiin kenkiin, saadaan läjä selviytyjiä.

Tällöin ajatellaan, että wautsiwau, hyvältä näyttää, on avaraa ja tilavaa, pistetään nätti sohva tuonne, kaunis seinämaalaus tänne, muutama kapselitila ripotellen tohon ja tuohon - siltävaralta, että jos nyt sattuisi joku kaipaamaan sellaista kuin työrauha - niin avot.

Moni kakku päältä kaunis.

Tässä oppilasmassassa ei enää riitä se yksi "luokkakohtainen avustaja" eikä ne pari erityisopettajaakaan. Selviytyminen ärsykesirkuksessa on käynnistynyt, vahvat jyrää heikoimmat, tuentarpeiset lapset repeilevät liitoksistaan ja hiljaisimmat pärjääjät eivät näy, eivätkä saa tukea.

Tukea yhtäkkiä tarvitsee yksi jos toinenkin, sillä sensorinen integraatio on kouluikäisellä hyvin epätasainen ylipäätään, puhumattakaan lapsesta, jolla on jo todettuja ominaisuuksia, lääkitys, kuntoutukset ja hoitokontaktit.

Visuaalinen tilavuus, opiskeluympäristön äänimaailma ja kaikki se avoimuus pitäisi kompensoida näille selviytyjille työkaluin.

Jokaiselle pitäisi osoittaa henkilökohtainen varustus, jotka saa esteettömästi käyttöön aina tarvittaessa:

Omat kuulosuojaimet

Oman tilan rajaaja, kokoontaittuva

Painotuotteita, mm.liivi, tyyny

Aistihakuiselle rauhoittujalle makuupussi tai muu oma pesä

Äänieristettyjä kapseleita/loossimuotoisia työskentelytiloja, joissa penkit ja pöytä useampi

Kokoontaittuvia sermejä, sellaisia joita saa nojaamaan runsain mitoin saataville

Pehmeät, hygieeniset materiaalit estämään kaikumista

Säkkituoleja, useita

Avustajia, useita

Jos kaadatte seinät ja "säästätte", yhteiskunta joutuu maksamaan kalliin laskun perästä päin, sillä:

Moni vanhempi putoaa toimeentulon ulkopuolelle, jotta voi päivystää kotona, kun koulun resurssit eivät riitä TAI ottamaan lapsen kotiin kotiopetukseen, jos taloudellisesti mahdollista ja vanhemman kyky antaa myöden - usein vaikka ei olisikaan mahdollista tai kykyjä/kapasiteettia.

Lasta joudutaan lääkitsemään suurempiin oirekuviin, sillä mitä suurempi kuorma neurokirjon lapselle annetaan, sitä vaikeampi oirekuva. Tämä johtaa lisäkuntoutuksiin, osastojaksoihin, sairaalakoulupaikkajonoihin ja pikkuhiljaa lapsen syrjäytymiseen ja mielenterveydellisiin haasteisiin neurokirjon lisäksi. 

Lapset, joilla ei neuropuolen ominaisuuksia ole, niitä ryhdytään epäilemään, tutkimaan, ja näin saamme väärin perustein diagnosoituja lapsia, joilla oppimisympäristö ja tuen muotojen vajavaisuus on luonut neuropsykiatrisia oireita keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteiden muodossa, sekä uupumisen ja säätelykyvyttömyyden tuomina käytöshäiriöinä.

Lastensuojelu kuormittuu koulujen tekemistä ilmoituksista, sillä koulusta karkaavat ja agressiivisesti hektiseen, kuormittavaan ympäristöön reagoivat lapset ovat edelleen protokollan mukaisesti lastensuojelullinen asia. Vaikka kotona ei samoja haasteita olisikaan, painaa koulut edelleen Lasu-nappia, kun lapsen pakka leviää, ja resurssit eivät koulussa riitä. Tämä ei ainoastaan kuormita lastensuojelun muutenkin puristettuja resursseja, mutta vie myös työvoimaa ja aikaa pois oikealta, lastensuojelusta hyötyvältä perheeltä. Neurokirjolla kulkevalla lapsella, jolle jo diagnooseja, tuen muotoja asetettu, ei lasun tarve ole se päällimäisin useinkaan. Vaan tuki kouluun.

Ellei sitten koulu pyydä lastensuojelulta apua tukimuotojen toteutukseen? Mutta harvoin neurokirjon osaamista sieltä löytyy riittämään jokaiselle, josta lasu oirekuvien vuoksi tehdään.

Se kuormittaa perhettä, uusi kontakti ja palaveeraaminen, etenkin kun niitä hoitokontakteja jo löytyy diagnoosit omaavalla lapsella jo omasta takaa. 

Opettajat uupuvat, kuormittuvat ja turhautuvat, sillä yksikään ei heistä kykene niihin järjettömiin vaatimuksiin, mitä integraatio ja avoin tila oppimiseen, vaatii. Opettajilla menee aikaa ongelmien ratkontaan enemmän kuin opetukseen, eikä tämä palvele niitä "hyvin pärjääviä" lapsiakaan: hyvin pärjäävä on pian tuentarpeinen myös.

Edelleen, yksi käytetyimmistä tuen muodoista neuropsykiatristen lasten koulunkäynnin mahdollistajana, on vanhempien työkyvyttömyys.

Jatkuvat lapsen hakemiset koulusta, puhelut kun ei pärjätä, palaverit kun mikään ei toimi, sairaslomat kun mitään muuta ei keksitä, ja lopulta vanhempi toimii opettajana kotona. Ilman toimeentuloa.

Toinen on lääkitys. Sen kun ajatellaan korvaavan kaiken muun käytännön tuen, etenkin yläkouluissa.

Minulla on nyt neljä lasta neurokirjon haastein koulumaailmassa, yleisestä tuesta erityiseen tukeen, alakoulusta yläkouluun.

Avoimesta oppimisympäristöstä pienluokkaan (vaikkakin sama koulurakennus) ja yleiseen opetukseen normaalissa luokkaopetuksessa. Kaikilla asetettu erinäisiä diagnooseja jo ennen avointa oppimisympäristöä, ADHD:sta Touretteen sekä autisminkirjoon (Asperger) ja sensorisen integraation häiriöön.

Itse opiskelen luokkaopetuksena ja työssäoppimalla aikuisena ADHD ominaisuuden omaavana henkilönä.

Kaikilla lääkitys (paitsi yhdellä lapsista, sillä diagnoosit syventyvät vielä) ja osalla psykologiset tutkimukset pyörimässä, ja yhdellä kognitiivinen terapia alkamassa vuodeksi ainakin eteenpäin.

Ainoa, kenellä tällä hetkellä sujuu koulunkäynti (meidän mittapuussa) ihanteellisesti, on lapsi, jolla on koulukyyditys, lyhennetty koulupäivä, vuosiluokaton opiskelu, aineet painoalueittain ja eriytettynä, erityisentuen päätös, henkilökohtainen avustaja ja oppimisen ympäristönä pienluokka erityisopettajan opetuksella. 

Tämäkään ei ilman kovaa duunia ole tähän pisteeseen tullut, ja tämäkin on vaatinut opettajalta suurta työmäärää ja ymmärrystä, sekä avustajalta osaamista ja kärsivällisyyttä.

Kaikki on katoavaista, väliaikaista, kausittaista ja mikään ei ole ilmaista, eikä tullut ilmaiseksi.

Seinille on paikkansa,

Luokkaopetus ei kaipaa uudistusta, vaan koulun protokollat ja päättäjien prioriteetit.

Jos ette muuten osaa suunnitella oppimisympäristöä - oi arvon suunnittelijat - niin palkatkaa kourallinen neurokirjon lasten vanhempia hoitamaan työnne. 

Ei heillä sitä ilmaiseksi ole varaa tehdä, mutta ei varmasti olisi tarpeenkaan. Liksa hyvin tehdystä työstä kelpaa aina. 

Tourette on jäävuori mukana, jokainen päivä.

Jäävuoren huippu.

Sen ulkopuolinen taho näkee, kuulee. Koulu, eskari, suku, lähipiiri, työpaikka: näette kimmeltävän huipun, ja se häikäisee. Toki. Nitisee liitoksistaan usein myös, pahoittelut siitäkin.

Jäävuoren huippu on jo ympäristölle liikaa, törmäyskurssi väistämätön, eikä Titaniceilta vältytä. Sillä ympäristö on rakennettu ohuesta paperista, haperosta ja kauniista, eikä teräviä kulmia sovi siihen osua.

Tulee reikiä. Näkyy läpi.

Tourettelasta perheineen vaaditaan ja oletetaan liikaakin raapimaan monen perseen kutinaa. Ne perseet syyhyää Touretten oirekuvasta epäsopivine ticceineen ja pakkotoimintoineen.

Muille näkyvän huipun alla, pohjalla, kytee epätoivo, tahaton ja kontrolloimaton pakkoajatusten kiirastuli, itseinho ja lohduttomuus.

Mutta ympäristö heittää ikäänkuin puuhun sidotulle lapselle kiviä kohti, ja huutaa "ota koppi", sillä onhan lapsella kädet kuitenkin.

Ketä kiinnostaa, onko ne käytössä, onko esteitä toimia.

Ja niin kivet osuvat, satuttavat, kovettavat ja katkeroittavat lasta.

Jalattomalle ei sanota "nyt kun oikein reippaasti keskityt käytökseen, ja rauhoitut hienosti, niin johan jo uusi jalka kasvaa kuule, usko vaan. Itsestä se on kiinni! “

Tourettekaan ei piiloudu, kun oikein reipastuu. Se ahmii lapsen kuormitusta, mässäilee pelolla ja vaatimuksilla, joita lapsi ei tule täyttämään. Ravitsee itseään, voi pulleasti, ja nousee yli reippauden, tahdonvoiman, pinnistelyn ja yrityksen.

Verbaalinen purkautuminen, epäsopivat pakkotoiminnot... Näette murusia. Jäähilettä vain.

Kotona kasvaa kasvamistaan kokonainen jäävuori. Ja jokainen päivä, lapsi kantaa tuon vuoren mukanaan.

Mitä sinä kannat töihin, kouluun, repussasi? Kirjoja? Kännykän tai kalenterin?

Ihana juttu, todella.

Kunhan et kiviä.

#tourette #mommybegood #blogit

Rikas omistaa enemmän kuin valuuttaa.

Olen tänään rikkain ihminen.

Voitin tänään lotossa, mutta valuuttana onnistuminen, ehkä ripaus ylpeyttäkin.

Onnistumisten talletuslokero kilahti monesti päivän aikana, ja ne tuntuvat pysähtymisen arvoisilta. Voin jopa repostella, sillä monelle osa minun rikkauksistani on vain sitä tylsää arkea.

Se ei pääse hehkutuksen valokeilaan, sillä osana tavallista päivää, siitä on tullut harmaata asfalttia. Sen päällä kävellään jokainen päivä, kuin se kuuluisi osaksi luonnollista maaperää.

Ja joku tuolla jossakin, iloitsee kun sateet loppuvat, muta kuivuu, ja lapsi pääsee kouluun ilman mutavyöryn todellista pelkoa.

Rikkaaksi minut tänään teki poika, joka kahdenkymmenen ahdistuneen tekstiviestin, muutaman oksennusyrityksen ja neljän itkuisen puhelun tunnin sisään jälkeen, pääsee perille kouluun. Ilman pysäyttäviä tai matkaa hidastavia pakkotoimintoja. Viettää hyvän kolmen tunnin koulupäivän, saa kaikki leimat palkintovihkoonsa pienistä kouluvaatimuksistaan, iloitsee vihdoin opitusta allekkain kertotaulusta ja tekee iloisena läksynsä. Koulukyytianomus vetämässä vaikean Touretten oirekuvan vuoksi, mutta nopeaa ei mikään käsittely ole. Sairaslomat koulusta ovat Tourettelapsen normiarkea, oirekuvan villiintyessä ja vaikeuttaessa jopa kävelyä, syömistä, kynätyöskentelyä, sekä pahimmillaan omaa, jopa muiden turvallisuutta. Lääkitys auttaa sietämään, muttei kumoa mitään. 

Tytär, joka korotti kemian (vai fysiikan 🤔) kokeensa 6,5:stä 9+:aan, ja määrätietoisesti tekee ylimääräisiä tehtäviä saadakseen tarvittavan keskiarvon toivomaansa lukioon. Haalii kymppejä ruotsista, ja kokeiden lukemisen ohella treenaa musiikkiluokkien esiintymisiin, milloin basso soittaa huoneessa Musea, ja milloin Whitney Houston "tahtoo tanssia jonkun kanssa".

Poika, joka tuo kotiin yläasteen enkunkokeista ysejä, toiminnanohjaa itsensä nyrkkeilytreeneihin illalla, vaikka eilen vielä mietti illan pimeinä tunteina, miksi hänellä on lähtemisen vaikeus aina, mutta muilla ei?

Miksi tietyt, muille vähäpätöiset asiat ovat raskaita hänelle.

Ja sitä käytiin läpi. Kuinka aina tuleekin olemaan, johtuen dopamiinireseptoreiden uupumisesta ja näin ollen välittömästä palkitsemisen tarpeesta. Stimulaation pitää olla riittävä, eikä mikään kestä kauaa.

Irtautumisen vaikeus pysähdyttyä - koulusta kotiin tultua - on suurempi ponnistus hänelle, meille, kuin monelle muulle. Mutta siksi meissä asuu luovuus ja elämä: aivot rakentavat, etsivät ja löytävät jatkuvasti uutta, jotta pysyvät tyytyväisinä.

Tai, niin tyytyväisinä kun vain voi.

On pakko luoda, tehdä, saada, suunnitella, etsiä tai katsoa jotain, mikä stimuloi ja palkitsee h e t i. Ei huomenna, ei ensi maanantaina, vaan nyt viimeistään tunnin päästä.

Ekaluokkalainen, joka käveli yksin kouluun urheasti, vaikka itkua saattaessani puoliväliin koulureittiä pidättelikin, kun kaksoisveli jäi jonottamaan päivystykseen ja potilaaksi kotiin toipumaan, ärhäkästä kurkkuviruksesta. Piti hyvän koulupäivän, ei poistunut koulualueelta, ja teki läksyt itse. Kehoittamatta.

Toinen seitsenvuotias, joka huterilla voimillaan askarteli äidille vihreän pahvisydämen, ja pysytteli hereillä, vaikka kurkussa asui kaktus ja näppylöitä kutisi. Jonka taiteellista, visuaalista silmää opettaja kehui puhelimessa, joka on saanut koko luokan tekemään lumihiutaleita paperista, täyttäen luokan ikkunat. Joka yrittää olla reipas, vaikka vartalon motoriset tic-oireet väsyttävät muutenkin kipeää poikaa.

Neljävuotias, joka on maailman ylpein poika tulevista Hoplop-kaverisynttäreistään.

Kutsuttujen lista ei ole pitkä, mutta ne ovat ainakin omia, oikeita kavereita.

Meidän perheessä kaikki lapset eivät ole yhtä onnekkaassa kaveruustilanteessa, teinit oikeastaan ainoastaan edustavat tätä ystäväpossen omaavaa lajia. Ja tämä kuopus.

Erikoista tässä on jokaikisen lapseni kohdalla se, että ovat olleet pienestä saakka se tyyppi, jonka kaveriksi kaikki haluavat.

Mutta lähelle pääsee vain harvat ja sinnikkäät.

Olen rikkain juuri nyt.

Ja koska kaikki rikkaudet ovat lainaa vaan, eikä mikään ole pysyvää, kirjoitan nämäkin ylös.

Tulee vielä uutta valuuttaa, jota roiskin häpeilemättä muiden kasvoille: sillä et ehkä muuten näe, mitä vaurautta pidät itselläsi jokainen päivä, tietämättäsi.

Lapsesi ehkä kävelee aina kouluun, eikä mikään pakota häntä palaamaan kotiin kolme kertaa matkan aikana. Yksikään pakkoajatus ei ehkä survo ahdistusta rintaan, ja pakota oksentamaan aamun lääkkeitä ulos.

Lapsesi ehkä tekee läksyt mukisematta, tai korkeintaan kiukuttelee ja turhautuu - ehkä et osta silputtujen kirjojen tilalle uusia alituisesti, tai ota lasta kiinnipitoon läksyjen vuoksi, ettei hän pure itseään, tai sinua.

Lapsesi ehkä pysyi koulussa. Kokonaisen koulupäivän.

Lapsesi ei ehkä huutanut koulussa tappavansa itsensä ja kaikki muutkin, vain koska koulun tuoma ahdistus laukaisee Touretten rumaa puolta, ja saa aivot valikoimaan ne hirveimmät lauseet, joita tilanteessa voi sanoa. Suunnittelematta. Tarkoittamatta mitä sanoo.

Lapsesi ei ehkä vaadi jatkuvaa aikuisen läsnäoloa, jotta osaaminen tulisi käyttöön - sillä taitoa on, mutta kykyä saada se ulos ajallaan ja itse, on vaikeaa. Vaikka itse tehtävä ei tuottaisi lainkaan ongelmia.

Lapsesi ehkä menee kouluun ja tulee sieltä kotiin, päivittäin, ilman että siihen sen kummemmin rutiininomaista enempää, kiinnittää huomiota.

Meillä kaikki saa huomiota. Pienet edistymiset, takapakit, suuret haasteet ja onnistumisen riemut.

Mikään ei ole itsestään selvää, ei, vaikka älykapasiteetti ja akateeminen osaaminen sekä visuaalinen kykyprofiili on hyvä. Ellei joillakin helvetin hyvä.

Olen rikas, sillä olen olosuhteiden pakottamana velvollinen näkemään kaiken, mille moni on sokea. Tai sokeutunut.

Olen velvollinen reagoimaan moneen sellaiseen seikkaan, joka ei arjessa yleensä taidoksi edes ole useassakaan perheessä luokiteltu, tai ylipäätään saavutukseksi.

Olen rikas, vaikkakin välillä vitun väsynyt. Ja epätäydellinen minä. On rikkaus nähdä, ja tietää asioita perspektiivistä, joka on kuin bermudan kolmio toisille.

Utopiaa, kaukana ja vieras.