Lasten suusta

- Mä vihaan mun aivoja.
*7v nukkumaan mennessä, pitäen koko taloa hereillä, koska "aivot eivät sammu". Isi kutitti nukuksiin, sirkus episodin jälkeen *

- Äiti onks mul autismi? Entä ADHD? Miks kaikilla tääl ei oo Tourette, mut mulla ja Jarpalla on? Jos neljällä meistä on ADHD? Olispa mullakin Asperger.

* 7v katsoi Yle Areena dokumenttia Mä Olen Mä, ja sai tyydyttävän vastauksen: ei ole autismia(asperger) tutkittu ja todettu kuin isoveljeltä, ADHD orastava dg Kanta. fi näkyy, aivot ovat kaikilla eri aktiivisuustasolla, eli edes ADHD ei ole samanlainen meillä kaikilla. Näin ollen autisminkirjokaan ei ole kaikilla, eikä Tourette. *

- Mä vihaan kun aikuinen puhuu mulle kuin lapselle. Mä ymmärrän puhetta, vaikka ei koko ajan hymyilisi ku Idiootti, ja puhuisi korkealta.

*7v ei ymmärrä, miksi eri ikäisille puhutaan eri tavoin*

- Äiti sä oot paras. Kun sait ton huudon loppumaan.

*7v antama kehu, kun rutiiniorientoitunut kolmevuotias koettelee ikkunoiden äänipaineaaltokestävyyttä kirkumalla, sekä seinän kestävyyttä potkimalla, sillä iltarutiini poikkesi totutusta*

- Maapallo vihaa ihmisiä. Siksi se tuhoaa meidät lopulta.
*Mitä tähän nyt sanois. 7v on viisas*

- Kun mä synnyn uudelleen, aion muistaa mun vanhan elämän.
*Aika lohdullinen ajatus oikeastaan ekaluokkalaiselta*

Ja lapset oppivat aikuisilta?

Totuus lähempänä toisin päin 🤔🙃

Osasin paljon, mutta en ehkä tärkeintä

Mä kasvoin lapsuuteni shakkinappuloiden ympäröimänä. Muistan edelleen puisen  shakkikellon tikityksen keittiössä, kun faija ja kuvassa näkyvä, edesmennyt herrasmies, ottivat erää.
"Shakki"
"Shakkimatti"

Mä kasvoin lapsuuteni ymmärtäen, että ihmisen tietoisuus itsestään ja ympäristöstään merkitsee enemmän, kuin mitä sulla on.
Mitä sä omistat.

Meidän kotona näkyi voimakkaasti älykkyys, vaikka muusta saattoikin olla vajetta.
Lama-aikana kaikilla oli jotakin vajetta, taloudellista tai mielenterveydellistä: baarista haettu Alepan kauppakassi vanhemmalta, ei ollut harvinaisuus, eikä mikään "juttu".

Raahasin kotiin hymy patsaita ja kympin kokeita.
Alakoulu oli minulle helppoa, osan tiedosta hallitsin muuten vain. En lukenut kokeisiin koskaan.

Mikä ei ollut tietoa, oli minulle puserrusta. Pinnistelin sosiaaliset ja aistilliset ärsykkeet urheasti läpi alakoulun, oksensin migreeniäni koulussa ja kotona - esikoulussa jo lempinimeni oli "Yrjöpää".
Äiti otti minut pois esikoulusta. En muista, johtuiko kiusaamisesta, vai massiivisista migreenikohtauksista.

Opettajan ohjeet puuroutuivat päässäni. Paikoillaan olo oli kuristavaa.
Oli pakko juoda.
Lainata kumia, kynää.
Venytellä.
Piirtää pulpettiin.
Tic-oireet yrittivät tunkea läpi, Kurkkuääni muistutti hylkeen itkua, silmien ylisuureksi aukaisu ja räpyttely vitutti.
Silmäkulman nykiminen on edelleen kasvojeni ticci, 37 vuotiaanakin vielä, etenkin iltaisin, väsyneenä, kun yritän keskittyä ja kuunnella.
Tai kun ADHD lääkitys hiipuu elimistöstä pois.

Migreeni kasvatti poissaolotunteja koulusta, mutta "se on vain migreeni".

Se lamaannutti minut jo 3 vuotiaana.

12 vuotiaana tiesin mistä ravinnosta saan mineraalit. Mikä poistaa nestettä. Mikä ylläpitää suoliston tervettä nukkaa, ja raapii myrkkyjä pois sieltä.
Tieto oli vaarallista, kontrollin kaipuu ajoi syömishäiriöön. Päässä oli kaaos, mutta tiesin edes mitä söin. Ja milloin.

Lopulta oman syljen nieleminen oli hankalaa. Olin kuin kävelevä tikkunekku, iso pää, isolla suulla, jossa isot hampaat.

Yläkoulu toi vastuun omasta koulumenestyksestä, koealueet kasvoivat, lakkasin pinnistelemästä. Päästin köydestä irti, annoin lipua kunnes en nähnyt köyden päätä enää.
Olin vahva aineissa, jotka osasin jo valmiiksi, tai jotka kiinnostivat : äidinkieli, musiikki, englanti, uskonto.
En usko, mutta kiinnostuin miksi monet muut uskovat.
Äidinkieli sujui, kirjoitin pitkiä esseitä.
Englannin hallitsin jo alakoulussa niin hyvin, että huijasin 3 päivää sijaisopettajaa, olevani Elisabeth. Etten osannut suomea.
Rehtori ei innostunut tuolloin projektistani.

Yläaste oli välillä mukavaakin. Ystävien vuoksi - niitä oli muutama hyvä, joiden seurassa ei pinnistelyyn ollut tarvetta.
Pienessä humalassa koulu näytti myös pehmeämmältä paikalta.

Pääsin yläkoulun läpi, mutta en käyttänyt koko kapasiteettiani. 6,9 keskiarvo riitti minulle, olin iloinen, puserrus loppui.
Tai niin luulin.

Lapseni osaavat shakkia. Mutta shakkikello ei tikitä keittiössä, vaan ratsu saa rauhassa miettiä, saartaako kuningattaren.
Vai ei.

Itse en pelaa shakkia enää.

Greta

Kerrassaan hienoa, että ilmastoasioita vie mediassa eteenpäin neurokirjon ihminen.

Ehkä jotakin oikeasti tapahtuu nyt. Muutoksia.

Sillä vaikka tätä samaa skeidaa on puhuttu jo vuosikymmeniä, tarvitsi se herääkseen eloon yhden Autisminkirjolla kulkevan, aiheeseen intensiivisesti omistautuneen tytön.

Greta ei kerro mitään uutta.
Eikä ihmeellistä.
Hän ei vaan anna selityksiä, eikä vaihtoehtoja.

Niitä ei katsokaas enää ole.

Ihmiset ovat tottuneet toivoon. Aikaan ja mahdollisuuksiin.
Tiimalasin hiekka on valunut, ja viestintuoja ammutaan, tässä tapauksessa yksi neurokirjon "nuori aikuinen" , Greta, 16v.
Hänen tapansa suhtautua itselleen tärkeään asiaan, on Aspergerille tyypillisesti voimakas. Tunnelataus on piripintaan täynnä, koska hänen koko potentiaalinsa on siinä.
Aiheessa.
Työmuisti, motivaatio, keskittyminen ja intohimo. Tiedonhaku, ja sen optimaalinen hyödyntäminen.

Greta kertoo kaikkea sitä, mitä kukaan ei tahdo kuulla. Aika loppui, ei ole enää suunnitelma B:tä. Pitää toimia nyt, ja se vaatii isoa lapiota millä kauhoa.
Totuus tekee kipeää, joten siirretään kipu siihen, mistä ääni tulee. Ihmiseen, joka ei kykene valehteluun todennäköisesti, joka ei voi teeskennellä olevansa muuta, kuin mitä on.
Greta ei voi suodattaa hyvin reaktioitaan, eikä tunteitaan, joten tartutaan siihen.

Autisminkirjo on kuin ikkuna, jota et saa kiinni. Näet hyvin, tarkasti ja ilman kiikareita ikkunasta ulos, muttet talon taakse. Sade piiskaa sisään, kylmyys pistelee sormia ja ohikulkijat mölisevät totuuksiaan. Ikkuna pysyy auki. Ja kaiken myös huudat siitä ulos, mitä näet, koet, tiedät ja tunnet.
Ikkuna pysyy auki.
Lapsillani, osalla, on sama talo. Eri ikkuna, oma maisema. Ja ikkunat ovat auki, myrskysi tai ei.
Greta ei "kärsi Aspergerin oireyhtymästä", vaan Greta on henkilö sellaisin ominaisuuksin. Osa häntä. Ainoa olemisen muoto hänelle, olla Hän.
Joskus se on taakka, joskus lahja, mutta saman vastakkaisasettelu efektin tuo mikä tahansa luonteenpiirrekin ihmisessä.

Greta sai valtavat massat liikkeelle.
Ihmiset ajattelemaan ja toimimaan.
Hän sai tunnustuksen työstään, tapasi tärkeitä henkilöitä.
Hänestä tuli symboli monelle: neurokirjon perheille, ilmastonmuutokselle, nuorisolle, tietoisuudelle ja rohkeudelle.

Sepäs vituttaa monia.

Älkää huoliko Gretasta. Tämä on hänen missionsa, ja isossa kuvassa häntä tarvittiinkin.
Juuri häntä.
Olette muka huolissaan nuoren jaksamisesta, paskanvitut. Olette huolissanne, ettei löydy mitään, mikä kumoisi kaiken sen, mitä Greta puhuu. Että 16v sai aikaiseksi lyhyessä ajassa enemmän, kuin yksikään aikuinen vuosiin.

Ja tämä henkilö on vielä autistinen. Ai kamala.

Tässä ei ole kyse enää pikkutytöstä puhumassa isoille sedille.
Tämä jää historiaan.

Viestintuoja ei kirjoittanut postiaan, muistakaa tämä. Hän joutuu lukea sitä uudelleen ja uudelleen, ja elääkin sen vielä, kun me kirjoittaneet olemme kolme metriä mullan alla.

Me, ja edelliset sukupolvet meitä ennen, jätimme tuleville sukupolville likaisen perinnön.

Luojan kiitos he ovat rohkeampia kuin me velliperseet kommenttikentissä ympäri maailman, pätemässä, solvaamassa ja nauramassa.

Aspergerin kärsimysnäytelmä?

"Hän kärsii Aspergerin Oireyhtymästä"

Mikä tässä lauseessa on nyt niin minua häiritsevää?
Luen tämän monessa eri yhteydessä: Sosiaalisen median kommenteissa, liittyen Greta Thumbergiin, lehtiartikkeleista ja asiantuntija lausunnoista.

Vastasin juuri erääseen somen päivityksen kommenttiin:

Autisminkirjoa ei kärsitä. Siinä on puolensa, kuten luonteenpiirteilläkin: joskus etua, joskus haittaa. Neurokirjon ominaisuudet eivät ole vamma, vaan normista poikkeava asioiden ja ympäristön käsittelytapa. Hän ei ole rikki, eikä kipeä. Hän on ihminen jolla "high functioning autism".
Yksilöllinen ominaisuus, kuten eriväriset silmät, poikkeuksellinen kudosten elastisuus, erityiset kyvyt. Autismia ei voi parantaa, ominaiskuvaan moni syö jossakin kohtaa lääkitystä, etenkin lapsuudessa, sillä autisminkirjon ihmisillä sensorinen integraatio tuottaa haasteita, ja impulsiivisuus. Nämä kehittyvät hitaamminin, kuten joillakin kehittyy tietty hormoni hitaammin=yökastelu. Tai viivästyy murrosikä. Ei silloinkaan ole vammainen.
Heillä on usein kapea-alaista erityisosaamista, ja ekkoja(erityismielenkiinnonkohteet). Tämä on eteenpäin ajava voima.
Mutta kaikilla ei ole sitäkään, jokainen kirjolainen on oma yksilönsä - kuten meistä ihan jokainen on.
Heitä ei voi manipuloida, eivätkä he kykene toimimaan sätkynukkena: omaehtoisuus on kovin vahva, sekä intensiivinen tiedonjano ja heittäytyminen aiheeseen, joka kiinnostaa.
Omaehtoisuus on joskus haitta: auktoritäärien noudattaminen usein vaikeaa.
Minulla on kyseisen f-koodin lapsia. Joten Gretassa on paljon tuttuutta ☺️ Itse olen ADHD aikuinen. Vammainen? Neurokirjon ihminen siis myös.

Ihmisillä on poikkeavat käsitykset kärsimyksestä.

Älkää tehkö toisista kärsiviä, vain koska he eivät aisti, koe tai käsittele maailmaa kuten te.

Kuka sanoi, että toinen on toista parempi, tai ainoa oikea?

Ei kukaan.

Mahdutko laatikkoon?

Olishan se siihen laatikkoon sopivaa.

Jos pakottaisin niitä kurahousuja pitämään sateella.
Nauttisin patojen ja keittojen äärellä hymyilemisestä, ja Fiskarsin soppakauha olisi jännää.
Leikkisin, että "tehkää kuten äitikin teki", sen sijaan että kehoittaisin valitsemaan fiksummin kuin mutsinne omassa nuoruudessaan.
Saisin lapseni perhepotretteihin kauniisti riviin hymyillen käskystä, kauluspaidat päällä - eikä puolialasti heiluvaan fotoon, jossa keskisormi vilahtaa, mutta lapsen nauru on aitoa.

Olisin hiljaa aiheista, joista on aina oltukin hiljaa.
Kuiskailisin lasteni neurokirjon ominaisuuksista, ettei "lasteni tarvitse hävetä äitiään".
Antaisin lapsilleni näin viestin, että ne ovat jotakin hävettävää ylipäätään.

Kysyisin maailmalta luvan, mitä on korrektia puhua, ja mitä ei.

Sopeutuisin, ilman että huudan järjestelmää sopeutumaan. Antamaan tilaa.

Vaikenisin arkisista asioista, jotka muille ovat tabu - lapsen lääkitys, vanhempien omat neurokirjon/mielenterveyden haasteet, pienituloisuus ja lasten itsetuhoisuus. Epätoivo. Pimeys ja sieltä nouseminen. Perheiden kuormitus ja syrjäytyminen.

Olisi laatikkoon sopivaa tietää, missä se vitun laatikko edes on, ja miksi sinne kukaan tahtoo sopia edes?

Olisi sopivaa sanoa, että pidän ihmisistä. Rakastan maailmaa. Sydän sinne, toinen tänne.

On vaikeaa rakastaa jotakin, jonka näkee ilman suodatinta. Se on tarpeeksi mielenkiintoinen, ja jatkuvasti muuttuva, joten toivoa on.
Että siitä tulee maailma, jolle minäkin laitan sydämiä vielä.

Siksi en aiokaan kutistua.
Teidän laatikko?
Liian pieni meille.

Tuhat ja kaksi syytä

Mulla olis tuhat ja yksi syytä sanoa, että älkää perustako blogia.
Älkää avatko itseänne, elämäänne, vanhemmuuttanne tai haasteitanne ulos, älkää huutako mitään julki, mitä ei tähänkään mennessä ole huudettu.
Ei kannata altistaa itseään, lapsiaan tai mielenterveyttään toisten johtopäätöksille sinusta, tavastasi suhtautua perhettä rikastuttaviin - ja kuormittaviin - ominaisuuksiin.
Mulla olisi tuhat ja yksi syytä sanoa, että piilota itsesi. Hae vertaistukesi hiljaa, salaa f-koodisi, kuiskaa autismi, Tourette ja aadeehoodeet korkeintaan harvoille ja uskotuille.
Jos heillekään.
Ihmiset kun eivät tiedä, ja ilman tietoa on pelkoa. Tuntematon on pelottavaa.
Ja pelkohan ei tunnetusti avaa niitä mielen syövereitä uusille asioille, vaan pikemminkin lamaannuttaa.
Lisäksi, ihmiset ovat susia toisilleen, äidit etenkin. Ja jotkut ihmiset olisivat vain loistava keino aloittaa taistelu ilmastonmuutosta vastaan.

Jonka vuoksi mulla on tuhat ja kaksi syytä kirjoittaa, näyttää, avata ja läväyttää kaikki se teidän naamalle. Hieroa sieraimiin näkökulman siemeniä, ainaisten herneiden tilalle.

Mulla on vitusti syitä sanoa, että kaikki tämä, kuuluu kaikille. Sillä se näkyy, kuuluu ja on osa kaikkien yhteiskuntaa. Teidän on pakko tietää, edes se pohjamuta, mielellään ihan pintaan saakka, mistä on kyse.

Ei tuntematon ole tällöin enää tuntematon, pelkokin vaihtuu ymmärrykseksi, tai ainakin jotakin sinne päin.

Kuinka ihminen käyttäytyy, on vuorovaikutuksessa muiden kanssa, työskentelee, oireilee kuormitustaan erinäisistä ärsykkeistä, kokee epäoikeudenmukaisuudet, konfliktit, ohjeet ja säännöt, ehdottomuuden ja normien määräämät käsitykset kiintymyksestä tai ystävyydestä, ovat kaikkia koskettavia seikkoja. Ei salassapidettävää.

Mutta koska yksityisyys on nykyaikana nostettu lähes yhtä tavoiteltavaan meriittiin kuin yksilöllisyys, sotivat nämä kaksi toisiaan vastaan ikävin seurauksin.
En väitä, etteikö paska osuisi julkiseen tuulettimeen enemmän kuin kolmetoista (tuhatta) kertaa.
Jokin hinta siitäkin on maksettava. Kuten kaikesta.

Minun hintani on, etten miellytä kaikkia. Ja se tehdään joskus likaisestikin hyvin selväksi.
Vanhemmuuttani kritisoidaan, ulkonäköäni arvostellaan, valintojani solvataan, ja diagnooseja perheessä ruoditaan sekä halveeraataan.

Mutta mitä minä saan? Tästä, blogista.
Rahaa? Ruodinko fyrkan vuoksi täällä neurokirjon höpinää klikkien toivossa?

Tulisikin pari kolikkoa jostakin saatana. Ei hei haittaisi yhtään. Ihan ei tuo rahavirta kohise ikkunoista opiskelijamammana tässä.
Mutta kun ei kilise, vaan pidän blogia pystyssä oman mielenterveyteni, lasteni ja toisten neurokirjoperheiden vuoksi.

Meillä ei montaa kanavaa hoitokontaktien lisäksi ole, josta saada mitään kosketuspintaa muihin samassa veneessä kelluviin elämiin. Muihin perheisiin, joissa lääkityksiä ja annostuksia punnitaan, hoitopalavereja juostaan läpi kuin tahmeaa pururataa sandaalit jalassa, perheitä, joissa 15min kynätyöskentely yhteen soittoon on VUODEN tulos onnistuneesta lääkkeiden yhdistelmästä, koulun tukimuodoista, avoimesta informaatiosta ja itsetunnon kohentumisesta.

Ne muut, joilla äiti kirjoittaa tehtäväkirjaan vastaukset lapsen sanellessa, koska lapsen väkevä tic-oire estää kynällä työskentelyn.

Niihin toisiin koteihin, jossa seitsemänvuotias on huolissaan, tietääkö koulussa kukaan aikuinen hänen Tourettestaan, ja jos ei, voisiko äiti tulla kertomaan. Ettei hänelle suututa, kun on pakko käyttää kaikki energia paikallaan pysymiseen, vaikka pakkoajatus sanoo muuta.
Ja eikä lähes ikinä pysty siihen kuitenkaan, vaan pakka leviää. Ja se naamioidaan milloin karkaamiseksi, ja milloin sitten häiriökäytökseksi vokaalisilla tic-oireilla ja örinällä, levottomuudella ja kynien katkomisella.

Meillä ei ole monia vertaisverkostoja fb-ryhmien ulkopuolella, joissa purkaukset ja jälkijäristykset tarkoittavat muutakin, kuin seismistä aktiivisuutta ja evakuointia.

Mä saan paljon ihanaa postia, palautetta ja kysymyksiä seuraajilta, joista osa on ollut messissä jo parikin vuotta. Monien kanssa mietitään paljonkin erilaisia tukiviidakkorihmastoja, tukimuotojen toteuttamisia kouluissa, ja ennakkoluuloja. Usein lähipiirin ennakkoluuloja, mutta myös koulujen.
Saan paljon kuulumisia, edistymisiä ja pettymyksiä postilaatikkooni, ja ahdinkoa. Yksinäisyyttä. Menetyksiäkin.

Ja paljon pieniä voittoja ❤️

Näiden, ja oman vertaistukeni takia, hieron hiekkaa vielä monien silmiin, kunnes koen että tein osani. Siirryn takavasemmalle. Annoin ja otin kaiken sen, mitä oli irti otettavaa, tai minusta annettavaa.
Loputon kaivo ei ole kumpikaan, ja joku kaunis päivä toinen kuivuu aiemmin, kuin toinen.

Silloin, en huuda enää. Eikä kaivokaan vastaa.

Perheiden moninaisuus

Tänään opiskeluiden parissa käsiteltiin kolmituntisella luennolla perheiden moninaisuutta.

Uusioperheet
Monikkoperheet
Yhden vanhemman perheet/etävanhempiperheet
Sijaisperheet
Adoptioperheet
Sateenkaariperheet
Kahden kulttuurin perheet
Leskiperheet
Lapsikuolemaperheet
(Tahdonvastaisesti) lapsettomat perheet/sekundäärisesti lapsettomat
Ydinperheet
Etc. Etc.

Kaikkia näitä perhemuotoja ja vanhemmuuden toteuttamistapoja on aina ollutkin, käytännössä, olemassa. Tilastoissa ne eivät ole olleet olemassa, virallisesti, monikaan.

Perhe on yhtäkuin ryhmä ihmisiä jakamassa arkea, tunteita, vastuuta ja rakkautta. Perheenjäsen on hän, kenet perhe jäsenekseen määrittää, ja vanhemmuus on monin eri tavoin toteutettavaa.

Keskiluokkainen, valkoinen, työssäkäyvä heteroseksuaalinen ydinperhevanhemmuus, jossa 1,3 lasta ja kultainen noutaja takapihalla leikkimökin vieressä, on aika retro mielikuva. Menneestä.
Enkä voisi olla tästä onnellisempi.

Elämme maailmassa, jossa saa riisua rooliasut, naamiot ja kahleet, jotka jaettiin jokaiselle jo synnytyslaitokselta kotiuduttua.
Maailma, jossa lapsen sijoitus saattaa olla se suurin rakkauden osoitus lapselleen, kun kaikki muu on jo kokeiltu.
Elämme ajassa, jolloin lastensuojelullinen puuttuminen ei tarkoita heti vanhemmuudessa epäonnistumista. Vaan rohkeutta huutaa apua, lapsen etu edellä.

Elämme maailmassa, jossa stereotypia perhemuodon normista rakoilee, pahasti. Ja se saisikin murentua.

Tämä on maailma, jossa lokerot venyvät äärimmilleen, ja niistä saa valua yli, tai halutessaan pysyä visusti sisäpuolella.
Mutta vaikka sitä on sellaiseksi rakennettu jo jonkin aikaa, ei se ole valmis. Tähän on päästy, koska ihmiset pitävät ääntä. Puhuvat. Vaativat yhdenvertaisuuteen perustuvia oikeuksia, tasa-arvoista kohtelua, syrjinnänkin hinnalla.

Syrjintä pelottaa, kaikki eivät uskalla se perhe, mitä ovat. Oikeasti.
Moni perhe pitää kulissia, sillä epäonnistuneen vanhemmuuden leima, yksin jäämisen pelko ja erilaisuuden tunne on lamaannuttava.

Perhe on käsitys, jonka itse rakennamme. Ei muut.
Vanhemmuus on rooli, jonka voi jakaa, soveltaa itsensä näköiseksi, kunhan se tapahtuu lasta kuullen. Lapsia ei voi elämältä suojella, joskus sopeutuminen tekee kipeää. Eroperheet, Uusioperheet, Leskiperheet.... Joskus perhe kasataan täysin uusista palikoista, kuten sijaisperheessä. Kivutonta perhe-elämää ei ole olemassakaan, mutta hyvä perhe koostuu työkaluista ja liimasta myös.

Niitä voi hakea mukavuusalueen ulkopuoleltakin.

Perhe olet Sinä, Te, ja se minkä rakennatte. Yhdessä.
Sen ei tarvitse näyttää samalta kuin naapurin, ja sehän tässä onkin ihan helvetin mahtavaa ❤️

Tourette. Huuruna usvaan.

" Haloo. Ootko siellä? “

Poika kuuli hengityksen puhelimeen, ja jos oikein tarkkaan kuunteli, tytön valkoiset valheet ryömivät käskyinä aivoista, huulille huutamaan:
- OLEN, olen... Täällä ollaan. Mutta tää tais olla tässä. Sori. Nähään koulussa, moikka.

Kännykkä tuuttasi korvaan. Vittuiliko se?

Poika käveli pimeään keittiöön, ja otti jääkaapista äidin oluen - huomista saunaa varten aina sama tölkki, josta äiti kaatoi puolet kiukaalle. Isosiskon tupakkatoppa eksyi repun pikkutaskuun. Rapussa oli hiljaista, kuin salakuuntelisi talon asukkaiden unia.

"FUCKFACE FUCKING CUNT!" kajahtaa rikkomaan aamuyön hiljaisuuden, ja rapussa raikaava sulosävel tanssii seinältä seinälle, kaikuna kimpoillen.

Vittu. Just nyt.
Poika juoksee ulos, nappaa polkupyöränsä ja toistaa epäimartelevaa virkettään, polkien koulun pihalle päin.
Kostea usva lyö kasvoille, ja saa silmät vuotamaan. Vaiko viha, poika ei päätä vielä.

Keinu nitisee takapuolen alla, ja hiekka rohisee kengänpohjissa. Poika katsoo koulurakennustaan, tuota itsetuntojen joukkohautaa, jonne monet neuroepätyypilliset yksilöt ovat kuolleet. Tai, heidän itsetuntonsa ainakin. Viimeinen vuosi alakoulussa on päättynyt keväällä, mutta arvet tursuavat kudosnestettä edelleen, kun katsoo koripallokentän asfalttia.
Joka tuntui kovalta takaraivoa vasten, vielä ihan hetki sitten.

23 minuuttia sitten, hänellä vielä oli tyttöystävä.
Eka oikea, oma tyttöystävä. Joku, joka näki hänet. Ei pakko-oireita. Näki hänen kykynsä, lukuisien tic-oireiden läpi, ja piti kädestä kiinni kun pojan oli pakko lyödä itseään naamaan.
Aina kun jännitti, hikinen käsi löysi toisen.

Poika avaa äidin sauna oluen, ja katsoo, kun oma hengitys hajoaa huuruna sumuun. Kulaus, toinen, poski kastuu kyyneleistä, mutta poika tuijottaa eteensä kuin valveunessa. Kalja on pahaa. Kaikki, on pahaa.
Ihmiset on pahoja.

Tytön vanhemmat ilmoittivat, ettei poikaa saa enää tavata. "Liian monimutkaista, erikoista. Nätti tyttö, turha kiintyä tässä vaiheessa kun nuoria vielä." Tytön äidin lauseet sorvaavat aivorunkoa lyhyemmäksi, kuin varmistaakseen, että viesti menee perille. Hän on liian erilainen. Epäkelpo. Ei kiintymyksen arvoinen.
Poika muistaa kylässä ollessaan isän katseen, kun poika istui tytön sängylle, ja odotti. Jännitys kohtaamisesta laukaisi ticcejä, jotka luovat ensivaikutelman kuin helvetin huonosta parodiasta: "Fuck Off mothafucka, fuck fuck FFFFUCK IN THE ASS."

Pojan silmät kuumenivat samaa tahtia, kuin isän korvatkin. Itketti, muttei nyt voinut. Kolme taputusta polvelle, kolme toiselle, missä viipyy tyttö, tulis jo, "AASINNUSSIJA perkele anteeks en voi tälle mitään HAVE A NICE DAY mulla on Tourette ja tää ei oo aina tämmöstä samanlaista I DO DRUGS HAVE A NICE DAY sori niin ku mua jännittää tää ni laukee nää koprolaliahuutelut sitte FUCK FUCK FUCK YOU........"
Isä katsoo poikaa kulmien alta, ja hieroo naamaansa. Kääntyy, ja lähtee.
Tyttö tulee hetken päästä huoneeseen, ja näyttää itkeneen. Punaiset läikät kasvoissa olivat kuin surukartat.
" Sun pitää lähtee. Soitan sulle kohta. "

Tupakka kirvelee keuhkoissa. Isän Hullun Nähnyt - katse tuntuu tukehduttavan, kuristaa innostuksen ulos, ja jättää ensimmäisen kunnollisen välittämisen kuihtumaan pojan sisälle. Hiipumaan pois, kuten hengitys.

Kuten tämä harmaa savu.

Olisimpa tämä savu, ja katoaisin. Sitähän te kaikki haluatte.

Näytän väärältä. Puhun väärin. Käyttäydyn väärin, olen väärässä paikassa väärään aikaan.
Olen väärä ihminen, kaikille, itsellenikin.
Vakuutitte minut vuosien ajan, sadon korjaan minä. Kerään työnne hedelmät, Touretten jälkeisetkin.

Lääkärit lupasivat auttaa, äiti ei suostu lääkitykseen. Kuulemma "lääkepropagandaa", sanoo äiti. Vitun tekopyhä. Äiti on kuin kävelevä apteekki: popsii pillereitä tuohon ja tähän. Jopa rusketukseen jotakin mömmöä syö, jotta näyttäisi neonoranssilta, perus kukertavan ureankeltaisen sijaan.
Äiti on hyvä ja sisukas, mutta pelkää.
Muuttuuko poika, viekö lääkitys persoonan.

Poika tumppaa kevytsavukkeen hiekkaan, ja kaivaa purkin repusta. Pieni valkoinen purkki, täynnä apua.

"Ahdistuneisuushäiriöön"

Koulun pihalla kaikuu purkin rahina. Poika kaataa purkin sisällöstä kasan luvattua apua suuhunsa, ja huuhtoo lämpimällä oluella kurkkuunsa, matkalle pelastukseen.
Kukaan ei pelastanut poikaa äärirooleilta vuosien ajan: Liian näkyvä, Mielisairas, Vitsi, Laitostapaus tai Näkymätön.

Ei mitään siltä väliltä. Koskaan. Koko kouluaikana.
Yläkoulu ajatuksena jo, saa pojan silmät räpsymään liioitellusti. Tämäkin tulkittiin Vitun Säälittäväksi Pokailuksi, ja kerran poika sai iskun kylkiluihin. Ticit tulkitaan usein henkilökohtaisiksi viesteiksi, joita ne eivät ole.

Mutta kukaan ei kuullut, sillä hänellä ei ollut ääntä. Oli vain koprolalia, muu puhekyky jäi monelle mysteeriksi, sillä ystäviä ei ollut.

Keinun ketju laulaa ruosteista nitinää. Ehkä sekin itkee?

Hengitys hajoaa usvaan, eikä poikaa pelota mikään. Hän on usva, kosteaa materiaa tuolla jossakin. Näet, muttet pysty oikein piirtämään sitä paperiin.

Kuten et poikaakaan.

Sora valuu äidin käsistä, katse juuttuu vilkkuviin valoihin, vaikka poikaa kannetaan autoon sisään.
Kylmä kosteus pureutuu vaatteiden läpi, ja tyhjyys säilöö kylmyyden syvälle sisään. Valot sammuvat, hälytystä ei tarvita enää.
Äiti kaivaa savukkeen pojan avoimesta repusta, ja kuuntelee, kuinka askeleet loittonevat.
Tyhjä koulun piha on täynnä pian naurua, hippaa ja pikku riitoja, mutta myös kauhua, yksinäisyyttä ja kasvottomia lapsia.

" Äiti lupaa sulle äänen, ja kasvot. Sä et lähtenyt täältä turhaan."

Vertaistuki, kokemusasiantuntijuus ja asioista puhuminen ääneen, ovat meidän työkalumme.

Rakennetaan. Ei rikota.

*kirjoitus on minun fiktiota, monien faktoilla*