Olen tänään rikkain ihminen.
Voitin tänään lotossa, mutta valuuttana onnistuminen, ehkä ripaus ylpeyttäkin.
Onnistumisten talletuslokero kilahti monesti päivän aikana, ja ne tuntuvat pysähtymisen arvoisilta. Voin jopa repostella, sillä monelle osa minun rikkauksistani on vain sitä tylsää arkea.
Se ei pääse hehkutuksen valokeilaan, sillä osana tavallista päivää, siitä on tullut harmaata asfalttia. Sen päällä kävellään jokainen päivä, kuin se kuuluisi osaksi luonnollista maaperää.
Ja joku tuolla jossakin, iloitsee kun sateet loppuvat, muta kuivuu, ja lapsi pääsee kouluun ilman mutavyöryn todellista pelkoa.
Rikkaaksi minut tänään teki poika, joka kahdenkymmenen ahdistuneen tekstiviestin, muutaman oksennusyrityksen ja neljän itkuisen puhelun tunnin sisään jälkeen, pääsee perille kouluun. Ilman pysäyttäviä tai matkaa hidastavia pakkotoimintoja. Viettää hyvän kolmen tunnin koulupäivän, saa kaikki leimat palkintovihkoonsa pienistä kouluvaatimuksistaan, iloitsee vihdoin opitusta allekkain kertotaulusta ja tekee iloisena läksynsä. Koulukyytianomus vetämässä vaikean Touretten oirekuvan vuoksi, mutta nopeaa ei mikään käsittely ole. Sairaslomat koulusta ovat Tourettelapsen normiarkea, oirekuvan villiintyessä ja vaikeuttaessa jopa kävelyä, syömistä, kynätyöskentelyä, sekä pahimmillaan omaa, jopa muiden turvallisuutta. Lääkitys auttaa sietämään, muttei kumoa mitään.
Tytär, joka korotti kemian (vai fysiikan 🤔) kokeensa 6,5:stä 9+:aan, ja määrätietoisesti tekee ylimääräisiä tehtäviä saadakseen tarvittavan keskiarvon toivomaansa lukioon. Haalii kymppejä ruotsista, ja kokeiden lukemisen ohella treenaa musiikkiluokkien esiintymisiin, milloin basso soittaa huoneessa Musea, ja milloin Whitney Houston "tahtoo tanssia jonkun kanssa".
Poika, joka tuo kotiin yläasteen enkunkokeista ysejä, toiminnanohjaa itsensä nyrkkeilytreeneihin illalla, vaikka eilen vielä mietti illan pimeinä tunteina, miksi hänellä on lähtemisen vaikeus aina, mutta muilla ei?
Miksi tietyt, muille vähäpätöiset asiat ovat raskaita hänelle.
Ja sitä käytiin läpi. Kuinka aina tuleekin olemaan, johtuen dopamiinireseptoreiden uupumisesta ja näin ollen välittömästä palkitsemisen tarpeesta. Stimulaation pitää olla riittävä, eikä mikään kestä kauaa.
Irtautumisen vaikeus pysähdyttyä - koulusta kotiin tultua - on suurempi ponnistus hänelle, meille, kuin monelle muulle. Mutta siksi meissä asuu luovuus ja elämä: aivot rakentavat, etsivät ja löytävät jatkuvasti uutta, jotta pysyvät tyytyväisinä.
Tai, niin tyytyväisinä kun vain voi.
On pakko luoda, tehdä, saada, suunnitella, etsiä tai katsoa jotain, mikä stimuloi ja palkitsee h e t i. Ei huomenna, ei ensi maanantaina, vaan nyt viimeistään tunnin päästä.
Ekaluokkalainen, joka käveli yksin kouluun urheasti, vaikka itkua saattaessani puoliväliin koulureittiä pidättelikin, kun kaksoisveli jäi jonottamaan päivystykseen ja potilaaksi kotiin toipumaan, ärhäkästä kurkkuviruksesta. Piti hyvän koulupäivän, ei poistunut koulualueelta, ja teki läksyt itse. Kehoittamatta.
Toinen seitsenvuotias, joka huterilla voimillaan askarteli äidille vihreän pahvisydämen, ja pysytteli hereillä, vaikka kurkussa asui kaktus ja näppylöitä kutisi. Jonka taiteellista, visuaalista silmää opettaja kehui puhelimessa, joka on saanut koko luokan tekemään lumihiutaleita paperista, täyttäen luokan ikkunat. Joka yrittää olla reipas, vaikka vartalon motoriset tic-oireet väsyttävät muutenkin kipeää poikaa.
Neljävuotias, joka on maailman ylpein poika tulevista Hoplop-kaverisynttäreistään.
Kutsuttujen lista ei ole pitkä, mutta ne ovat ainakin omia, oikeita kavereita.
Meidän perheessä kaikki lapset eivät ole yhtä onnekkaassa kaveruustilanteessa, teinit oikeastaan ainoastaan edustavat tätä ystäväpossen omaavaa lajia. Ja tämä kuopus.
Erikoista tässä on jokaikisen lapseni kohdalla se, että ovat olleet pienestä saakka se tyyppi, jonka kaveriksi kaikki haluavat.
Mutta lähelle pääsee vain harvat ja sinnikkäät.
Olen rikkain juuri nyt.
Ja koska kaikki rikkaudet ovat lainaa vaan, eikä mikään ole pysyvää, kirjoitan nämäkin ylös.
Tulee vielä uutta valuuttaa, jota roiskin häpeilemättä muiden kasvoille: sillä et ehkä muuten näe, mitä vaurautta pidät itselläsi jokainen päivä, tietämättäsi.
Lapsesi ehkä kävelee aina kouluun, eikä mikään pakota häntä palaamaan kotiin kolme kertaa matkan aikana. Yksikään pakkoajatus ei ehkä survo ahdistusta rintaan, ja pakota oksentamaan aamun lääkkeitä ulos.
Lapsesi ehkä tekee läksyt mukisematta, tai korkeintaan kiukuttelee ja turhautuu - ehkä et osta silputtujen kirjojen tilalle uusia alituisesti, tai ota lasta kiinnipitoon läksyjen vuoksi, ettei hän pure itseään, tai sinua.
Lapsesi ehkä pysyi koulussa. Kokonaisen koulupäivän.
Lapsesi ei ehkä huutanut koulussa tappavansa itsensä ja kaikki muutkin, vain koska koulun tuoma ahdistus laukaisee Touretten rumaa puolta, ja saa aivot valikoimaan ne hirveimmät lauseet, joita tilanteessa voi sanoa. Suunnittelematta. Tarkoittamatta mitä sanoo.
Lapsesi ei ehkä vaadi jatkuvaa aikuisen läsnäoloa, jotta osaaminen tulisi käyttöön - sillä taitoa on, mutta kykyä saada se ulos ajallaan ja itse, on vaikeaa. Vaikka itse tehtävä ei tuottaisi lainkaan ongelmia.
Lapsesi ehkä menee kouluun ja tulee sieltä kotiin, päivittäin, ilman että siihen sen kummemmin rutiininomaista enempää, kiinnittää huomiota.
Meillä kaikki saa huomiota. Pienet edistymiset, takapakit, suuret haasteet ja onnistumisen riemut.
Mikään ei ole itsestään selvää, ei, vaikka älykapasiteetti ja akateeminen osaaminen sekä visuaalinen kykyprofiili on hyvä. Ellei joillakin helvetin hyvä.
Olen rikas, sillä olen olosuhteiden pakottamana velvollinen näkemään kaiken, mille moni on sokea. Tai sokeutunut.
Olen velvollinen reagoimaan moneen sellaiseen seikkaan, joka ei arjessa yleensä taidoksi edes ole useassakaan perheessä luokiteltu, tai ylipäätään saavutukseksi.
Olen rikas, vaikkakin välillä vitun väsynyt. Ja epätäydellinen minä. On rikkaus nähdä, ja tietää asioita perspektiivistä, joka on kuin bermudan kolmio toisille.
Utopiaa, kaukana ja vieras.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti