Avun ja ulkopuolisen perspektiivin hakeminen haasteita omaavalle nuorelle, on monelle perheelle kynnyskysymys.
Eikö kasvatustaitoni riitä?
Joutuuko nuori "viranomaismyllyyn", jos raotan avunhakemisen porttia?
Mitä minusta vanhempana ajatellaan, jos tukeudun nuorisososiaalityön palveluihin, eikö niissä ramppaa ne "nuorisorikolliset"?
Nuorilla on nyky-yhteiskunnan painerikkaassa pyörteessä paljon sisältöä, johon jokaisen resurssit eivät vaan ole optimaaliset. Niin paljon mahdollisuuksia, vaatimuksia ja ulkopuolelta pursuavia odotuksia, kuinka olla hyvä ihminen, onnistua ja riittää "omana itsenään" sotivat nuoren vastaanottokyvyn kanssa rajusti.
Osa luovii ja purjehtii vastarannalle, sinne varhaisaikuisuuteen, vähin vahingoin ja kastumatta.
Toiset jäävät veteen kellumaan, odottaen virtauksen vievän aikanaan rantahiekalle, rennosti kiirehtimättä.
Jokunen prosentti vajoaa syvyyksiin, löytäen välillä pinnalle happea haukkaamaan. Sukeltaen poissa silmistä, taitavasti välillä niitä pelastusrenkaitakin väistellen. Ja kun vesi tummenee, kylmenee, eikä pintaa enää näy, kukaan ei kuule huutoa.
Ellet ui itse sinne nuoren perässä.
Ei auta antaa ohjeita rannalta käsin, ne huuhtoutuvat tuuleen. Ei auta kirjoittaa hiekkaan viestejä, ne sotkeentuvat väkijoukon alle.
Mene. Ota kädestä kiinni ja vedä perässäsi rimpuillen, kohti pintaa.
Nuorten mielenterveyshaasteet ovat kasvussa. Itsehoito päihtein uuvuttaa nuoren vanhemmat luovuttamisen rotkolle: yksi hyppy, levitän kädet ja olen vapaa. Luovutan. En pysty enää auttamaan omaa lastani.
Harva lähtee selvittämään nuoren oireilun juurisyitä. Käytöksen ja koulumotivaation hiipumisen verenkiertoa, sitä virtaa, jota pumppaa se keskeinen elin.
Mikä on nuoren haasteiden sydän?
Yksin et nuoren kanssa sitä saa selville. Tarvitset ammattilaistahon, kuuntelevan tukimuodon, josta lähteä liikkeelle. Taho, joka tekee myös yhteistyötä koulun kanssa, ja auttaa myös nuoren elämän jatkossa, kun ratas rullaa jo.
Meillä haasteiden sydän selvisi jo alakoulussa.
Itseasiassa esiopetuksen aikaan hain ensimmäisen kerran nykyiselle 14v nuorelleni apua perheneuvolasta, mutta kelkka käännettiin kasvatuksellisiin ongelmiin ja isäsuhteen vaikutukseen, vauvana tapahtuneen vanhempien eron vuoksi.
Apua ei tuolloin saatu, mutta hakeuduin lapsen koulussa olemisen vaikeuksien vuoksi uudelleen avun piiriin, alakouluikäisenä.
Poika sai ADHD diagnoosin vasta reilu 10 vuotiaana, ja oli ehtinyt jo rakentaa häiriökäyttäytyjän roolin itselleen koulussaan. Koska oppimisen vaikeutta ei hänelläkään ollut, kuten ei äidilläkään aikoinaan, ei ADHD epäily ollut ensisijainen tuolloin ammattilaisten mielestä.
Lopulta kuitenkin diagnostinen kriteeristö täyttyi heittämällä, ja pojalla todettiinkin vaikeatasoisempi impulsiivinen ADHD, korkeaälyisenä kompensoi vaan taitavasti arkeaan.
Lääkitys toi avun, kunnes murrosiässä poika päätti jättää lääkkeet sikseen.
Tämä on hyvin yleistä ADHD nuorilla, kuten myös se, että vaunu sinkoaa jonkin verran raiteiltaan tuolloin. Ja lääkitykseen palataan myöhemmässä vaiheessa taas kuitenkin.
Meillä on nyt tämä tilanne, ja kausittainen kontakti nuorisokeskus Nuppiin aktivoitu.
Mielenkiinto nuorella itsellään on tällä hetkellä puhtaat nolla, osallistua.
Mutta äitikulta vähät viis veisaa, yritän ennaltaehkäistä. En tiedä vielä mitä, mutta jotakin.
Koulumotivaatio Jopo-luokasta huolimatta ajoittain hiipuva, vaikkakin elpynyt verrattaen yleisopetukseen. ✌️
Teineillä lajinmukaista ja oletettuakin 😉 Mutta ettei kokonaan kuole motivaatio, niin syöksytään sinne syvyyksiin perässä.
Täällä istun, aulassa, odotan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti