Burnout.
Syksystä saakka vittujen kevään päättymiseen asti, poltin kynttilää molemmista päistä.
Sulattelinpa sieltä keskeltäkin, koska pandemia pisti meidät kaikki täysin poikkeukselliseen tilanteeseen.
Syksyn 2019 elin opiskelujen ohessa valmiustilassa, sillä osalla mun lapsistani ei koulussa tukimuodot riittäneet. Lääkityksiä veivattiin ja purettiin, annoskokoja fiksailtiin sekä tuen toteutumista koulussa palaveerattiin ja jollakin luvattomia poissaoloja selviteltiin.
Juoksin arvioinnista toiseen, hoitoneuvottelusta kasvatuskeskusteluun ja lapsen terapiaan. Tourette yritti ylivaltaa yhdellä, aistipuolen kuormitus piippasi toisella punaisella, ja yksi huutaa ettei tarvitse mitään lääkkeitä ollenkaan.
Nuorisopolilla käytiin läpi teinimaailman pyörteitä, sekä paniikkihäiriötä. Ja todettiin, että koulussa sillä lääkityksellä on paikkansa, etenkin impulsiivisen ja aistiherkän ADHDn kanssa eläessä.
Pää oli ylivirittynyt.
Jatkuvasti valmiina ratkomaan uutta ongelmaa, perustelemaan ja selittämään uusinta oirekuvaa lapselle, tuoreinta pakkoajatusta.
Koronakevät täytti piripinnalla helmeilevän maljan, eikä riittänyt enää, että pysyy langat jotenkin niissä omissa käsissä: sun täytyi opetella kutomaan ne langat nyt.
Meidät heitettiin kylmiltään erityisopettajiksi neljälle tuentarpeiselle koululaisellemme, lukiolaisen pärjätessä omillaan, ja päiväkoti-ikäisen taistellessa huomiostaan etäkoulupäivät.
Yhtäkkiä omat ammattiopinnot kasautuivat verkkoalustallaan, ja heräsin aamuihin ahdistuneena, valmiina taistelemaan motivaatiota oppilaisiin joilla on oman avustajan tarve koulussa. Mutta mä olin vaan mä, yksin. Tai kaksin, puolison ollessa vapaalla.
Etätehtävien määrä tukehdutti meidät kaikki. Etenkin yläkoulun monipuolinen ja runsas valikoima eri opintoalustoja, tehtävien palautusmetodeja sekä informaation hukuttava tulva, sai minut etsimään happiaukkoa jostakin.
Kirjoitin rehtorille, opettajille, sosiaaliseen mediaan ja luovutin.
Mutta sain pelastusrenkaan, useamman, ja yläkoulu vedettiin etäkeväänä Jopo-opetuksen malliin. Poika siirtyy Jopo-luokalle syksyllä, enkä voisi olla onnellisempi asiasta ❤️
Lääkitykset, tukimuodot ja tehtävät etänä keväälle pilkottiin, rukattiin kutakuinkin kuosiin, ja lasten kapasiteetti työskennellä huomioitiin.
Osalla se huomioitiin heti etäopiskelun alussa, joka oli suuri helpotus, ja syksyllä käynnistyy myös yhden pojan vitosluokan opinnot polikliinisella luokalla 🙂
Sekin, meni kuten lopulta pitikin. Kouluun ja luokan opeen tutustuttu, olo on luottavainen.
Mutta vaikka asiat käänsivätkin kelkkansa, ja kaikki on nyt syksyä varten niin hyvin kun neurokirjon perheessä voi olla, mun kynttilässä ei ole mitään enää sytytettävää.
Mun lanka paloi loppuun. Ja mä en halua nukahtaa, koska en pysty kunnolla heräämään aamuisin.
Kaikki on ponnistus, ja kotityöt tuntuu kuin sotaan lähtisi, joka aamu.
Jokainen tiskivuori mun pitää kiipee kuin Kilimanjaroa kapuisin, ja rasitus on yhtälailla hengästyttävä.
On täällä tää isihenkilökin, tekemässä oman parhaansa minkä töiltään ehtii. Onneksi miehen omaishoitajuus keskimmäisestä pojasta (Tourette, ADHD, Asperger) mahdollistaa osallistumisen arkeen ja erinäisiin käynteihin, mitä tässä jengissä riittää vaikka muille jakelis 🥴
Tää kesä menee varmaan matalaliidolla, vaikka mun aivot onkin joka päivä suunnittelemassa uutta retkeä jonnekin, mihin osoitteeseen sitä sitten muuttaisi, ja lähtiskö sittenkin töihin vaan jonnekin eikä tekisi yhtään kesäkurssia, yhtäkään tehtävää, Power Point-esitelmää tai Word-tiedostoa.
Ja sitten mä huomaan istuvani kolme tuntia koneella, tekemässä viimeisiä ammattienglannin esitelmiä.
Ja mietin, millähän langalla mä tätäkin taas poltan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti