tiistai 14. tammikuuta 2020

Avoin aivopieru. Eiku oppimisympäristö.

Kun huudetaan resurssipulaa perusopetuksessa, ei syyttävä sormi sojota opettajiin, vaan heihin, ketkä rahoituksesta vastaavat. Päättäjiin, isompiin herroihin, ja ihmisiin, ketkä tekevät päätöksiä minne fyrkkaa laitetaan ja mistä säästetään.

Jos otetaan oppimisympäristön uudistus työn alle mallia Avoin Oppimisympäristö, puretaan seinät, luokat sekä pienluokat, ja survotaan kaikki oppilaat oi niin muodikkaasti (ja säästeliäästi) integraation lasisiin kenkiin, saadaan läjä selviytyjiä.
Tällöin ajatellaan, että wautsiwau, hyvältä näyttää, on avaraa ja tilavaa, pistetään nätti sohva tuonne, kaunis seinämaalaus tänne, muutama kapselitila ripotellen tohon ja tuohon - siltävaralta, että jos nyt sattuisi joku kaipaamaan sellaista kuin työrauha - niin avot.

Moni kakku päältä kaunis.

Tässä oppilasmassassa ei enää riitä se yksi "luokkakohtainen avustaja" eikä ne pari erityisopettajaakaan. Selviytyminen ärsykesirkuksessa on käynnistynyt, vahvat jyrää heikoimmat, tuentarpeiset lapset repeilevät liitoksistaan ja hiljaisimmat pärjääjät eivät näy, eivätkä saa tukea.
Tukea yhtäkkiä tarvitsee yksi jos toinenkin, sillä sensorinen integraatio on kouluikäisellä hyvin epätasainen ylipäätään, puhumattakaan lapsesta, jolla on jo todettuja ominaisuuksia, lääkitys, kuntoutukset ja hoitokontaktit.
Visuaalinen tilavuus, opiskeluympäristön äänimaailma ja kaikki se avoimuus pitäisi kompensoida näille selviytyjille työkaluin.

Jokaiselle pitäisi osoittaa henkilökohtainen varustus, jotka saa esteettömästi käyttöön aina tarvittaessa:
Omat kuulosuojaimet
Oman tilan rajaaja, kokoontaittuva
Painotuotteita, mm.liivi, tyyny
Aistihakuiselle rauhoittujalle makuupussi tai muu oma pesä
Äänieristettyjä kapseleita/loossimuotoisia työskentelytiloja, joissa penkit ja pöytä useampi
Kokoontaittuvia sermejä, sellaisia joita saa nojaamaan runsain mitoin saataville
Pehmeät, hygieeniset materiaalit estämään kaikumista
Säkkituoleja, useita

Avustajia, useita

Jos kaadatte seinät ja "säästätte", yhteiskunta joutuu maksamaan kalliin laskun perästä päin, sillä:

Moni vanhempi putoaa toimeentulon ulkopuolelle, jotta voi päivystää kotona, kun koulun resurssit eivät riitä TAI ottamaan lapsen kotiin kotiopetukseen, jos taloudellisesti mahdollista ja vanhemman kyky antaa myöden - usein vaikka ei olisikaan mahdollista tai kykyjä/kapasiteettia.

Lasta joudutaan lääkitsemään suurempiin oirekuviin, sillä mitä suurempi kuorma neurokirjon lapselle annetaan, sitä vaikeampi oirekuva. Tämä johtaa lisäkuntoutuksiin, osastojaksoihin, sairaalakoulupaikkajonoihin ja pikkuhiljaa lapsen syrjäytymiseen ja mielenterveydellisiin haasteisiin neurokirjon lisäksi. 
Lapset, joilla ei neuropuolen ominaisuuksia ole, niitä ryhdytään epäilemään, tutkimaan, ja näin saamme väärin perustein diagnosoituja lapsia, joilla oppimisympäristö ja tuen muotojen vajavaisuus on luonut neuropsykiatrisia oireita keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteiden muodossa, sekä uupumisen ja säätelykyvyttömyyden tuomina käytöshäiriöinä.

Lastensuojelu kuormittuu koulujen tekemistä ilmoituksista, sillä koulusta karkaavat ja agressiivisesti hektiseen, kuormittavaan ympäristöön reagoivat lapset ovat edelleen protokollan mukaisesti lastensuojelullinen asia. Vaikka kotona ei samoja haasteita olisikaan, painaa koulut edelleen Lasu-nappia, kun lapsen pakka leviää, ja resurssit eivät koulussa riitä. Tämä ei ainoastaan kuormita lastensuojelun muutenkin puristettuja resursseja, mutta vie myös työvoimaa ja aikaa pois oikealta, lastensuojelusta hyötyvältä perheeltä. Neurokirjolla kulkevalla lapsella, jolle jo diagnooseja, tuen muotoja asetettu, ei lasun tarve ole se päällimäisin useinkaan. Vaan tuki kouluun.
Ellei sitten koulu pyydä lastensuojelulta apua tukimuotojen toteutukseen? Mutta harvoin neurokirjon osaamista sieltä löytyy riittämään jokaiselle, josta lasu oirekuvien vuoksi tehdään.
Se kuormittaa perhettä, uusi kontakti ja palaveeraaminen, etenkin kun niitä hoitokontakteja jo löytyy diagnoosit omaavalla lapsella jo omasta takaa. 

Opettajat uupuvat, kuormittuvat ja turhautuvat, sillä yksikään ei heistä kykene niihin järjettömiin vaatimuksiin, mitä integraatio ja avoin tila oppimiseen, vaatii. Opettajilla menee aikaa ongelmien ratkontaan enemmän kuin opetukseen, eikä tämä palvele niitä "hyvin pärjääviä" lapsiakaan: hyvin pärjäävä on pian tuentarpeinen myös.

Edelleen, yksi käytetyimmistä tuen muodoista neuropsykiatristen lasten koulunkäynnin mahdollistajana, on vanhempien työkyvyttömyys.
Jatkuvat lapsen hakemiset koulusta, puhelut kun ei pärjätä, palaverit kun mikään ei toimi, sairaslomat kun mitään muuta ei keksitä, ja lopulta vanhempi toimii opettajana kotona. Ilman toimeentuloa.
Toinen on lääkitys. Sen kun ajatellaan korvaavan kaiken muun käytännön tuen, etenkin yläkouluissa.

Minulla on nyt neljä lasta neurokirjon haastein koulumaailmassa, yleisestä tuesta erityiseen tukeen, alakoulusta yläkouluun.
Avoimesta oppimisympäristöstä pienluokkaan (vaikkakin sama koulurakennus) ja yleiseen opetukseen normaalissa luokkaopetuksessa. Kaikilla asetettu erinäisiä diagnooseja jo ennen avointa oppimisympäristöä, ADHD:sta Touretteen sekä autisminkirjoon (Asperger) ja sensorisen integraation häiriöön.

Itse opiskelen luokkaopetuksena ja työssäoppimalla aikuisena ADHD ominaisuuden omaavana henkilönä.

Kaikilla lääkitys (paitsi yhdellä lapsista, sillä diagnoosit syventyvät vielä) ja osalla psykologiset tutkimukset pyörimässä, ja yhdellä kognitiivinen terapia alkamassa vuodeksi ainakin eteenpäin.

Ainoa, kenellä tällä hetkellä sujuu koulunkäynti (meidän mittapuussa) ihanteellisesti, on lapsi, jolla on koulukyyditys, lyhennetty koulupäivä, vuosiluokaton opiskelu, aineet painoalueittain ja eriytettynä, erityisentuen päätös, henkilökohtainen avustaja ja oppimisen ympäristönä pienluokka erityisopettajan opetuksella. 
Tämäkään ei ilman kovaa duunia ole tähän pisteeseen tullut, ja tämäkin on vaatinut opettajalta suurta työmäärää ja ymmärrystä, sekä avustajalta osaamista ja kärsivällisyyttä.

Kaikki on katoavaista, väliaikaista, kausittaista ja mikään ei ole ilmaista, eikä tullut ilmaiseksi.

Seinille on paikkansa,
Luokkaopetus ei kaipaa uudistusta, vaan koulun protokollat ja päättäjien prioriteetit.

Jos ette muuten osaa suunnitella oppimisympäristöä - oi arvon suunnittelijat - niin palkatkaa kourallinen neurokirjon lasten vanhempia hoitamaan työnne. 
Ei heillä sitä ilmaiseksi ole varaa tehdä, mutta ei varmasti olisi tarpeenkaan. Liksa hyvin tehdystä työstä kelpaa aina. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...