keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Polikliininen luokka


Polikliininen luokka.

Sanana tämä tuo mieleen valkotakkisten vetämän, ja tehovalvotun koulun kaikille ongelmaisille pillerinpyörittäjälapsille.

Oikeasti siellä ei kukaan pukeudu valkoisiin. 😉

Tarkalleen kuvailtuna, "sairaalakoulu" saa kutsumanimensä siitä, että polikliininen luokka vaatii hoitokontaktin ainakin lasten/nuorten neuropsykiatrialle. Koulu itsessään, on ihan yleiskoulu, jossa yleisopetus myös. Mutta oma osionsa rakennuksessa on polikliinisille oppilaille, joissa luokat ovat lämminhenkisiä sekä töihin saapuu myös monena aamuna kaksi karvaista koulukoiraa, turvallisuuden tunnetta vahvistamaan ja ahdistunutta lohduttamaan.
Polikliinisessä luokassa oppilaita on vähän, ja lukujärjestys usein porrastettu: harvoin on luokan jokainen oppilas samaan aikaan opiskelemassa, vaikkakin määrä ei tuolloinkaan ole suuri. Kymmenpäinen plus miinus nolla.

Sairaalakoulussa on mahdollista suorittaa alakoulu sekä jatkaa yläkouluunkin, jolloin muutoksia on minimoitu, ja oppilaan yksilöllinen tuki neurokirjoa ymmärtävien aikuisten kanssa on soljuvaa sekä tuttua.

Jaronin tulevassa koulussa polikliinisten luokkien yläkoulu on vain kerrosta ylempänä 😊

Tiivis yhteistyö hoitokontaktin ja kodin kanssa on ehdoton, ja itsestäänselvyys. Koulu on mukana lääkemuutoksissa, ja ottaa huomioon kuormituksen sekä oirekuvan muutokset herkästi.

Heillä on asiantuntemus niin Tourettesta, Autisminkirjosta kuin ADHDstakin.

Tutustumisen jälkeen, eilen, tuli sellainen helpottunut olo. Poika on syksyllä osaavissa käsissä, mitä tulee neurokirjon haasteisiin oppimisen suhteen. Luokassa jokaisella on omat juttunsa, tic-oireensa, vahvuutensa sekä tapansa oppia, eikä poika ole sen kummempi eikä erikoisempi kuin toisetkaan.
Aina ei jaksa olla se ainutlaatuinen, tiettekö?

Jaron itse muisti illalla kehua, kuinka uusi ope tiesi olla odottamatta lämmintä tervehdystä, tai katsekontaktia. Ope ei yrittänyt heti liikaa, eikä vetänyt paras kaveri-roolia. Sellainen on mun lapsille heti punainen vaate, etkä pääse kuin askelia taaksepäin mitä tulee kontaktin luomiseen.

Polikliininen luokka on meille lottovoitto.
Maallista mammonaa suurempaa ❤️


Sukupolvien kuilu

Omassa kyläympyröissäni teiniporukka - mukaan lukien oma 14v poikani - aiheuttaa närästystä yhteisössämme.
Aiheellinen tuo vitutus nuorison kolttosia kohtaan kyllä joissain tapauksissa on.
 Meidän teinit ovat usein vailla hengauspaikkaa, elleivät ehdi valtaamaan suosittuja muutamia koriskenttiä, tai elleivät vietä aikaansa rannalla tai maauimalassa, mutta päiväkotien pihat ja yleiset leikkipuistot houkuttelevat, kun kenenkään kotiinkaan ei mahdu isoa teinijengiä kavereineen rymyämään.

Osa teinien harmitusta aiheuttavat touhut kulminoituvat ei-niin-laittomaan hölmöilyyn, ja sitten sinne lain reunaviivalla keikkumiseen. Suurin osa pahennusta aiheuttavista reaktioista kyläyhteisössämme on verbaalinen pokkurointi ja roskaaminen. Katoilla hyppely. Tupakan maistelu ja muu paranormaali kehityskaaren mukainen perseily.

Meillä on tiedossa oman pojan osallisuus "häiriökäytöksiin" sekä ankkurikeskustelua tulossa nuorisotyön ja nuorisopoliisin kera, ihan vapaaehtoinen meininki siis, mutta koen hyödyllisenä. Perspektiiviä nuorelle, muutakin kuin vanhempien tai kylän aikuisten "napinat" ja puuttumiset.
Sillä raja on ohut, mitä tulee nuorten "adrenaliinipiikkien" saamisen lainmukaisuuksiin.

Nuorisojoukko on myös silmätikkuna. Jokainen maahan heitetty Juissimehupurkki, tai kavereille huudettu verbaalinen rumuus, saa aikaan ilmiön, että someryhmässä huudellaan kasvatusvaurioisten nuorten päätä pölkylle.

Ymmärrän kirvelyn ja vastuunottamisen, mutta ymmärrän myös usein nuoren näkökulman, ja ehkä mistä suunnasta tuulee. Nuoruus ei oikeuta olemaan ihanmitävaan, mutta se "rajaton nuori" on saattanut käydä jo läpi ihanmitävaan.

Kirjoitin kylämme ryhmään postauksen, perspektiivi mielessä. Ettei moni tärkeäkin seikka unohdu. :

******************

"👋🏻

Kotikulmillamme on paljon närää sekä paheksuntaa keväästä saakka aiheuttanut erinäinen ja muuttuva teiniporukka.
Milloin päiväkodin pihalla, milloin Sahapuistossa, tai lähitienoolla kuitenkin.

Itsekin olen avoimesti täällä, porukassa monesti mukana olleen poikani osuuksista kolttosiin, kertonut. Joskus poika ei ole läsnä edes, mutta kaverit tietää usein toistensa hölmöilyt jo pelkän Snäpin ja Insta-stoorien kautta 😉 Moni kolttonen on porukassa olevan usean viisaan pään yhteenlyönti, ja toteutus sitten toisten viisaiden, näinhän se on aikojen alusta ollut.
Ja kun lisää testosteronia tihkuvaan soppaan vähän tyttöjäkin mukaan, alkaa egojen uhkuminen ja puhkuminen.

Takerrun kuitenkin tähän kuplaan, jossa moni elää, useiden kyseiseen pahennusta aiheuttavaan teiniryhmään liittyvien postausten kommenttien perusteella:

Kotikasvatus vituillaan, vapaan kasvatuksen pullamössö sukupolvi, joka ei vastuutaan kanna.

Kuri puuttuu ja muuta stereotypiaa.

Se alle rikosvastuuikäinen skidi ei kuitenkaan siellä ulkona kulje kyltti kädessä jossa ilmoitetaan, mitä kaikkea on kotona jo käyty läpi. Mihin on perhe jo ollut yhteydessä, tai mitkä tukitoimet on jo teinillä olemassa.
Onko apua haettu käytöspulmiin, harkintakyvyttömyyteen ja impulsiivisuuteen jo esiopetusiässä kenties, muttei kuitenkaan apua saatu, koska "kuuluu ikään"?

Onko joku teineistä ehkä jopa tullut askeleen, kaksi, kaidalle polulle päin? Ollut syvemmissä vesissä yksi kesä taaksepäin.

Ei teistä kukaan kuule niitä vanhemman palopuheita ja itkunsekaisia kymmeniä käskyjä,  kun teini kotiutuu niinä kesäiltoina kotiin, kun tyhmyys on kaveriporukassa tiivistynyt lain rajamailla keikkumiseen.

Ette te nää niitä harrastevälineitä, joihin on sponssattu, jotta olisi viisasta tekemistä ulkona. Satoja euroja scootin osiin, nyrkkeilyhanskoihin ja sählykamoihin. Fudispallot, fillarit, viimeisimpänä koripallo: koska katukoris ja kaverit ❤️

Ette lue teinin kotityölistaa, näe sitä imuroimassa, vaihtamassa lakanoitaan, viemässä koiraansa tai leikkimässä pikkusisarustensa kanssa.

Ei se teini teille lähettänyt tekstiviestiä, että Äiti auta mua, mä haluun täältä pois.

Te ette näe kuinka se murrosikäinen hormonimyrsky teki etäopiskellen kotona tehtäviä enemmän, kuin ikinä koulussa, koska ärsykkeitä oli vähemmän. Luvattomia poissaoloja koulusta kilisi Wilmaan, koska väkivallan uhka uudessa yläkoulussa aiheutti paniikkihäiriöitä.
Oli helpompaa häipyä, eikä kavereiden kanssa ruokikselle unohtuminen tuntunut niin pahalta kuin kouluun palaaminen.

Moni meistä muistaa oman nuoruuden, omat kolttoset, ja toivottavasti myös kuilun sukupolvien välillä: kiinnijäämisen pelko oli murto-osa nykypäivään verrattuna, saimme pölväillä aika rauhassa ilman someryhmiä ja kännyköiden kameroita.
Muistan kaljajuoksut Essolta ennen päättötodistusta, kaljakori kilisten kallioita ylös piiloon.
Muistan äidiltä pöllityt tupakat repussa, kuudennen luokan koulupolkua tallatessa.

Muistan hälyttimien irroittamisen farkuista kaupan pukkarissa, kotibileet kaverin vanhempien ollessa mökillä, krapulan ja humalassa haetun joulutodistuksen.

Kavereiden ansiosta en ikinä jäänyt yksin mihinkään, me ei ikinä jätetty kaveria.

Ikinä ei asioista puhuttu kotona, äiti ei tiennyt puoliakaan, isällä ei ollut aikaa selvitellä. Kotiarestit, huutaminen, röökien pilkkominen ja jopa revittyjen farkkujeni hävittäminen häpeällisen pukeutumisen takia, ei saanut mua muuttumaan "kunnon lapseksi".
90-luvulla kaveriporukastani poltti röökiä yhdeksän kymmenestä, ja olimme 13 vuotiaita.
Suurimmalla osalla oli takataskussaan jo ensihumalat, rakastumiset ja essonkaljajuoksut.

Notkuimme isoissa porukoissa kallioilla, puistoissa ja se porukka oli Se Perhe, ensimmäinen irtautuminen omasta perheestä. Yksi haparoiva ja kompastunut askel itsenäistymisen suuntaan,välillä poliisin kyydissä kotiin, välillä maitojunalla matkustaen.

Ei ollut nuorisotyötä keräilemässä nimiä, ei lastensuojelun tarpeen kartoitus palavereita. Kukaan ei katsonut roskasimmeko, tai jos näin teki, kukaan ei kirjoittanut siitä kenellekään - saati koko kylälle - kirjettä.

Asiat ei olleet paremmin tuolloin.
Asiat ei vaan ole sen huonommin nyt.

Nykyteinit on jatkuvan valvonnan ja seurannan alla, hyppyä tuntemattomaan ei oikein oteta ilman, että joku räpsäisee kuvan ja julkaisee jossakin.
Nuorista tulee ovelampia, he joutuvat soveltamaan enemmän, heillä on työkaluja ja ideoita enemmän kuin meillä: pienen adrenaliinipiikin saamiseksi joutuu tekemään kohtuuttoman paljon aivotyötä.

Nykynuoret usein ovat tavallisen kotikasvatuksen tuloksia, ilman sitä fyysisen kurituksen vahvistusta joka peloitteena toimi vielä meidänkin lapsuudessa monella.

Itse olen äitinä siinä tilanteessa, että teinillä on faktat selvillä. Meillä ei hyssyttelyn meininki kotona ole, muttei maailma kaadu tupakan maisteluunkaan. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että teinini törttöilyistään huolimatta puhuu asioistaan, ja pyytää apua.
On kertonut ottaneensa tupakasta hatsia - ei oo se "oma juttu" , muttei nyt karmeetakaan, ja koulun päättäjäisiltana kertoi juoneensa yhden oluen, jonka kaveri antoi.
Oluttölkin alkuperää en tivannut, mutta uskoisin jonkun iskän saunakaljaa lainattaneen, luvatta 🤔

Jos olisin koiraa pissattaessa nuoreeni kaljatölkki kädessään törmännyt, olisin kaatanut ohrapirtelön maahan. Mutta arvostan avointa kommunikointia, sillä itselläni se ei rangaistusten pelossa ollut mahdollista omassa nuoruudessa. Opin hyväksi totuuden muotoilijaksi, ja osasin kertoa mitä vanhempani halusivat kuulla, niin sanotun kevytversion totuudesta.

Moni teini tuolla törttöillessään ja verbaalisesti kukkoillessaan koittaa nostaa itseään jalustalle edes kaveriyhteisössä. Jos koulumaailmassa ei pärjäämistä ole, ja kotona oma rooli on hutera: muutaman vuoden päästä lain silmissä aikuinen, vanhempien silmissä ikuinen lapsi, omissa silmissään myrskyssä seilaava paatti, jonka ankkuri on kiinni kotisatamassa, mutta majakanvalo näkyy kauempana.

Täällä on helppoa kommentoida "nykynuoriso on mätä" ja "missä on kotikasvatus".

Minun lapsuudessa 90-luvun laman alla kotikasvatus oli sitä, että avaimet oli kaulassa, vanhemmat iltamyöhään kotona tai baarissa tukahduttamassa menetettyä työpaikkaansa.
Monet ruokakassit hain pubista lapsena, kun siihen aikaan ei omaa ruokaansa mikrossa lämmittävä lapsi yöllä, ollut yhdenkään lasun arvoinen.

Nykypäivänä perheiden tilanteita kartoitetaan ja matalan kynnyksen apu on saatavilla, muttei kaikille sitä riitä aina kuitenkaan.

Te ette näe sen teinin kompurointia läpi ala-koulun, tutkimusjaksoja tai lääkitysten sivuvaikutuksia.
Ette sitä ensihäpeää kun sai ADHD diagnoosin,ettekä sitä kasvamista uuteen tietouteen itsestään.
Hyväksyntää itsestään.

Koko lapsuuden jos on yrittänyt nousta negatiivisen palautteen voimalla, ja häirikkölapsen stigma otsassa, omaksuu helposti identiteetin joka on juuri sitä, mitä kaikki sanovat.
Se rooli kaveripiirissä on vaikea ravistaa pois, vaikka vihdoin tiedät miksi kaikki itsestäänselvä muille, on itselle niin vaikeaa.

Valitettavasti vapaa-ajan viettopaikkoja on rajoitetusti teini-ikäisille, enemmän nousee leikkipuistoja kuin koriskenttiä.

Jonkin asteinen edistyminen havaittavissa, kun skedepuistoja on ilmaantunut ja rakennetaan lisää, tästä olen tyytyväinen.

Nämäkin keskeneräiset ihmiset ilman infokylttejä, tarvitsevat paikkoja siihen öhkäilyyn ja pörhistelyyn. Roolin ottamiseen.
Valitettavasti ne vähät paikat nuorille ovat aina täynnä. Kysyntä on kova, nopeet syö hitaat.

Kiitos helteiden, tämäkin teiniporukka viettää aikaa uimarannoilla ja maauimaloissa, ja vasta iltaisin kokoontuvat yhteen läjään pörhistelemään vastakkaisen sukupuolen edustajille, tai vaan purkamaan väsymystään toisiinsa.

Joskus tekemisen puute purkautuu väärin, ja tästä surullisen kuuluisa maine nyt istuukin tiukassa. Moni vanhempi tunnistaa jälkikasvunsa somesta tyhmyyksien takaa, ja kasvatuskortti vilahtaa taas.

Uskokaa pois. Monet meistä on tehnyt vuosia duunia, että on edes nykyisessä pisteessä teininsä kanssa. Moni meistä saa pommin syliinsä, ja teini-ikä laittaa pakan sekaisin koko perheessä. Monessa kodissa ei nukuta öisin, vaan vahditaan silmät auki ahdistuen ikkunasta karkailevaa teiniä, vaikka aamulla väsyttäisi aamuvuorossa.

Harvoin teini-ikä on kivuton. Mutkaton tai virheetön. Ja harvoin kotona kasvatus kusee sen kummemmin kuin muuallakaan.
Me vanhemmatkin olemme ihmisiä, eikä teini ole monestikaan se ainoa lapsi perheessä, kenen kanssa rajoja piirretään, yritetään kommunikoida edes savumerkein.

Joissakin perheissä se teinin heittämä roska maahan, on sen viikon kevennys, ei rikkomus.

Ajattelin antaa perspektiiviä, niitä kun on monia ❤️"

Vittujen kevät kärytti loppuun.

Burnout.

Syksystä saakka vittujen kevään päättymiseen asti, poltin kynttilää molemmista päistä.
Sulattelinpa sieltä keskeltäkin, koska pandemia pisti meidät kaikki täysin poikkeukselliseen tilanteeseen.

Syksyn 2019 elin opiskelujen ohessa valmiustilassa, sillä osalla mun lapsistani ei koulussa tukimuodot riittäneet. Lääkityksiä veivattiin ja purettiin, annoskokoja fiksailtiin sekä tuen toteutumista koulussa palaveerattiin ja jollakin luvattomia poissaoloja selviteltiin.

Juoksin arvioinnista toiseen, hoitoneuvottelusta kasvatuskeskusteluun ja lapsen terapiaan. Tourette yritti ylivaltaa yhdellä, aistipuolen kuormitus piippasi toisella punaisella, ja yksi huutaa ettei tarvitse mitään lääkkeitä ollenkaan.
Nuorisopolilla käytiin läpi teinimaailman pyörteitä, sekä paniikkihäiriötä. Ja todettiin, että koulussa sillä lääkityksellä on paikkansa, etenkin impulsiivisen ja aistiherkän ADHDn kanssa eläessä.

Pää oli ylivirittynyt.
Jatkuvasti valmiina ratkomaan uutta ongelmaa, perustelemaan ja selittämään uusinta oirekuvaa lapselle, tuoreinta pakkoajatusta.

Koronakevät täytti piripinnalla helmeilevän maljan, eikä riittänyt enää, että pysyy langat jotenkin niissä omissa käsissä: sun täytyi opetella kutomaan ne langat nyt.

Meidät heitettiin kylmiltään erityisopettajiksi neljälle tuentarpeiselle koululaisellemme, lukiolaisen pärjätessä omillaan, ja päiväkoti-ikäisen taistellessa huomiostaan etäkoulupäivät.
Yhtäkkiä omat ammattiopinnot kasautuivat verkkoalustallaan, ja heräsin aamuihin ahdistuneena, valmiina taistelemaan motivaatiota oppilaisiin joilla on oman avustajan tarve koulussa. Mutta mä olin vaan mä, yksin. Tai kaksin, puolison ollessa vapaalla.

Etätehtävien määrä tukehdutti meidät kaikki. Etenkin yläkoulun monipuolinen ja runsas valikoima eri opintoalustoja, tehtävien palautusmetodeja sekä informaation hukuttava tulva, sai minut etsimään happiaukkoa jostakin.

Kirjoitin rehtorille, opettajille, sosiaaliseen mediaan ja luovutin.

Mutta sain pelastusrenkaan, useamman, ja yläkoulu vedettiin etäkeväänä Jopo-opetuksen malliin. Poika siirtyy Jopo-luokalle syksyllä, enkä voisi olla onnellisempi asiasta ❤️
Lääkitykset, tukimuodot ja tehtävät etänä keväälle pilkottiin, rukattiin kutakuinkin kuosiin, ja lasten kapasiteetti työskennellä huomioitiin.
Osalla se huomioitiin heti etäopiskelun alussa, joka oli suuri helpotus, ja syksyllä käynnistyy myös yhden pojan vitosluokan opinnot polikliinisella luokalla 🙂
Sekin, meni kuten lopulta pitikin. Kouluun ja luokan opeen tutustuttu, olo on luottavainen. 

Mutta vaikka asiat käänsivätkin kelkkansa, ja kaikki on nyt syksyä varten niin hyvin kun neurokirjon perheessä voi olla, mun kynttilässä ei ole mitään enää sytytettävää.

Mun lanka paloi loppuun. Ja mä en halua nukahtaa, koska en pysty kunnolla heräämään aamuisin.
Kaikki on ponnistus, ja kotityöt tuntuu kuin sotaan lähtisi, joka aamu.
Jokainen tiskivuori mun pitää kiipee kuin Kilimanjaroa kapuisin, ja rasitus on yhtälailla hengästyttävä.
On täällä tää isihenkilökin, tekemässä oman parhaansa minkä töiltään ehtii. Onneksi miehen omaishoitajuus keskimmäisestä pojasta (Tourette, ADHD, Asperger) mahdollistaa osallistumisen arkeen ja erinäisiin käynteihin, mitä tässä jengissä riittää vaikka muille jakelis 🥴

Tää kesä menee varmaan matalaliidolla, vaikka mun aivot onkin joka päivä suunnittelemassa uutta retkeä jonnekin, mihin osoitteeseen sitä sitten muuttaisi, ja lähtiskö sittenkin töihin vaan jonnekin eikä tekisi yhtään kesäkurssia, yhtäkään tehtävää, Power Point-esitelmää tai Word-tiedostoa.

Ja sitten mä huomaan istuvani kolme tuntia koneella, tekemässä viimeisiä ammattienglannin esitelmiä.

Ja mietin, millähän langalla mä tätäkin taas poltan.

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...