Ennaltaehkäisevä tuki

Vanhemmuus tänä päivänä voi kuulemma paremmin kuin koskaan.
Läsnäolo, lapsen tarpeisiin vastaaminen, sensitiivisyys ja yksilön huomioiminen ovat avainsanoja, ja ne oletettavasti löytyvät sieltä selkäytimestä. Vanhemman sisäänrakennetuista koodeista.

Väärin.

Vanhemmuus voi oletettavasti paremmin, sillä vanhemmalta odotetaan näiden taitojen ja toimintojen saavuttamiseen entistä enemmän työtä. Aikaa, panostusta, mielenkiintoa, siihen omaan jälkikasvuun. Eikö vain?
Vanhemmuus ei ole mikään kromosomi. Siihen opetellaan, siinä kaadutaan, se palkitsee ja tuo elämään syvyyttä.

Se myös uuvuttaa ja repii rikki.

Syitä uupumiseen on monia.
Yksi niistä on pärjäämiskulttuuri, joka syövyttää turvaverkoston kanavat ohueksi seitiksi. "Ennen vanhaan" vallitseva Koko Kylä Kasvattaa - mentaliteetti on potkittu tieltä pois, kuin puhjennut jalkapallo.
Tilalla koreilee kauniiksi kiillotettu kristallipallo, josta voit heikolla hetkellä ihailla vertaisvanhempien syyttäviä sormia. Vinkkiviitosia. Kasvatuksen kultaisia neuvoja, ja vittumaisia mietteitä.
" Taas yksi vapaan kasvatuksen hedelmä. "
" Jos se olisi minun lapseni, niin......"
" Kyllä meillä vaan..."
" Ei meillä vaan..."
" Kasvattaisi tuokin lapsensa oikein."

Parhaimmat elämänviisaudet alkavat aina sanoilla "Sittenkun minä saan lapsia, en todellakaan...."

Vanhemmuudesta on tullut pätemisen tarve. Siitä on tullut meriitti ja siinä ansaitaan natsoja. Kuten pienet partiolaiset, haalivat Iskät ja Äidit silmät kiiluen merkkejä Kasvatuksen Kaulahuiviinsa.

Istun jokaisessa vanhempainillassa, ja otan muistiinpanoja - natsa.

Leivon jokaiseen koulun tapahtumaan gluteenitonta, maidotonta, sokeritonta, soijatonta, natriumglutamaatitonta, hajutonta, väritöntä ja vaaratonta, vegaania ja pähkinävapaata tarjottavaa - natsa.

Uhraan elämäni ja identiteettini lapseni harrastuskuskin pestiin - natsa.

Olen absolutisti ja savuton - natsa.

Opetan lapseni tavoille - natsa (ja kunniamaininta)

Lapseni tekee kotitöitä enemmän kuin minä - natsa.

Lapseni kilpaharrastaa, menestyy ja vilahtaa paikallislehdessä - natsa.

Lapseni hankkii kesätyönsä jo jouluna - natsa.

Lapseni on hetero - natsa.

Lapseni ei koskaan ole ollut masentunut, itsetuhoinen, ahdistunut tai muutenkaan epätasapainossa mentaalisesti - natsa.

Lapsestani tuli ylioppilas, jolla säästöjä - natsa.

Vanhemmuus on nähkääs "onnistunutta", jos se on suhteellisen äänetöntä, nättiä, miellyttävää ja tasaista.
Hajutonta, mautonta, väritöntä, ilman draamaa ja miinakenttää.

"Onnistunutta" vanhemmuutta - näillä kriteereillä - on nykypäivänä vähän. Meitä muita taas........noh.......meitähän on.
Me, jotka pidämme ääntä, kompastumme, menemme läpi harmaan kiven ja ylistämme niitä seiskoja siellä todistuksessa.
Me, joiden lapset pohtivat identiteettiään, syntymistään väärään vartaloon, ja elämän reiluutta. Meillä on värejä.
Me, jotka viemme lapsiamme osastolle, saamme itkupotkuraivareita Prismassa ja ostamme koulun buffettiin valmiskeksejä ja lakupatukoita - koska odotit koko yön teiniäsi hengissä kotiin kyliltä. Ja vähän väsyttää.

Me, jotka löydämme omista ja lastemme neuropsykiatrisista haasteista ihailtavia piirteitä - ja niitäkin, jotka saavat pohtimaan pakenemista vuorille.
Yksin.

Meillä ei ole natsoja.
Me joskus väsymme.
Ja kun me väsymme, pyydämme apua - jos voimamme siihen riittävät.
Avunsaannin kuuluisi olla ehkäisevää sosiaalityötä: tukea vanhemmuutta, auttaa jaksamaan. Etenkin erityislapsiperheissä, mutta kaikissa perheissä.
Ennaltaehkäisevää ja konkreettista, kokonaisvaltaista.

Kriisiytymiset, huostaanotot, vanhempien mielenterveydelliset romahdukset ja heitteillejätöt ovat iso lovi yhteiskunnassa. Perheet voivat pahoin, sillä verkostoituminen ja konkreettinen käytännön apu on kuolemassa: avunsaanti ulkoistuu, kun idyllit eivät pidä.
Tiivisteet vuotavat.
Suku asuu kaukana, isovanhemmat matkustelee, kavereilla on urat ja perheet.

Perheiden elanto on vaarassa ja sortuu, sillä romahtanut vanhempi ei tuo leipää pöytään.
Hän on taakka yhteiskunnalle, koska putosi iloista musiikkia soittavasta karusellin kyydistä pois.
Alkaa syrjäytyminen.

Mitä jos vanhempi hakeekin apua? Oman kaupunkinsa lapsiperheen palveluilta tukea?

Näin voi käydä. Helsingissä.
Näin sinua, vanhempi, saatetaan "auttaa", kun olet uupunut.
Tämä äiti väsyy jo taisteluunsa, avunsaannin tiimoilta. Löytyisikö hallitukselta ideoita, miten tämän parantaisi?

Vai nostetaanko teidän palkkoja pikkusen, niin olisi vähän porkkanaa edes lukea tätä.

"
Totaalinen väsymys. Jatkunut kesästä asti. Kun on vaan olo joka samperin aamu, että mä en halua tai jaksa nousta tänään ylös. En vaan jaksa.

Ja nää kunnan tukitoimet on enemmänkin naurettavia kuin helpottavia.

Tehtiin meistä, yhteistyössä lastenpsykiatrian sossun kanssa, lastensuoejluilmoitus. Ilmoitus tehtiin 1.10.2018. Aiheena äidin jaksaminen ja väsymys.

Koko lokakuuna ei kuulunut lasusta mitään. Lastenpsykiatrian sossu soitti sinne kolme kertaa perään, että onhan ilmoitus tullut? (oli se) Voisko asiaa kiirehtiä? (ilmeisesti ei) Miksi kukaan ei ota äitiin yhteyttä? (ottaa kun kerkee).
Lain mukaanhan on 7 arkipäivää aikaa ottaa yhteyttä perheeseen. Laki ei täällä merkitse mitään.

Vihdoin 5.11 (!!!) mulle soitettiin, pahoiteltiin viivettä ja annettiin aika seuraavalle viikolle tapaamiseen. Oltiin siellä kolmisin, minä, lasu ja se sossu lastenpsykalta. Tapaaminen oli 13.11.
Käynnistä jäi olo, että turhaan valitan, itseppä oon lapseni tehnyt, jaksaa jaksaa, kun ei vaihtoehtoja ole.

No, kuitenkin lasu lupasi selvitellä mahdollisia tukitoimia kotiin, piti järjestää kotikäynti missä olisi lasu, kotipalvelu ja aikuispuolen sosiaalityöntekijä. Soittelisi mulle asap aikaa! Sanoi ottavansa yhteyttä myös isään (mun luvalla, olen yh) koska häntä voisi vähän aktivoida auttamaan.

Se soitto tuli (16.11.18) ja aika oli huonoin mahdollinen mitä on, meillä oli pakollinen lääkärikäynti lapsen kanssa juuri silloin. Lupasi sopia uuden ajan, että ei hätää! Kyllä se tapaaminen on.

Sen jälkeen meni monta viikkoa, että ei mitään.

Viime viikolla (12.12) mulle soitti se aikuispuolen sossu, että olisi tekemässä päätöstä mulle kuntosalikortista, mistä alkaen haluaisin sen voimaan?
Olin vähän, että mitä? Mitä ihmettä mä teen kuntosalikortilla? Jätänkö lapset (2-vuotias ja 10-v ADHD) vaan keskenään kotiin, että äiti käy nyt vähän jumpassaa?? Että pärjäilkää!
Oli siinä se toinenkin sossu vähän ihmeissään, että siis eikö teillä käy kotipalvelu? No ei käy ei! Siis mitä tukitoimia teillä on alkanut? Ei niin mitään.
"ootas mä vien tuolle lasulle puhelimen".

Se ylimielinen asenne mikä oli vastassa puhelimessa "joo kato en mä oo ehtinyt hoitaa, kun mulla on näitä TÖITÄ tässä."

Mikä minä olen? Jos en sen työ? Asiakas?
Ei ollut soittanut isälle, ei ollut järjestänyt tapaamista, ei ollut kotipalveluun ollut yhteydessä, ei tehnyt MITÄÄN mitä oltiin sovittu. Ei mitään. Meidän asia vaan seisoi sen pöydällä.
Nyt oli sit tämän mun virkistyksen siirtänyt toiselle työntekijälle.

Tää toinen työntekijä sit otti vähän kuin koppia tästä, sovittiin tapaaminen ja hän lupasi hoitaa kotipalvelun paikalle, että saataisiin tukitoimet alkamaan.

Se tapaaminen oli eilen. Siellä oli minä ja tää aikuispuolen sossu.
Kotipalvelu teki oharit. Ilman ilmoitusta ne ei vaan tullut paikalle. Sossu soitti sinne, että "mä oon tässä näin asiakkaan kanssa, että missäs te ootte" Ilmeestä näki että selitys on jotain ihan täyttää paskoo. Oli todella hämmentynyt ja pahoitteli, että tää taitaa nyt mennä ensi vuodelle.
Mä sain siitä tapaamisesta suklaarasian ja nuppipalapelin (joulupuukeräyksen satoa lasun asiakkaille).

Mä oon niin väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen. Miten se voi olla muka näin vaikeaa??!

Puuuuh... Ärsyttää, turhauttaa. "

Tätä on, kun autetaan uupunutta vanhempaa.

Miksi edes pyytää apua, sanokaa?

Tarvitaan rahaa. Työntekijöitä. Neuropsykiatristakin osaamista. HUHUUUU HALLITUS. Miten ois?

Koti.

Jokaisella, on toiveena Koti.

Mies katsoo pientä valokuvaa, jossa lapset hymyilevät maitohammasrivistöillään iloisesti.
Toiselta puuttuu etuhammas, toisella ei vielä tiedetä tuolloin, että oikomishoito on nurkan takana.
Valokuva on haalistunut, ja reunoista haljennut, mutta ainoa pieni omaisuus, joka kulkee jokaisen avustuksena saadun takin povitaskussa.
Mies valitsee aina sen lämpöisimmän takin, jos saa siis valita. Usein hänen kapeaa kokoaan ei ole, vaan saa mitä on. Kuten jokainen vertaisensa.

Vertainen. Hänen kaltainen. Ajatus kylmää, mutta ei sen vuoksi että ällöttäisi itsensä.
Kylmää, koska mies näkee siinä kuvassa kaiken hyvän, mitä oli. Hänellä oli.
Ja kun hänellä oli tuo kuvan elämä, nuo oikomista vaativat lapsen hampaat ja tarhakuviin laitettavien vaatteiden valinnan vaikeus aamulla, riisimurot ja päivähoitoon hoputtelut....se ei tuntunut haikailun arvoiselta.

Silloin jokainen isä, oli vertainen.

Mies ottaa viimeisen imaisun löydetystä tupakantumpista, ja pyyhkii silmänsä. Pakkanen saa kyyneleetkin jäätymään ripsiin, eikä nykyiset vertaiset lohduta. Ainakaan tässä bussipysäkillä, miehen porukka on muutaman korttelin päässä.

Mutta tulee yö. Tulee kylmä. Mies taputtaa kuvaa rintaansa vasten, ja sanoo hiljaa "Hyvää yötä lapset. Isi vielä joskus tekee meille kodin."

Hän vetää likaiset nahkasormikkaat kohmeisiin käsiinsä, ja aloittaa kierroksensa yössä.
Rapun ovet, tutut ovikoodit, auki unohtuneet roskakatokset....sanomalehti lämmittää ja eristää kylmän portaikon, joka hohkaa selkää vasten.
Rappusten alla suojassa, voi levätä hetken.

Mies kuuntelee perheiden iltapuuhia. Tapellaan hammaspesuista, iltapaloista, mikään ei kelpaa. Isä huutaa jossakin asunnossa " ole sitten nälässä, en passaa enää! "
Miestä naurattaa. Hänkin joskus uhkasi nälänhädällä, kun mikään ei kelvannut jälkikasvulle.

Mies ei ole syönyt mitään kolmeen päivään. Kirkas viina turruttaisi nälkää, ja ikävää. Saisi kaiken pehmeäksi, edes joskus. Kuin katsoisi omaa elokuvaa, elämäänsä filminauhalta.
Siinä se isä päärolissa rimpuilee, ryssii kaiken. Firman, avioliiton, isyyden.
Raha edusti ennen kaikkea tärkeää, merkityksellistä. Se oli aikaa, kunnioitusta, valtaa. Se antoi sielun. Syyn nousta aamuisin.

Lääkärit sanoivat, palat loppuun. Edes sydänkohtaus ei pysäyttänyt miettimään, mikä täällä on pysyvää, tärkeää.
Vaimo uhkasi uudella alulla, vain hän ja lapset, kuten nytkin. Mutta paperilla myös.

Mies nauroi. Kuinka voitte lähteä? Mitään ette minulta vie. Ette autoa, taloa, kaikki olen raatanut itselleni. Sisällä setelinkatkuisessa sielussaan mies itki. Kenen kanssa jakaisin kaiken? Rukoili jäämään, lupasi olla läsnä. Enemmän yhdessä, vähemmän töitä.

" Et ole työkykyinen."

Lause kaikuu otsalohkosta takaraivoon, kimpoilee edestakaisin.
Toinen sydänkohtaus pysäytti. Kaiken.

Mies opetteli uudelleen puhumaan, vaikka toinen puoli kasvoista sammaltaa puheen edelleen. Syömisen opettelu oli nöyryyttävää, vaimo auttoi ja kannatteli. Kirjaimellisesti, kädestä pitäen.

Mies opetteli avamaan korkin. Sulkemaan. Ja avaamaan.

Vuorokaudet sekoittuivat, mies ei tiennyt oliko yö vai päivä. Lasten koulurepuista eteisessä sai jotakin vihiä, missä kohtaa päivää edettiin.
Tyhjyys oli sietämätöntä, työ oli kaikki mitä hänellä oli. Ainoa, missä hän oli Joku.

"Isi pelaatsä Afrikan tähtee?"
Isi on vähän väsynyt, kulta.

Laskupino kasvoi kohisten, valkoisia kirjekuoria satoi parketille postiluukusta kuin pieniä enkeleitä.
Pullorivi piteni keittiössä. Venyi olohuoneeseen, ja muodosti kauniin prismailmiön pölyiseen kirjahyllyyn aamuauringossa.
Reppuja ei ollut enää eteisessä, pahvilaatikoita lojui jokunen vielä portaikossa.

Häätö. Ero. Sopikaa lasten tapaamiset! huutaa lastenvalvoja puhelimessa. Laita asuntohakemus! Vaatii sosiaalityöntekijä.

Vuodet katoaa. Ne vain valuvat kuin sula lumi sormien välistä. Lapset kasvavat, etsivätkin isäänsä.
Mies käy vieroituksen. Toisenkin. Neljä yhteensä. Lopulta vankila vieroitti, rumasti, mutta ajoi asiansa. Olisi siellä jatkaakin voinut, varsinkin kaikkea paitsi promilleja, mutta toivo oli raskaampi.
Se puristi kovempaa. Se puristi kuvan lapsista ruttuun, se haalisti valokuvan. Muttei ajatusta uudesta alusta.

Mies kääntää kylkeä, rapun kivilattia on huono selälle. Vankilassa oli sentään patja, ruoka ja juttuseuraa. Pelkäämistäkin, muttei nälkä ja kylmä.
Korkki pysyi kiinni. Niin pysyi oman kodin ovikin.

Ei ole. Ei asuntoa, ei töitä, ei kukaan palkkaa epäsiistiä kiertolaista, joka vapautui juuri. Istuttuaan jonkun aikaa rikoksista, joissa ei ketään satutettu, mutta valtio ruoskii. Epäonnistunutta ihmisroskaa potkitaan, vaikka auttava käsi olisi ollut se tarpeellinen.
Vankila olikin se yllättävä iso, valtion kylmä koura, joka otti ja piti kiinni hetken. Rankaisi ja vapautti, heittämällä tyhjään putoamaan.

Hän haluaisi lentää, kotiin. Sanoa nykyisille teini-ikäisilleen, että " Isi teki sen! Ei ole suurta, ei mahtavaa, mutta se on teidän oma huone."

Teidän ei tarvitse enää hävetä mua.

Rappu pimenee. Asukkaat nukkuvat.
Aamuyöllä mies nousee, ja lähtee kirpeään pakkaseen, ennenkuin aikaiset duunarit löytävät hänet ja potkivat ulos.
Hän ei halua säikyttää pieniä koululaisia, lojumalla rapussa.

Pakkanen nirskuu lumessa, kenkien alla, ja mies vetää takkiaan tiukemmalle, ja painaa kätensä povitaskun päälle.

"Kertokaa äidillenne, että teki hyvin. Isi oli sokea, mutta näkee nyt. Iskä rakastaa, vaikken osaa sitä nyt tehdä oikein. Pitäkää huoli."