keskiviikko 9. tammikuuta 2019

ADHD ja aikuisopiskelu

Opiskelu.
Motivaatio.

Kevätlukukausi pärähti pyörimään uuden opintojakson-ja aiheen tiimoilta kalvosulkeisilla.
Teoriaa.
Luvassa on tuplamäärä opintopisteitä kuin syksyn aikana, tiimi-ja yksilötehtäviä, sekä työssäolojakso.

Ala tuntuu oikealta, porukka on loistava ja arvosanat syksyltä kiitettäviä. Mikään ei ole vialla.Teoriassa.
Itsetuntemus on hyvä renki, mutta vittumainen herätyskello: kun kilinä särkee jo korvia, tiedät että nukuit auttamattomasti pommiin. Ja juna meni jo.
Tiedät jopa miksi torkutit liiankin kauan.
*Tämä on metafora - en oikeasti nuku lähes ikinä pommiin*

Mun kello kilkattaa nyt hiljaa taustalla, jokainen päivä. Se oli koko syksyn hiljaa, sillä motivaatio piti mun kelloni massun pulleana ja täynnä.
Ruokki sen saatanankoneen kylläiseksi, ja olen siitä kovin iloinen.
Kun kelloni on kylläinen, se ei pirise, ja työskentelen järjestelmällisesti, pysyn aikataulussa, hoidan koulutehtävät ajoissa.

Olen lähes neuronormaalissa todellisuudessa, toiminnallisessa valveunessa.
Olen kuin moni muu, pystyn hyödyntämään vahvuuteni ja selviän jopa teoriatunneista.

Mun pikku mölytoosani sai ravintoa psykostimulantista, metyylifenidaatista, joka ruokkii nukkuvaa motivaatiotani, poistaa sumun havainnointia parantamaan, ja järjestää ajatukseni jonoon. Häiriötekijät muuttuvat mykäksi, ärsykkeistä lähtee kipinä pois, mutta kaikki tämä juhla vain tunneiksi. Kaikki se hiljaisuus, on vain lainaa.

Herätyskelloni kuolee jo nälkään, rääkyy kuin lapsi koliikissa tuolla takaraivossa. Yritän kiinnostua tehtävistä, mutta tiedän verkko-opintoalustalla näkyvän koko kevään tehtävät kerralla, ja hyydyn.
Päätän jokainen aamu, että TÄNÄÄN teen sen YHDEN ensimmäisen tehtäväni. Syksyllä olin tähän mennessä tehnyt jo ennakkoon niitä edelle. Pystyn siis siihen, osaan, ja olen ihan hyvä jopa.

Mutta kone pysyy kiinni, ajaudun tekemään muita Tärkeitä Asioita ensin.

Istun teoriatunnilla, ja mietin miltä näyttäisi, jos valuisin tästä lattialle h i t a a s t i ja hiljaa.
Kuin ekaluokkalainen, joka haluaisi jo välitunnille. Odotan kuumeisesti opettajalta toiminnallista tehtävää, tai JOTAKIN, joka tappaisi hälärini nälän.
Ja ravinnoksi kelpaa vain motivaatio. Nopea, ennakoimaton, spontaani motivaationpuuska käynnistäisi uinuvan dopamiinin. Herättäisi noradrenaliinin horroksesta.

ADHD on ollut mun kompassini koko elämän, ja tehnyt valinnat niin työsuhteissa, opiskeluissa, kuin elämän jokaisessa päätöksessä. Ja se on näyttänyt suunnan täysin oikein, sillä sen viisari värähtää ainoastaan ilmansuuntiin, joissa viihdyn.

Valitettavasti kompassi ei ole kartta. ADHD ei anna lainkaan karttaa, jotta voisin arvioida maaston, välimatkan, taikka matkaani kuluvan ajan. Suunnitella.
Saan vain sen helvetin kompassin, ja onhan se loistava reissuun innostaja, mikäpä siinä. Mutta kyllä se alkaa jo vuosikymmenten jälkeen persettä kutittamaan, kun valitset reittisi linnuntietä, pimessä, liukasta kivikkoa ylämäkeen. Huomaat seisovasi tuulisen tunturin huipulla, ja ainoa keino alas, on vapaapudotus.

Kartta olis kiva.

Sillä seison nyt täällä tunturilla ja pohdin, että sattuuko maahantulo paljonkin 🤔

Suunta on oikea. Melkein kuulisin jo kutsuhuudot määränpäässäni, jos tämä pärinä lakkaisi. Jos tuossa edessä olisi silta eteenpäin, ketterään perille pääsyyn.
Lääke toimii hetken, ja vie pikkunälän, saan hetken motia olla keskinkertainen läsnäoleva oppilas.

Tänään päätän, että huomenna yritän päättää uudestaan, että avaan ne tehtävät koneelle. Että pidän suunnan ja hyppään. Päätän piirtää itse sen hemmetin kartan, simppelin maaston, muutaman matkaoppaan, nätin pikku satumetsän ja sinne pari yksisarvista juoksemaan, muutama menninkäinen, velho, smurffikylä ja taikasieniä....
Paitsi että mähän seison kukkulalla edelleen, ja tähyilen näkyisikö lähistöllä yhtäkään ystävällistä vuorikaurista, jolla ratsastaa alas.

Kuin Prinsessa Mononoke.

Voiko välttelyä tehdä enää tämän taiteellisemmin, voiko?

Voi, uskokaa pois.

Menen tästä nyt kävelemään läppärini ohitse, ja tekemään kaikkea muuta kuin koulutehtäviä.
Jotakin hyvin akuuttia, jonka keksin kohta matkalla sinne.

Arki

A niinkuin Arki.
5:30 on kellonaika, kun jokainen sellainen päivä käynnistyy. Ihan yksi lysti, monelta viitsit raahata perseesi sänkyyn, monelta jälkikasvusi lakkasi loppuviimein tarvitsemasta mitään, ja aivan yks vitun maku, kukuitko kolmeen saakka yöllä tekemässä koulutehtäviä, vaiko katsomassa Netflixiä.
Vai sometitko.

Arki on rutiineja, velvollisuuksia, sielun repimistä eri suuntiin. Arkena juostaan verkostopalaverit, toimintaterapiat, yksilökäynnit, kauppareissut ja lääkekontrollit.
Arkena läsnäolevin ystäväkaksikkosi on Wilma ja Opintoalusta Elli, jotka sponsoroivat stressihormonitasoa, sekä huolehtivat ylikuormituksesta. Toisaalta, pitävät ajantasalla yhtälailla.

Arkena täytetään dosetit, kytätään nukkumaanmenoaikoja ja hikoillaan kotitehtäviä: omia ja lasten.

Arkena vihataan kaikkea ylikuormaa, jokaista ylimääräistä menoa, ja piiloudutaan ylenpalttiselta sosiaaliselta ylivirittyneisyydeltä: Arki on kuin tuhat maratonia, jos perhe on ominaisuuksia pullollaan.

Arkena Tourette riehaantuu: tic-oireet syvenevät, saavat eloa itseensä entisestään. Lomalla uinunut pakko-oire herää horroksestaan, ahdistus kuuluu puheissa.
Arkena ADHD ei pirskahtele enää vain positiivisesti impulsiivisella spontaaniudellaan, eikä se voi valita aistikuormaansa: arkena lääke solmii ärsykkeet nippuun ja ajatukset jonoon. Lomalla sai leijalla, olla kuplassa, ilman velvoitteita. Arkena ADHD ei loista pisimpään rikkautena, kuten lomalla saattoi: arkena ominaisuudet eivät aina sovi yhteiskunnan taikka normien pirtaan.
Arkena pää ei jaksa hektisyyttä ilman apua, se on kuin domino. Yksi pieni tönäisy saa tuhannet palikat nurin, eikä Arki anna armoa.

Arkea voi pitää kurissa. Yrittää ainakin.

Arki on nurinkurisesti mun eliksiiri, se luo raamit kaaokselle. Lomalla leijutaan, mutta liian ylhäällä loppuu happi.
Silloin kuuluu *poks*

Ja nyt: *poks*

Hei, Arki. Tervetuloa.
#arki #rutiinit #levätäänkunehditään #adhd #tourette

tiistai 18. joulukuuta 2018

Ennaltaehkäisevä tuki

Vanhemmuus tänä päivänä voi kuulemma paremmin kuin koskaan.
Läsnäolo, lapsen tarpeisiin vastaaminen, sensitiivisyys ja yksilön huomioiminen ovat avainsanoja, ja ne oletettavasti löytyvät sieltä selkäytimestä. Vanhemman sisäänrakennetuista koodeista.

Väärin.

Vanhemmuus voi oletettavasti paremmin, sillä vanhemmalta odotetaan näiden taitojen ja toimintojen saavuttamiseen entistä enemmän työtä. Aikaa, panostusta, mielenkiintoa, siihen omaan jälkikasvuun. Eikö vain?
Vanhemmuus ei ole mikään kromosomi. Siihen opetellaan, siinä kaadutaan, se palkitsee ja tuo elämään syvyyttä.

Se myös uuvuttaa ja repii rikki.

Syitä uupumiseen on monia.
Yksi niistä on pärjäämiskulttuuri, joka syövyttää turvaverkoston kanavat ohueksi seitiksi. "Ennen vanhaan" vallitseva Koko Kylä Kasvattaa - mentaliteetti on potkittu tieltä pois, kuin puhjennut jalkapallo.
Tilalla koreilee kauniiksi kiillotettu kristallipallo, josta voit heikolla hetkellä ihailla vertaisvanhempien syyttäviä sormia. Vinkkiviitosia. Kasvatuksen kultaisia neuvoja, ja vittumaisia mietteitä.
" Taas yksi vapaan kasvatuksen hedelmä. "
" Jos se olisi minun lapseni, niin......"
" Kyllä meillä vaan..."
" Ei meillä vaan..."
" Kasvattaisi tuokin lapsensa oikein."

Parhaimmat elämänviisaudet alkavat aina sanoilla "Sittenkun minä saan lapsia, en todellakaan...."

Vanhemmuudesta on tullut pätemisen tarve. Siitä on tullut meriitti ja siinä ansaitaan natsoja. Kuten pienet partiolaiset, haalivat Iskät ja Äidit silmät kiiluen merkkejä Kasvatuksen Kaulahuiviinsa.

Istun jokaisessa vanhempainillassa, ja otan muistiinpanoja - natsa.

Leivon jokaiseen koulun tapahtumaan gluteenitonta, maidotonta, sokeritonta, soijatonta, natriumglutamaatitonta, hajutonta, väritöntä ja vaaratonta, vegaania ja pähkinävapaata tarjottavaa - natsa.

Uhraan elämäni ja identiteettini lapseni harrastuskuskin pestiin - natsa.

Olen absolutisti ja savuton - natsa.

Opetan lapseni tavoille - natsa (ja kunniamaininta)

Lapseni tekee kotitöitä enemmän kuin minä - natsa.

Lapseni kilpaharrastaa, menestyy ja vilahtaa paikallislehdessä - natsa.

Lapseni hankkii kesätyönsä jo jouluna - natsa.

Lapseni on hetero - natsa.

Lapseni ei koskaan ole ollut masentunut, itsetuhoinen, ahdistunut tai muutenkaan epätasapainossa mentaalisesti - natsa.

Lapsestani tuli ylioppilas, jolla säästöjä - natsa.

Vanhemmuus on nähkääs "onnistunutta", jos se on suhteellisen äänetöntä, nättiä, miellyttävää ja tasaista.
Hajutonta, mautonta, väritöntä, ilman draamaa ja miinakenttää.

"Onnistunutta" vanhemmuutta - näillä kriteereillä - on nykypäivänä vähän. Meitä muita taas........noh.......meitähän on.
Me, jotka pidämme ääntä, kompastumme, menemme läpi harmaan kiven ja ylistämme niitä seiskoja siellä todistuksessa.
Me, joiden lapset pohtivat identiteettiään, syntymistään väärään vartaloon, ja elämän reiluutta. Meillä on värejä.
Me, jotka viemme lapsiamme osastolle, saamme itkupotkuraivareita Prismassa ja ostamme koulun buffettiin valmiskeksejä ja lakupatukoita - koska odotit koko yön teiniäsi hengissä kotiin kyliltä. Ja vähän väsyttää.

Me, jotka löydämme omista ja lastemme neuropsykiatrisista haasteista ihailtavia piirteitä - ja niitäkin, jotka saavat pohtimaan pakenemista vuorille.
Yksin.

Meillä ei ole natsoja.
Me joskus väsymme.
Ja kun me väsymme, pyydämme apua - jos voimamme siihen riittävät.
Avunsaannin kuuluisi olla ehkäisevää sosiaalityötä: tukea vanhemmuutta, auttaa jaksamaan. Etenkin erityislapsiperheissä, mutta kaikissa perheissä.
Ennaltaehkäisevää ja konkreettista, kokonaisvaltaista.

Kriisiytymiset, huostaanotot, vanhempien mielenterveydelliset romahdukset ja heitteillejätöt ovat iso lovi yhteiskunnassa. Perheet voivat pahoin, sillä verkostoituminen ja konkreettinen käytännön apu on kuolemassa: avunsaanti ulkoistuu, kun idyllit eivät pidä.
Tiivisteet vuotavat.
Suku asuu kaukana, isovanhemmat matkustelee, kavereilla on urat ja perheet.

Perheiden elanto on vaarassa ja sortuu, sillä romahtanut vanhempi ei tuo leipää pöytään.
Hän on taakka yhteiskunnalle, koska putosi iloista musiikkia soittavasta karusellin kyydistä pois.
Alkaa syrjäytyminen.

Mitä jos vanhempi hakeekin apua? Oman kaupunkinsa lapsiperheen palveluilta tukea?

Näin voi käydä. Helsingissä.
Näin sinua, vanhempi, saatetaan "auttaa", kun olet uupunut.
Tämä äiti väsyy jo taisteluunsa, avunsaannin tiimoilta. Löytyisikö hallitukselta ideoita, miten tämän parantaisi?

Vai nostetaanko teidän palkkoja pikkusen, niin olisi vähän porkkanaa edes lukea tätä.

"
Totaalinen väsymys. Jatkunut kesästä asti. Kun on vaan olo joka samperin aamu, että mä en halua tai jaksa nousta tänään ylös. En vaan jaksa.

Ja nää kunnan tukitoimet on enemmänkin naurettavia kuin helpottavia.

Tehtiin meistä, yhteistyössä lastenpsykiatrian sossun kanssa, lastensuoejluilmoitus. Ilmoitus tehtiin 1.10.2018. Aiheena äidin jaksaminen ja väsymys.

Koko lokakuuna ei kuulunut lasusta mitään. Lastenpsykiatrian sossu soitti sinne kolme kertaa perään, että onhan ilmoitus tullut? (oli se) Voisko asiaa kiirehtiä? (ilmeisesti ei) Miksi kukaan ei ota äitiin yhteyttä? (ottaa kun kerkee).
Lain mukaanhan on 7 arkipäivää aikaa ottaa yhteyttä perheeseen. Laki ei täällä merkitse mitään.

Vihdoin 5.11 (!!!) mulle soitettiin, pahoiteltiin viivettä ja annettiin aika seuraavalle viikolle tapaamiseen. Oltiin siellä kolmisin, minä, lasu ja se sossu lastenpsykalta. Tapaaminen oli 13.11.
Käynnistä jäi olo, että turhaan valitan, itseppä oon lapseni tehnyt, jaksaa jaksaa, kun ei vaihtoehtoja ole.

No, kuitenkin lasu lupasi selvitellä mahdollisia tukitoimia kotiin, piti järjestää kotikäynti missä olisi lasu, kotipalvelu ja aikuispuolen sosiaalityöntekijä. Soittelisi mulle asap aikaa! Sanoi ottavansa yhteyttä myös isään (mun luvalla, olen yh) koska häntä voisi vähän aktivoida auttamaan.

Se soitto tuli (16.11.18) ja aika oli huonoin mahdollinen mitä on, meillä oli pakollinen lääkärikäynti lapsen kanssa juuri silloin. Lupasi sopia uuden ajan, että ei hätää! Kyllä se tapaaminen on.

Sen jälkeen meni monta viikkoa, että ei mitään.

Viime viikolla (12.12) mulle soitti se aikuispuolen sossu, että olisi tekemässä päätöstä mulle kuntosalikortista, mistä alkaen haluaisin sen voimaan?
Olin vähän, että mitä? Mitä ihmettä mä teen kuntosalikortilla? Jätänkö lapset (2-vuotias ja 10-v ADHD) vaan keskenään kotiin, että äiti käy nyt vähän jumpassaa?? Että pärjäilkää!
Oli siinä se toinenkin sossu vähän ihmeissään, että siis eikö teillä käy kotipalvelu? No ei käy ei! Siis mitä tukitoimia teillä on alkanut? Ei niin mitään.
"ootas mä vien tuolle lasulle puhelimen".

Se ylimielinen asenne mikä oli vastassa puhelimessa "joo kato en mä oo ehtinyt hoitaa, kun mulla on näitä TÖITÄ tässä."

Mikä minä olen? Jos en sen työ? Asiakas?
Ei ollut soittanut isälle, ei ollut järjestänyt tapaamista, ei ollut kotipalveluun ollut yhteydessä, ei tehnyt MITÄÄN mitä oltiin sovittu. Ei mitään. Meidän asia vaan seisoi sen pöydällä.
Nyt oli sit tämän mun virkistyksen siirtänyt toiselle työntekijälle.

Tää toinen työntekijä sit otti vähän kuin koppia tästä, sovittiin tapaaminen ja hän lupasi hoitaa kotipalvelun paikalle, että saataisiin tukitoimet alkamaan.

Se tapaaminen oli eilen. Siellä oli minä ja tää aikuispuolen sossu.
Kotipalvelu teki oharit. Ilman ilmoitusta ne ei vaan tullut paikalle. Sossu soitti sinne, että "mä oon tässä näin asiakkaan kanssa, että missäs te ootte" Ilmeestä näki että selitys on jotain ihan täyttää paskoo. Oli todella hämmentynyt ja pahoitteli, että tää taitaa nyt mennä ensi vuodelle.
Mä sain siitä tapaamisesta suklaarasian ja nuppipalapelin (joulupuukeräyksen satoa lasun asiakkaille).

Mä oon niin väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen. Miten se voi olla muka näin vaikeaa??!

Puuuuh... Ärsyttää, turhauttaa. "

Tätä on, kun autetaan uupunutta vanhempaa.

Miksi edes pyytää apua, sanokaa?

Tarvitaan rahaa. Työntekijöitä. Neuropsykiatristakin osaamista. HUHUUUU HALLITUS. Miten ois?

Koti.

Jokaisella, on toiveena Koti.

Mies katsoo pientä valokuvaa, jossa lapset hymyilevät maitohammasrivistöillään iloisesti.
Toiselta puuttuu etuhammas, toisella ei vielä tiedetä tuolloin, että oikomishoito on nurkan takana.
Valokuva on haalistunut, ja reunoista haljennut, mutta ainoa pieni omaisuus, joka kulkee jokaisen avustuksena saadun takin povitaskussa.
Mies valitsee aina sen lämpöisimmän takin, jos saa siis valita. Usein hänen kapeaa kokoaan ei ole, vaan saa mitä on. Kuten jokainen vertaisensa.

Vertainen. Hänen kaltainen. Ajatus kylmää, mutta ei sen vuoksi että ällöttäisi itsensä.
Kylmää, koska mies näkee siinä kuvassa kaiken hyvän, mitä oli. Hänellä oli.
Ja kun hänellä oli tuo kuvan elämä, nuo oikomista vaativat lapsen hampaat ja tarhakuviin laitettavien vaatteiden valinnan vaikeus aamulla, riisimurot ja päivähoitoon hoputtelut....se ei tuntunut haikailun arvoiselta.

Silloin jokainen isä, oli vertainen.

Mies ottaa viimeisen imaisun löydetystä tupakantumpista, ja pyyhkii silmänsä. Pakkanen saa kyyneleetkin jäätymään ripsiin, eikä nykyiset vertaiset lohduta. Ainakaan tässä bussipysäkillä, miehen porukka on muutaman korttelin päässä.

Mutta tulee yö. Tulee kylmä. Mies taputtaa kuvaa rintaansa vasten, ja sanoo hiljaa "Hyvää yötä lapset. Isi vielä joskus tekee meille kodin."

Hän vetää likaiset nahkasormikkaat kohmeisiin käsiinsä, ja aloittaa kierroksensa yössä.
Rapun ovet, tutut ovikoodit, auki unohtuneet roskakatokset....sanomalehti lämmittää ja eristää kylmän portaikon, joka hohkaa selkää vasten.
Rappusten alla suojassa, voi levätä hetken.

Mies kuuntelee perheiden iltapuuhia. Tapellaan hammaspesuista, iltapaloista, mikään ei kelpaa. Isä huutaa jossakin asunnossa " ole sitten nälässä, en passaa enää! "
Miestä naurattaa. Hänkin joskus uhkasi nälänhädällä, kun mikään ei kelvannut jälkikasvulle.

Mies ei ole syönyt mitään kolmeen päivään. Kirkas viina turruttaisi nälkää, ja ikävää. Saisi kaiken pehmeäksi, edes joskus. Kuin katsoisi omaa elokuvaa, elämäänsä filminauhalta.
Siinä se isä päärolissa rimpuilee, ryssii kaiken. Firman, avioliiton, isyyden.
Raha edusti ennen kaikkea tärkeää, merkityksellistä. Se oli aikaa, kunnioitusta, valtaa. Se antoi sielun. Syyn nousta aamuisin.

Lääkärit sanoivat, palat loppuun. Edes sydänkohtaus ei pysäyttänyt miettimään, mikä täällä on pysyvää, tärkeää.
Vaimo uhkasi uudella alulla, vain hän ja lapset, kuten nytkin. Mutta paperilla myös.

Mies nauroi. Kuinka voitte lähteä? Mitään ette minulta vie. Ette autoa, taloa, kaikki olen raatanut itselleni. Sisällä setelinkatkuisessa sielussaan mies itki. Kenen kanssa jakaisin kaiken? Rukoili jäämään, lupasi olla läsnä. Enemmän yhdessä, vähemmän töitä.

" Et ole työkykyinen."

Lause kaikuu otsalohkosta takaraivoon, kimpoilee edestakaisin.
Toinen sydänkohtaus pysäytti. Kaiken.

Mies opetteli uudelleen puhumaan, vaikka toinen puoli kasvoista sammaltaa puheen edelleen. Syömisen opettelu oli nöyryyttävää, vaimo auttoi ja kannatteli. Kirjaimellisesti, kädestä pitäen.

Mies opetteli avamaan korkin. Sulkemaan. Ja avaamaan.

Vuorokaudet sekoittuivat, mies ei tiennyt oliko yö vai päivä. Lasten koulurepuista eteisessä sai jotakin vihiä, missä kohtaa päivää edettiin.
Tyhjyys oli sietämätöntä, työ oli kaikki mitä hänellä oli. Ainoa, missä hän oli Joku.

"Isi pelaatsä Afrikan tähtee?"
Isi on vähän väsynyt, kulta.

Laskupino kasvoi kohisten, valkoisia kirjekuoria satoi parketille postiluukusta kuin pieniä enkeleitä.
Pullorivi piteni keittiössä. Venyi olohuoneeseen, ja muodosti kauniin prismailmiön pölyiseen kirjahyllyyn aamuauringossa.
Reppuja ei ollut enää eteisessä, pahvilaatikoita lojui jokunen vielä portaikossa.

Häätö. Ero. Sopikaa lasten tapaamiset! huutaa lastenvalvoja puhelimessa. Laita asuntohakemus! Vaatii sosiaalityöntekijä.

Vuodet katoaa. Ne vain valuvat kuin sula lumi sormien välistä. Lapset kasvavat, etsivätkin isäänsä.
Mies käy vieroituksen. Toisenkin. Neljä yhteensä. Lopulta vankila vieroitti, rumasti, mutta ajoi asiansa. Olisi siellä jatkaakin voinut, varsinkin kaikkea paitsi promilleja, mutta toivo oli raskaampi.
Se puristi kovempaa. Se puristi kuvan lapsista ruttuun, se haalisti valokuvan. Muttei ajatusta uudesta alusta.

Mies kääntää kylkeä, rapun kivilattia on huono selälle. Vankilassa oli sentään patja, ruoka ja juttuseuraa. Pelkäämistäkin, muttei nälkä ja kylmä.
Korkki pysyi kiinni. Niin pysyi oman kodin ovikin.

Ei ole. Ei asuntoa, ei töitä, ei kukaan palkkaa epäsiistiä kiertolaista, joka vapautui juuri. Istuttuaan jonkun aikaa rikoksista, joissa ei ketään satutettu, mutta valtio ruoskii. Epäonnistunutta ihmisroskaa potkitaan, vaikka auttava käsi olisi ollut se tarpeellinen.
Vankila olikin se yllättävä iso, valtion kylmä koura, joka otti ja piti kiinni hetken. Rankaisi ja vapautti, heittämällä tyhjään putoamaan.

Hän haluaisi lentää, kotiin. Sanoa nykyisille teini-ikäisilleen, että " Isi teki sen! Ei ole suurta, ei mahtavaa, mutta se on teidän oma huone."

Teidän ei tarvitse enää hävetä mua.

Rappu pimenee. Asukkaat nukkuvat.
Aamuyöllä mies nousee, ja lähtee kirpeään pakkaseen, ennenkuin aikaiset duunarit löytävät hänet ja potkivat ulos.
Hän ei halua säikyttää pieniä koululaisia, lojumalla rapussa.

Pakkanen nirskuu lumessa, kenkien alla, ja mies vetää takkiaan tiukemmalle, ja painaa kätensä povitaskun päälle.

"Kertokaa äidillenne, että teki hyvin. Isi oli sokea, mutta näkee nyt. Iskä rakastaa, vaikken osaa sitä nyt tehdä oikein. Pitäkää huoli."

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Elämälleen sokea.

Pakko se on kääntää jokseenkin nurinkurin tämäkin asianhaara.
Kun mikään "tavallinen" ei ole itsestäänselvää, helppoa, nopeaa ja arkista.
Ei meillä ole. Ei ole vuosiin ollut, mutta kun kaikkeen turtuu. Kaikkeen sokeutuu.
Kuten gynegologit: liukuhihnalla pimeyden onkaloita, eri tuuheuksilla. Salaperäisyys ropisee jo viimeistään kolmentoista römpsän kohdalla pois, jos ei aiemmin.
Meidän perheessä värisokeus on pyyhkinyt sävyt lähes kaikesta neurokirjon mukana tulevasta, ulottuen vapaa-aikaan, opiskeluun, työelämään, vuorovaikutukseen, sosiaaliseen elämään ja käsitykseen Tavallisesta Perhe-elämästä. En tykkää käyttää sanaa Normaali. Mutta jotta vertauskuva tulee hahmoitetuksi sinun päässäsi, jotakin termiä on käytettävä. Joka kuvaisi keskivertoperhettä, keskivertohaasteilla. Perhettä, jolle psyykelääkitykset, stimulantit, osastojakson pohdinnat, erityisentuentarpeet, jalkautuvat tuet, neurokemia, pelko, musta huumori, aistituotteet, kuormitus, sensorinen integraatio, kirkuva rakkaus ja muille todistelu, eivät ole arkea.

Kuten meille.

Olemme sokeita jälkipurkauksille: on täysin tavallista tulla kotiin yläkerrasta ystävän luota kylästä, ja löytää ääntä pitävä kuusivuotias sikiöasennosta isin ja äidin sängyn patjan välistä. Aistihakuisuus + kuormitus.  Matkalla kotiin yritys päästä oman kodin oven läpi, ei sekään tee muuta kuin vituta jonkinverran. Kun rapussa nääs kaikuu.

Olemme sokeita lapsille, jotka katoavat kaupan hyllyjen väliin. Piiloutuvat hyllyjen alle, juoksevat pizzerian keittiön puolelle. Olemme sokeita omalle valppaudelle: katse etsii potentiaalista kadonnutta, suu kieltää kiipeämästä hississä kattoon roikkumaan, ja käsi pitelee kuollutta imitoivaa, kiroilevaa ja löysää ruhoa. Joka ei saanut nyt Hesburgerin nuggetteja. Katsomme säyseitä jälkeläisvertaisia kaupoissa, harrastuksissa, julkisissa kulkuvälineissä. Ravintoloissa syömässä. Näitä lapsia, jotka eivät kaada ketsuppia lautaselleen ja huuda "VERIMERI!", lapsia, jotka eivät parkouraa lähijunassa. Lapsia, jotka istuvat nätisti, kysyvät luvan, kävelevät paikasta A paikkaan B ilman metriäkään ryömimistä, hyppypotkuja, karhukävelyä, ryntäilyä ja älämölöä.

Katsomme. Ja pohdimme joskus, mikä heitä vaivaa 🤔 Onko heillä syke?

Olemme sokeutuneet vanhempien kauhulle lääkitä lastaan, niin buranalla kuin vaikka stimulanteilla. Psyykelääkkeet, lisdexamfetamin, atomoksiini, metyylifenidaatti ja muut pikku purtavat, ovat vuorollansa tulleet tutuiksi. Ja moni tullut jäädäkseen, jotta voin taata lapselleni tulevaisuutta. Noh, takeita ei kukaan saa. Vanhemmuuden ikuinen ase ohimolla. Mutta avainnipun sinne, tulevaisuuteen. Ihminen yksilönä itse saa selville, sopiko mikään avain lukkoon, vai jäitkö raapimaan ovea.
Perspektiivi muuttuu, kun hyppäät myrskyn silmään, oli se myrsky mikä hyvänsä.
Värisokeus saapuu, ja sitä olettaa, että päiväkahvikeskusteluna jokainen pui neuropsykiatrian viime käyntejä, tic-oireiden päällekkäisyyksiä ja iloitsee, että vartalon pakko-oire lapsella korvaantui vihdoinkin jollakin Vähemmän Ahdistavalla. Kuten huudahduksella " Pinkki Elefantti! "

Joka on puolisosi syy.

Touretten kanssa eläessä musta huumori ottaa vallan, eikä sitä tulkitse enää edes mustaksi.
Isi ajatteli "kääntää" huomaamatta erästä koprolalian tuotosta härskiyksineen, huutamalla päälle Pinkki Elefantti. Ja se jäi.

Poika nauraa, että vittusaatanahuorapillupaska oli edes NORMAALIMPI kuin vaaleanpunainen norsu.

Joten aamukahvia keittäessäni, saattaa kahvinpurut lentää kattoon joskus. Kun hiljaisessa kodissa hiipii uninen lapsi vessaan, ja huutaa nuoren pojan sopraanolla PINKKI ELEFANTTI!

Poika nauraa. Ja Äiti pohtii, olisiko lantiopohjalihaksissa treenin paikka, ettei tuo Tena olisi ihan vielä ajankohtainen..........🙄

Omalle arjelleen sokeutuu.
En tiedä mitä tekisin, miten täyttäisin päiväni. Kuinka olisin kuin sumussa, jos riisuttaisiin pois jatkuva valppaus, varpaillaan olo, valmistautuminen. Tekojen sanoitus, tunteiden sanoitus, toiminnanohjaus ja tauon varastaminen jostakin.

En mä näe mitään. Miksi mä olisin?

Kuinka kävellä sellaisia saappaita, joissa lähtee lentoon? Kun mikään paino ei pidä maassa jalkoja. Kai ylhäältä näkee maisemia paremmin, enemmän.

Kaukaa kaikki näyttää toiselta.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Näätkö, kuinka reipas oon?

Näätkö. Miten reipas tänäänkin oon.

Vaikka en henkeä koko ajan saakaan.

Kuulitko, kun nielin aikuisen itsessäni, ja huusin, kuten se lapsi siinä vieressä, potkien mun polviani.
Otan reisiini nyrkin iskut vastaan, huidon pieniä, vahvoja jalkoja edessäni rikkomasta lisää. Molempia sattuu, kumpikin väsyy, ja unohtaa.
Mistä kaikki alkoi.

Katsoitko, kun yritän näyttää kaikille, että tiedän mitä teen. Seisoen juoksuhiekassa, paikoillani, hengitän hiljaa jotten vajoa.

Kuuntelitko, kun suihkun lattialla illalla juteltiin, kuinka ajatuksia ei voi sammuttaa. Ne ovat päällekkäin, liian siinä. Sumeita kuitenkin.
Kuinka ne muut aina metelöi, ja puhuu. Ja ei ne hiljene, ja mä suutun. Muutun vihreäksi raivoksi ja repeän.

Sitten mut viedään pois, että muut saa olla. Niin on taas hiljaista, ja nukahdan.

Näitkö, kun pyysimme anteeksi. Lupasimme olla kilttejä taas, pitää se vihreä siellä piilossa muilta.

Kaikki ei osaa sammuttaa sitä, sulloa takaisin, sillä kiinni se on.
Ei mekään aina osata.

Kummankaan.

Ja aamulla, näkyy ikkunasta sateenkaari.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Elämän palapeli

Kaivoin esiin vanhoja valokuvia.
Näissä kuvissa on 10v välissä.

Vähän me silloin tiesimmekään, vielä vähemmän suunniteltiin.
Kolmen kuukauden seurustelu tuotti nopeaa tulosta, ja tikkuun kaksi viivaa.
Sen jälkeen onkin tikkuihin pissailtu, ja viivoja ilmestynyt, elämä kuljettanut ja paskaakin satanut. Muttei niin kitkerää, etteikö sitä pois ravistaisi, pyyhkisi silmistä ja menisi eteenpäin.
Kymmenen vuotta olemme valinneet olla yhdessä. Se ei vain tapahdu itsestään, vaan se on tietoista.

Tuli lapsi, tuli kaksi kerrallakin. Tulipas vielä viimeisinkin, ja entisen kahden lapsen yksinhuoltaja-äidin koti paisui ruuhkaksi asti ❤ Ruokapöydässä istuu nyt kahdeksan ihmistä, ja ruokapöytä sijaitsee kaupungin vuokraviisiössä.
Muutettu on, lukuisasti.
Draamaa on, ensitreffeistä tähän päivään - riitelimme jo siellä Suomenlinnassa, jossa ensitreffeillä kompuroimme mukulakivillä, esikoinen sateenvarjorattaissa istuen.

Rattaissa istuva leikki-ikäinen on jo neljäntoista, ja tulee Suomenlinnaan äidin kanssa ehkä lahjomalla.

Emme ikinä eläneet vain kahden aikuisen symbioosissa, vaan minä muodostin jo valmiin symbioosin kahden pienen lapsen kanssa.
Hän tuli valmiiseen pakettiin, jossa oli liian suuri laatikko, ja nätti kääre puuttui.

Laatikko täyttyi, pursui äärimmilleen ja repesi kauttaaltaan. Nätti kääre jäi illuusioksi, päälle leimattiin koodeja sen sijaan.
Uusioperhe.
Suurperhe.
Erityisperhe.
Juostiin neuvolat, Vasu-keskustelut, vanhempainillat. Toinen painoi 16h töitä, toinen leikki kotirouvaa ja kiillotti kotiaan.
Pystyy pystyy, jaksaa jaksaa. Onnea on puhdas koti ja ripustetut pyykit, onnea on puhtaat lapset ja tuhannet virikkeet. Onnea on askartelut, leipomiset, iloiset valokuvat ja onnistuneet korvapuustit.

Onnea on terve mieli.

Tuli kihlat, tuli vararikko. Liikuimme pienituloisuudesta lapsiperheköyhyyteen ja lääkärinlausuntoihin, parisuhde venyi ja paukkui - moni olisi lähtenyt.
Tuli koodeja, vammaistukea, omaishoitajuutta, neurologiaa ja uusi tapa katsoa elämää.
Katsoa ihmisiä.

Katsoa parisuhdetta ja sitä kuplaa, jota moni niin kiillottaa- turhaan. Ja kenelle? Ei kukaan itselleen ainakaan.

Rakensimme oman laatikon. Repaleisen, täynnä ikkunoita ja kulmista teipatun.
Siellä puhutaan suoraan, ja kovaa. Nauretaan haasteillekin, kunhan ensin huudetaan ne ulos.
Itketään kiirettä ja hektisyyttä, mutta maalataan se kuitenkin sateenkaaren väreihin.

Elämä on palapeli. Tässä me sitä kokoamme, ja tässä meidän pitää juuri nyt olla.
Ei meidän palapeli koskaan ollut se sopivan vaikea, neliskanttinen ja Ihan Kiva.
Tämä on ihan omanlainen, ja kertoo tarinan minun jälkeenkin. Nämä palat jatkuvat pitkälle, eikä me rakenneta sitä itse edes loppuun.

Mikä kymmenen vuotta sitten kuumeni nopeasti, pitää lämmöt edelleen päällä.
Joskus sitä toivoo, että olisimmepa ne kaksi lammasta, jotka tyytyvät, eivätkä haikaile laumasta pois vapauteen, vaaralliseen maailmaan. Seisoisimme siinä niityllä, kuten muutkin lampaat. Mutustaisimme ruohoa, ja voisimme paksusti.
Olisi helppoa.
Mutta taidamme olla ne kaksi sutta, laajentamassa reviiriään jälkeläisilleen.
Siinä syödään muutama lammaskin ohimennen..

Rakkaus jos riittäisi liimaksi, emme olisi tässä.
Rakkaus tekee kaikesta sen arvoista, ja on syy käyttää muutkin keinot.
Rakkaus ei riitä, se on vain se lähde, siitä lähtee jano. Mutta kun syödäkin pitää, joten sen eteen on tehtävä töitä. Muuten rakkauskin kuolee nälkään.

Jos "Rakastan sinua" riittäisi, ei erotilastot nousisi kohisten.

Kuvissa on väliä kymmenen vuotta. Kymmenen! Tajusin juuri, että oikeanpuoleisessa kuvassa olemme jo keski-ikäinen avopari.

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...