perjantai 6. joulukuuta 2019

Ja lopussa seisoo kiitos.

Kaikki se työ arjen sujumiseksi, se näkymätön, mitä me tehdään. Päivittäin.

Jos paikalleni tulisi nyt tuuraaja, ja kirjoittaisin "työlistan" parin viikon ajaksi tälle hyväntahtoiselle hölmölle, olisi se kuin julistuskäärö.
Pudotettaisiin alas, valumaan pitkälle eteen.
Ei ne edes instafeediin mahdu.

Neljän lapsen reseptien uusinnat, hakemiset ja dosetteihin jaot.
Neljän lapsen hoitokäynnit, hoitopalaverit yhteistyössä koulun ja hoitotahon kanssa, ja tutkimusjaksot - ne eivät lopu diagnoosiin. Päivittäinen, lue, p ä i v i t t ä i n e n kommunikointi usean opettajan kanssa Wilmassa milloin mistäkin aiheesta: käytöshäiriöt (oirekuvat), karkaaminen, lääkevaihdosten sivuvaikutukset, poissaolot, toiminnanohjauksen vaikeus, yksinäisyys, konfliktit, tuenmuodot, läksyt ja kokeet. Tuntimerkintöjen selvitys, läksyistä screenshotteja, palkitsemiset kerätyistä leimoista vihkoon. 
Päivittäiset puhelut lapsen kanssa aamuisin (toiminnanohjaus ja koulumatka) ja noin viikottain kesken hänen koulupäivän. Vammaisetuuksien päivittäminen: todistelu KELA:lle, ettei Autismista, Tourettesta tai ADHDsta "kasva ulos".
Valmistautuminen kuormituspurkauksiin, agressiiviseen ilmapiiriin, sanoittamiseen ja perusteluun.

Kodin pitäminen "puhtaana", kotityöt, ruokapolitiikka, lasten ystävyyssuhteissa tukeminen tai niiden mahdollistaminen, oma opiskelu ja työssäolojakso.

Uni.
Oma aika. Ei mutta hups, tunnit loppui jo, otetaan se vessahetkistä ja bussimatkoista.

Laatuaika lasten kanssa. Niinmikäoli? Onko erikseen sellaistakin 🤔

Lisäksi muista olla läsnä, ettei sisarukset jää sivuun. Ne pärjäävät, itsenäiset ja hyvät oppilaat. Tunnolliset lapset.
Pitää muistaa oma jaksaminen, oma pää. Oma ADHD, popsi lääkkees. 

Ja kun et anna peliaikaa enempää, kiitoksena kuuluu : "Muutan narkkareille asumaan. Lähen vittuun täältä. Otan Xboxin sit kans." 

Sanonta "lopussa kiitos seisoo" kuulostaa vittuilulta.
Kuin haarukka selässä, koska veitsi olis liian terävä.
#erityinenarki

MTV3 ja uutisoinnin kirjava mössö

MTV3 otti nyt puurot sekä vellit samaan isoon "käytöshäiriöiden" kulhoon, ja pisti uutisoinnissaan neurokemiallisen poikkeaman, sekä vanhemmuuden taidot yhdeksi isoksi mössöksi, jossa lääkitystä ei tarvita:

Kunhan sulla on kyvyt ja taito olla vanhempi.
Voimaperhe. Ennalta ehkäisevä tuki.
Kyllä, hyvin tärkeitä seikkoja, eittämättä. 

Uutisessa mainittiin, että ADHDn (vai käytöshäiriöiden, epäselvä uutisointi) kanssa "pärjää", kun treenaat tarpeeksi hyväksi vanhemmaksi.
Lisäksi uutisoinnissa spesifioitiin alle kouluikäisten lasten käytöshäiriöitä ja niiden tuentarvetta, jotka kyllä karkeasti erotan peruskouluikäisten diagnosoitujen neurokemiallisten poikkeamien hoidosta, kuormituksen minimoinnista ja tuen muodoista.
Alle kouluikäisenä esiin pirskahteleva ADHD tuo kuormaa perheeseen, mutta lääkehoito ei ole tyypillinen varsinkaan ennen esiopetusikää.
Neurokemia kun muokkautuu siinä 3-5v kehityskaaren mukaan, ja iän tuomat haasteet "käytöshäiriöineen" tietyssä mittakaavassa kuuluu asiaan.
Ne voivat olla ajoittain hyvinkin raadollisia vaiheita, ja hankalia koko perheelle. Näissä tilanteissa vanhemmuuden taidot ovatkin eduksi tukemaan lapsen itsesäätelyn kehitystä, ja impulsiivisuuden jäsentelyä.
Mutta jos kyseessä on aivojen välittäjäainevirtaukseen vaikuttava rakeenteellinen ominaisuus, jossa reseptoreita tuottamaan esim. dopamiinia ei vaan ole kuten valtaosalla lapsista......... Vakuutan, ettei riitä edes Vanhemmuuden Maisterin tutkinto yksinään.

Se lapsi ei vastaanota optimaalisesti uusia toimintamalleja, uutta tietoa, ja lapsen kyky annostella tunteitaan tilannetajun vaatimalla tasolla on hyvin puutteellinen ja hidas kehittymään, ilman neurokemiaan puuttuvaa synteettistä tukea.

Etenkin esikoulusta murrosikään tapahtuva informaatiotulva on vaikeaa lokeroida oikeisiin kansioihin, ja vielä muistaa mikä on mikäkin kansio, jos lapsen tukimuoto perustuu pääosin vanhemmuuteen.
Kaikki rispekti vanhemmuuden taidoille: ovat yksi työkalu muiden joukossa. Rinnalla kulkee toimiva lääkitys, sekä oppimisen tuki - koulun rooli yksilöllisen tuen räätälöinnissä yhdessä hoitokontaktin kanssa, on SE TÄRKEIN TYÖKALU, jonka olisi pitänyt nousta räikeästi uutisoinnissa esiin.

Mutta koska ne puurot ja vellit olivat ADHDsta tietämättömien käsissä, ei uutisoinnissa oikein tullut selväksi, oliko kyse nyt alle 6v lasten käytöshäiriöistä, vai ADHD diagnosoiduista lapsista? Sillä lääkitys ei ole ensimmäinen hoitomuoto pienillä lapsilla, toki jos diagnoosin oirekuva on hyvin dominoiva ja lapselle/sivullisille turvaton jopa (ei lainkaan harkintakykyä tai itsesuojeluvaistoa/säätelykykyä=klassista ADHD oirekuvaa), on vanhemmuuden taidot siinä kohtaa prioriteettijärjestyksessä ehkä hyvänä kakkosena:
Lapsi kun päättää stimuloida dopamiiniryöppyä aivorungosta aivokuoreen seisomalla haltioissaan viidennen kerroksen parvekkeen kaiteella, onnesta soikeana, ja hakee stimulaatiota vastaavin keinoin toistuvasti, on yksi paska hailee kuinka pätevä olet vanhempana. Se lapsi etsii keinot, väylät ja hetken.

Lääkkeiden käyttö on noussut 50%.

Helvetin hyvä.

Tässä on mukana todenäköisesti myöhään diagnosoidut, jo murtuneen Minäkuvan itselleen luoneet nuoret, jotka vihdoin saavat apua. Eivätkä lääkitse itseään päihtein enää.
Hoitamaton ADHD madaltaa kynnystä tasata kaaostaan päässään budilla, bissellä, pirillä ja rauhoittavilla: moni päihteisiin hukkunut omaa hoitamattoman neurokemiallisen ominaisuuden, muttei ole päässyt hoidon piiriin tai tapeeksi tuettuun kontaktiin.
Vaikka vanhemmat olisivat uhranneet jokaisen hätääntyneen hengenvetonsa lapsensa hyvinvointiin, ja Rajat ja Rakkaus lukisi selkänahassa, itse ruoskittuina viiltoina.

Minäkin, sain Vanhemmuus-kortin ensimmäisellä avunhuudollani. Jokainen poikani oireili käytöshäiriöin jo kerhoikäisenä.
Kaikki, mikä oli muille ikätason mukaisesti sujuvaa, oli heille kidutusta, haasteellista, turhaa.
Vedottiin isäsuhteisiin. Äidin rajoihin. Annettiin jopa saksalaisia kasvatusmetodeja luettavaksi.
Ainoastaan tyttäreni ei kuulu oireileviin, vaan on itsenäinen ja omantoiminnanohjaamisen mestari: kympin oppilas ja "käytöshäiriötön" tapaus.
Sama kasvatus kaikilla kuudella lapsellani.
Periytyvyys neurokirjon ominaisuuksilla kuten ADHD, on 60-90%. 

Vuosia myöhemmin, löytyy meiltä 4 poikaa erinäisin diagnoosein, vuosien tutkimusten ja hoitokäyntien seurauksena. Älykkäitä, akateemisesti taitavia lapsia, joilla kehitys erinäisissä tarpeellisissa elämäntaidoissa kuitenkin on 30% ikätasoa jäljessä, mm. Toiminnanohjaus, vuorovaikutus, harkintakyky ja impulssien kontrolli. 

Ne hoitokäynnit jatkuvat terapioineen ja kuntoutuksineen vuosia eteenpäinkin:

Räätälöityjen lääkitysten tukemina.

Ilman lääkityksiä olisin ehkä yhtä poikaa köyhempi, ja toinen todennäköisesti seilaisi turmion teillä.

Kun pieni 8v poika itkee omia aivojaan, ja päättää kuolla, jotta saa syntyä uusilla, ehjillä aivoillaan takaisin... Et enää mieti taitojasi vanhemmuudessa.

Vaan otat kaikki aseet käyttöön.

Meillä asuu ADHD, Tourette, Asperger sekä SI-häiriö (aistisäätelyn häiriö). Olen itse ADHD aikuinen.

Opiskelemme jokainen, kiitos lääkityksen ja oppimisen tuen.

Hienoa, että uutisoinnin perheet "pärjäävät" ilman synteettistä tukea. Mutta oikaiskaa nyt saatana, ettei ADHD kuulunut tähän pirtelöön sitten mitenkään:

Neurobiologiaa ei rakkaudella ja toimintatavoilla muuteta. Sitä tuetaan näillä avuilla ❤️

Mutta opittu tallentuu, kun ohjelmiston puhdistaa välilehdistä ja roskasta, sekä päivittää tasaisin väliajoin: tämä rooli kuuluu lääkitykselle, jos sellainen käytössä on. Ympäristön ärsykkeet ja informaatiotulva, ovat kuorma, joka tukkii kanavat oppia.
Uuvuttavat lapsen.
Sensuurin ja harkintakyvyn uupuminen yhdistettynä impulsiiviseen reaktioprofiiliin, luo jarrutoiminnon tai kapulan vuorovaikutuksen rattaaseen. Kaverisuhteiden ylläpitoon.

Välittömän palkitsemisen tarve (motivaatio) hankaloittaa pitkäkestoista työskentelyä tai toimintoa, ja se näkyy leikeissä, harrastuksissa, tehtävissä ja aikuisena työelämässä sekä valitettavasti parisuhteissakin.
Perhedynamiikassa.

Mutta aitous, sensuurivapaa olemus sekä luova kykyprofiili tekee meistä vähemmän tylsiä 😉

Minä en ole vanhemmuustaitojen floppi.

Minä olen ADHD neurokemian omaava homosapiens, joka popsii aamuisin lääkkeensä, jotta muistaa lähteä kouluun, passittaa lapsetkin kouluun, maksaa laskunsa, käydä kaupassa, ruokkia lapset ja hoitaa kuuden lapsen koulunkäynnit sekä hoitokontaktin vaatimat käynnit.

Eikä tämä lääkekään taikaa ole.

MTV3:

Perehtykää. Sitten uutisoikaa. Kiitos ❤️

Yle kolumisti ei näe kivessä timanttia - toisin kuin olettaa.

Vaaralan kolumni yksinhuoltajan asemasta hänen sanoin https://yle.fi/uutiset/3-11089906, herätti keskustelua laajalti, ympäri sosiaalista mediaa työpaikkojen taukotiloihin saakka.

Tiivistäen - jos rivien välistä lukemisen taito on jostakin syystä kadoksissa : tekstissä survotaan yksinhuoltaja, yhden vanhemman perhemuoto, elämäänsä yllättäen ajautuneeseen ressukka-asemaan, jossa käsi ojossa (ilman yhtäkään bling blingiä sormessa) itketään almuja, huutava nyytti kainalossa.
Toinen raasu, olosuhteiden uhriksi päätynyt lapsi polvillaan vieressä.
Valmiina kiilottelemaan jonkun kenkiä vaikka.

Edes kauppakasseja tämä vanhempi ei uupumukseltaan jaksa kotiinsa raahata, saati nostaa ylös asfalttiin kaatunutta lastaan. 
Koska mitä väliä, elämällä ei ole suuntaa muutenkaan, "kaikkesi vanhempana teet, vaikka tiedät ettei riitä". Sama se, vaikka jäisi siihen asfalttiin makaamaan: UFF:n ulkovaatevalikoima kun on tänäpäivänä hyvin kattava, ja lämmittää kyllä paukkupakkasilla kaikkia niitä kituvia vanhempia, jotka eivät mistään mitään apua taikka tukea saa.

Yksinhuoltaja - vaikka ihmislajia homosapiens edustaakin - on katsokaas varsin tyhmä, surullinen ja ikuisesti tilanteestaan toipuva ihmisryhmä, joka ei apua osaa edes pyytää.

Muistetaan nyt vielä, että siinä missä ydinperhettä edustavat avioon astuneet vanhemmat kiillottelevat hopeaesineitään, sormuksia unohtamatta, kuskaa yyhoo rihkamaa kaniin ja vie pulloja.

Kahden vanhemman perhemuotoa edustavat yksilöt eivät.

Joten.

Mikäs vittu siinä on, ettei mulle tämmöstä ole aiemmin kerrottu?
Edustan perhemallia "Uusioperhe" nyt kymmenettä vuotta, eli aika piilosurullista varmasti Vaaralan mielestä tämäkin, mutta:

Meillä on kaksi vanhempaa.
Missä mun blingi on??

No vitsi vitsi. Vihaan timangeja. Emmekä ole edes naimisissa, hyi kauhea. En ole moiseen oikeutettu.
Tätä ennen olin tämä surullinen yyhoo.

Mutten lainkaan surullinen: pidin siitä.

Tässä lisää aivopieruja, todellisia sammakoita todellisille vanhemmille sanottuna.

Väestöliiton infolappusista otettu.
Vaarala: sun kolumni pitäisi olla tämmöisessä väestöliiton kömmähdyslapussa 🤔
Ai mutta sähän oot töissä siellä!

Niin. Sähän oot töissä siellä.

Ehkä sinutkin pitää nähdä vain ihmisenä, ja odottaa sitä valonkajoa. Syttyis se lamppu palamaan. 💡

Yksinhuoltajuus on perhemuoto siinä missä mikä tahansa muukin. Ja usein toimivampi kuin ydinperhe.

Lähdenkin tästä viemään pulloja kauppaan.

torstai 14. marraskuuta 2019

Vanhemmuuden häpeäpaalu: kaikki ei ole yhtä ylpeyttä.

Vanhemmuuden häpeäpaalussa on ruuhkaa.

 Meitä on sinne sidottuna äitiä ja isää niin paljon, että kivittäminen on aika helppoa: kunhan randomisti viskoo murikoita menemään, osut aina jonkun syyllisyydestä hikoilevan vanhemman arkaan sieluun.

Ihan varmana.

@shittyisthenewblack nosti esiin monen muunkin bloggarin reagoiman aiheen: ne häpeälliset hetket vanhempana, joista ei kivaa instakuvaa feediinsä saa. Ne hetket, kun kyseenalaistat soveltuvuutesi vanhempana, tai kun on vaikeaa rakastaa lastaan.
Vaikka rakastaakin.
Niitähän nimittäin on, ja tulee iäti olemaan, ihan jokaisella joka perheen päättää perustaa.

Itse tunnen epäkelpoisuutta erityislapsivanhemmuuteen hetkinä, kun oma säätelykykyni on tasoa Häkkiapina Rabieksen Kourissa. Saatan itkeä kaaosta, romahtaa kiirettä, huutaa lapsilleni Nyt Jumalauta Ne Naamat Kiinni, kun iltasirkus leviää käsiin. Ja ne kausittain leviää aika ajoin. Vaikka samaan hysteriaan sössötän perusteluita lapselliselle käytökselleni, en koe että se oikeuttaa leviämään palasiksi.
Mutta usein lapset viimeistään tällöin kuulevat minut. Kymmenen asiallista kehoitusta, välienselvittelyä, ja rauhallista kohtaamista myöhemmin on kuiviin imetty olo, kun neljä, viisi haasteita omaavaa poikaa pistää parastaan.
Sitten tulet sinä, hammasharjavääpeli keskeyttämään, ja sulle vain nauretaan.

Ehkä jopa vittuillaan. (Kyllä, lapset kykenevät vittuiluun, älä ylläty siinä yhtään.)

Yksi ylpeyden aiheeni on synnäriltä: toista lasta ulos puskiessani huusin kätilölle että Nyt repikää se ulos musta, haluun saunakaljaa saatana jo!! En edes juo kaljaa tätä nykyä kylläkään 🤔
En myöskään muista lapsille itseantamiani sanktioita hölmöilyistä. Pelikieltoja. Milloin mitäkin.
Ja lapset käyttävät tätä valuvikaani sumeilematta hyväkseen, jos puoliso ei pidä kirjaa.
Olen lisäksi syypää lasteni tapaan kyseenalaistaa auktoriteetit: kyseenalaistan niitä näkyvästi ja kuuluvasti itse hyvin paljon.

Kaiken kukkuraksi en ole roolimalli korrektissa vuorovaikutuksessa, joka on meillä lasten kanssa yhteinen pulma. Se on vaikeaa, vaatii ponnistelua. Johtunee osittain f-koodeista, osittain prioriteettieroista valtaosan kanssa: emme koe sitä välttämättömäksi.

Kyllä näitä on. Jaettavaksi hei.

Eihän tässä päivässä riitä tunnit näitä vanhemmuuden helmiä luetella jokaista. Tuossa nyt vähän vauhtiin pääsi, jätetäänkö tähän 😉

tiistai 5. marraskuuta 2019

Aistituotteet tänne, kiitos.

Meillä on perheessä monen lapsen (äidin myös) sormien nahka/kynnet koetuksella.

Oli se sitten aistihakuisuutta, pakko-oire tai tapa stimuloida itseään paikoillaan olon aikana (oppitunti, leffan katselu jne.), kynnet ja nahat sormista tulee teurastettua, ja usein ihan kipeäksi saakka.
Pian neljävuotiaallani on hyvin paha tilanne sormien kanssa, ja muutenkin aistipuolen tuttuja juttuja havaittavissa. 
Neurokirjon/aistisäätelyn tutkani on herkkä, ja joskus joudun pistämään suodattimen päälle, etten töksäyttele puolitutuille äideille heidän leikki-ikäistensä räikeästä sensorisen integraation pulmasta, aistihakuisesta käytöksestä tai tutuista piirteistä, jotka huutavat asianmukaista noteeraamista. 

Joskus on hyvä pitää mölyt mahassaan, sillä olen kuitenkin vain vertainen vanhempi. 
Kaikki eivät tahdo vinkkejä. 

Omien lasteni kanssa voin kuitenkin ajoissa reagoida, tietäen korkean perimäprosentin näissä ominaisuuksissa (70-80%), ja että vaikkei suoranaisia diagnooseja jokaiselle lapsistani tipahtaisikaan, hyvin vahvoja piirteitä ja aistipuolen pulmaa suurella todennäköisyydellä löytynee.

Intensiivinen perintötekijä on kuitenkin linkittänyt jo neljä lastani kuudesta, neurokirjon piiriin. Ihan virallisin, pitkäjänteisin tutkimuksin ja diagnostiikan kriteerit täyttävin perustein. 
Pitkä matka jokaisen neljän kanssa kuljettu, ja pitkä se on edessäkin vielä oleva. 
Mutta jonkinsortin rauha, hyväksyntä ja perspektiivi tähän kaikkeen on löytynyt. 

Maailma muuttui prioriteetteineen, ja näkemys ihmisistä kääntyi päälaelleen. 
Myös omien haasteideni pimeään komeroon syttyi valo. Olenkin kaiken alku, ja lasteni kaltainen, joten kuljin oman polkuni neuropsykiatrian syövereissä. 
Se kesti vuoden. 

Kaikki on kirkasta ja kaikelle - noh, ei nyt ihan kaikelle 😉 - on selitys. 
Ei oikeutus, eikä pelastus, mutta alkulähde. 

Se mitä jäljelle jäi, selviytyäkseen neuronormaaliin muottiin valetussa yhteiskunnassa, on etsiä työkaluja. Rakennusaineita, joilla pinota oman universuminsa kestämään vaatimusten, ärsykkeiden sekä odotusten tulvaa, horjumatta. 
Olematta naurunalainen, laiska, röyhkeä, ajattelematon, törkeä, aloitekyvytön, sirkuspelle, rönsyilevä, erakko, tunnevammainen tai friikki. 

Tai olla tätä kaikkea, mutta pitää langat silti jotenkin käsissä. 

Tilasin juuri pururannekkeet, jos saisin kanavoitua yhden pojan puruvimman toisaalle. 
Yhdellä pojista purutuote ei toiminut. Jospa hänellä toimii, kokeillaan taas ainakin. 

Aistituotteet ovat valitettavan hinnakkaita, ja harvalla neurokirjon perheellä on varaa niihin - moni on poissa kokoaikaisesta työelämästä, omaishoitajana lapselleen, pudonnut kokonaan oravanpyörästä tai opiskelee - joskus maksusitoomus myönnetään, joskus välinelainaamosta löytyy. 

Mutta usein ne on itse hankittava. 

Tämä on alue, jossa voisin yhteiskumppaneita miettiä, blogini tiimoilta. 
Sensorisen integraation häiriö koskettaa meillä neljää lasta, ja määrittää arkea paljonkin. Olemne ratkaisseet kotikutoisesti monia asioita, joita isolla rahalla myydään, mutta kyllä pistäisin ison rahan turvalliseksi ja helposti puhdistettavaksi valmistettuun tuotteeseen koska vain. 
Jos sitä olisi, rahaa. 

Pieniä apuvälineitä hankin, isompia aistituotteita haaveilen etäältä. 

Jos olisin fiksu ja saisin aikaiseksi, varmasti pommittaisin yhteistyömielessä eri aistituotetahoja. Testailisin. Postaisin kokemuksia. 
Mutta kun teen kaikkea muuta, ja en kuitenkaan sen tärkeämpää. Päivittäin näpyttelen lähes, hoitotahoille, kouluihin, milloin mistäkin syystä. 

Yläasteen tuenpiiri, ekaluokkalaisten tukimuodot, aikojen sumplimista jokaisen omalla hoitotaholla, hoitopalavereiden ja huoltajapalavereiden kikkailua - kalenteri huutaa hoosiannaa, ja näyttöviikko työssäoppimisessa lähestyy. 
Poissaoloja viikottain lasten palaverien vuoksi. Tutkimusten. Koulujen tuen vuoksi. 

Näpy näpy, juoksu sinne, toinen tänne. Puhelu tuolta, puhelua taas tänne. 

Saisiko sermiä tuohon luokkaan, toiminnanohjausta tuohon, tämä lapsi tarvii avustajan, pian varmasti myös saattajan. 
Lääkitys nostoon tälle, yhden purkaminen tuolle, tauon jälkeen aloitus tänne ja hälytykset päälle sulle, hälle ja mulle. 

Mutta hei. 

Jaksaa jaksaa, veivaa veivaa, koska ihan kuka tahansa ei skulais tätä skeidaa 😎

Nepsy ja kaverisynttärit.

Sitä elää harhassa toisinaan.
Että luulee saaneensa ahaa-elämyksen. Löytäneensä helmen.

10v syntymäpäiväjuhlat lähenee, ja pohdimme kaverisynttäriteemaa, paikkaa, sekä ajankohtaa.

Pohdimme myös, voimmeko pitää sellaisia enää, kotisynttärit kun ei ole vaihtoehto neurokirjoon kuuluvien sisarusten vuoksi: muidenkin kuormittuminen huomioitava. 

Synttärisankarimme sosiaalinen elämä rajautuu tällä hetkellä pelikavereihin, kuulokkeiden väliseen vuorovaikutukseen.
Puhelimen kautta yltävään ystävyyteen.

Reaalielämän kaverit vaan putosivat pois. Eivät tule ulos. Eivät vastaa puhelimeen.
Pojan Tourette myös pitää kahleissaan tic-oirein ja pakkotoiminnoin, ja joinain päivinä se kauan valmisteltu ulkoilu, pysähtyy vaikkapa askelluspakkotoimintoon.
Pakonomaiseen tarpeeseen huudahtaa tietty lukumäärä.
Ja häpeä ajaa pojan sisään.

Usein kuitenkin asenne on enemmän ja enemmän armollinen itselleen: "onneks nää on vaan ticcejä, eikä minä."

Löysin Kampin Pelitilan, jossa uusimmat laitteet, parhaimmat pelit, ja 3v jousto ikärajasuosituksissa, jos vanhempi mukana:
Fortnite-synttärit vaikka pelikavereiden keskuudessa 10 vuotiaallekin, olisi mahdollista.
Kutsuisi niitä, jotka tietävät tämän arjen.
Omaavat samoja koodeja.
Ovat myös osittain yksin.

Ison osan pelikavereista olen löytänyt Facebookryhmistä, joissa neurokirjon lasten vanhempia.
Pelikavereiden kiusaama poika halusi kaltaisiaan, kenen kanssa pelata, jutella, nauraa ja huutaa onnistumisia. Häviöitä.
Kiroilla purkautumistaan ulos, ilman että se on liikaa jollekin.
Tehdä ticcejään ilman, että tiimin jäsenet huutavat jatkuvasti "Lopeta vitun vammanen!!!" 

Löysin helmen.
Kokoontumispaikan, gamers heaven.

Näytin paikan pojalle.

"Tuol ei oo mun ohjainta. Eikä peliasetuksii."
- Sinne voi viedä kai oman ohjaimen, voin kysyä.
"Asetukset? En osaa tehä niitä noissa koneissa."

Asperger on tiukkaa settiä, yllätyksiin ei jää tilaa.

Edelliset 9v synttärijuhlat poika vietti Pixelin (virtuaalipelikeskus) juhlahuoneessa odottaen, että pääsee kotiin. Muut - ne pari vierasta ja isoveli - pelasivat onnesta soikeina Vr-lasit päässään, ja olivat uppoutuneina muihin maailmoihin.
Synttärisankarille virtuaalimaailma oli liian todellinen, aistipuoli teki temppujaan.

En tahdo taas yhtä epäonnista synttärijuhlaa plakkariin, niitä meinaan pojalla riittää: myös se kerta, kun kukaan ei saapunutkaan.

Tämä ei ole jokaperheen ilon karnevaali, ei ihan joka kerta.
Ei, ennenkuin toisin todistetaan, ja hyväksi koetaan. Joten tarkkaan pohtiminen, suunnittelu, riskien hallinta ja plan B ovat tärkeät aseet välttääksemme syvien vesien pommin.

Joskus oma perhe ajaa kutsuvieraslistan virkaa, jotta kaverisynttäripaineet putoisivat pois.

Ja pelot.

Joten riskien hallintaan, mars.

torstai 10. lokakuuta 2019

Terve mieli, lainaako vain?

Terve mieli tunnistaa rajansa, ja reagoi ylikuormaan ajoissa.
Terve mieli näkee itsensä huolenpidon arvoisena, tärkeänä, riittävänä.
Terve mieli kykenee suodattamaan pahaa jonkin verran, käynnistämään terveen suojelumekanismin, muttei ylläpidä sitä liian pitkään.
Terve mieli ei pysy varjoissa kroonisesti, vaan näkee valoa. Näkee tulevaisuuden.
Tarttuu mahdollisuuksiin.
Terve mieli pyrkii kontrolliin, muttei omistamaan sitä.
Terve mieli ei kaadu, vaikka hallinta onkin lainaa vain, se pitää oven auki ja tanssii kaaoksessa.
Terve mieli ei määritä itseään muiden silmin, mutta on avoin toisten maisemalle: se kasvaa ja oppii, epäonnistuessaan etenkin.
Terve mieli pelkää, muttei asu siellä. Pelossa. Pelko on kunniavieras, ja sitä kohdellaan kunnioittavasti, annetaan sille tilaa. Muttei koko taloa.
Terve mieli rakastaa sitä tärkeintä, jotta voi jalostaa rakkautta eteenpäin. Itseään.
Terve mieli ei kuitenkaan rakasta itseään jumalalliseen olomuotoon, eikä haparoi korokkeelle muiden yläpuolelle.
Terve mieli vihaa, mutta pitää sen kytkettynä.
Terve mieli ei päästä ketjua katkeamaan, vaan antaa sen kolista, omalla alueellaan.

Terve mieli näkee kaunista sielläkin, missä sosiaalinen media ei elä.
Terve mieli ei tukehdu muiden kokemukseen kauneudesta, vaan antaa itselleen luvan ja oikeuden nähdä. Mikä on kaunista.

Terve mieli itkee, kun itkettää.
Nauraa, jos vatsassa ilo on pitelemätön.

Terve mieli sairastuu, kun varjot eivät väistykään, vesi ei laskekaan, ja sormet eivät pitele enää reunasta kiinni.
Terve mieli hukkuu, jos kukaan ei löydä pohjalta makaamasta.
Terve mieli on niin kauan terve, kunnes ei enää ole. Eikä siihen tarvita sotaa, tragediaa, traumaa, tai edes kaltoinkohtelua: terve mieli tulehtuu, jos sitä ei hoideta vahvaksi, sillä se on hauras.
Mieli on hauras, mutta uskomaton ja uusiutuva. Kerroksia kerrosten päällä, alttiina rikki raapimiseen, särkymiseen sisältä.

Terve mieli on lasinen talo.
Ehjä, kunnes lentää kivi. Lentää toinenkin. Pian säröt nuolevat seiniä, ottavat toisiaan kädestä kiinni, ja halaavat talon sirpaleiksi asfalttiin.

Rikki. Sairas. Epäkunnossa.

Korjattavissa. Hoidettavissa. Ehjäksi kasattavissa, ainakin sirpaleet kerättävissä.
Mielenterveys on kaikkea sitä: tervettä ja kipeää, toipuvaa ja työn alla.

Kenellä on mieli, sillä mielenterveys.
Mutta terve mieli?

Ei sellaista kukaan ikuisesti omaksi saa.
Sekin on kunniavieras, ei se koskaan asumaan jää.

Hyvää mielenterveyspäivää jokaiselle mielelle, terveelle ja sairaalle.

#mielenterveyspaiva

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...