sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Äidit.


Kaikki äidithän saavat kortin äitienpäivänä aamuna, sekä aamupalan ja mukavan päivän muutoinkin, eikö?

Väärin.
Nämä asiat eivät ole äitiyden kruunun timantteja, eikä tällä jalustalla saa monikaan keikkumatta istua.
Määritelmä äitiydestä ei mahdu yhteen äitienpäivään, eikä rakkaus äitiin näy aina juuri toukokuun tiettynä sunnuntaina, valkoisten metsäkukkien tuoksuen kimpussaan, vesilasissa keittiönpöydällä.

Ignooratkaa itseasiassa nämä odotukset. Ne ovat tradition sanelemat, ihanat, mutta eivät kerro äitiydestä mitään. Voisin olla Paska Mutsi, ja haalia avosylin askarreltua kultaa yhtenä päivänä. Voisin olla Äitiroolia hengittävä, riittämättömyyttä kroonisesti poteva makaronilaatikon tuoksuinen arkiäiti, enkä näe yhtäkään muistutusta kyseisestä traditiopäivästä.
Voisin olla ikävöivä etä-äiti, ilman korttia, mutta luen instasta lapseni Äitimeemin.
Voisin olla uupunut lähiäiti, joka taistelee lapsensa oikeuksista, unohtaen koko kakkujuhlan.
Tiedän loistavia Äitihahmoja, jotka eivät korttia tänäänkään saaneet.
Tiedän Äidin, joka iloitsee siitä yhdestä tekstiviestistä lapseltaan: ja miten hyvä äiti onkaan hänkin. Omalle lapselleen.
Tiedän Äidin, joka ei tiedä missä lapsensa on juuri nyt. Vaikka taisteli voimansa kokonaan pois, lapsen puolesta.
Tiedän Äidin, joka ei nähnyt lapsensa kasvavan lainkaan.

Tiedän Äidin, jolle pelkkä sana "äiti" on yhtäkään lahjaa kalliimpi.

Äitienpäivään liittyy stereotypiaa, ja odotuksia.
Päästäkää irti, tämä päivä on Äitien, riippumatta miten kortti ja kakkurikas onkaan muiden instatulva.
Äitienpäivä on yksi päivä.
Äitiys on elämänmitta.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Kivisiipiset lapset.

Otteita arjesta. Monen kodin, muovailtuna yhteen, yhdeksi tarinaksi.
Sekoitus eri neurokirjon lasten äitien todellisuutta, yhden äidin kokemuksesi. Mukana itse elettyjä viipaleita.

Sieltä, minne Super Nannyn vinkkivitoset - yleisesti toimivat, hyväksikin todetut Rajat Ovat Rakkautta - metodit - eivät saa jalkaansa oven väliin.
Sieltä, jossa näitä edellämainittuja voi kyllä huudella oven takaa. Mutta se ovi pysyy kiinni, kunnes ymmärrät, mitä yrität edes avata.

Äiti istuu päiväkodin toimistohuoneessa kädet sylissään, ja nyppii kynsinauhojaan. Illalla valmiiksi mietitty palopuhe lapsen tuentarpeista on puuroutunut kurkkuun, eikä se solju ulos enää uskottavasti. Kuvittelenko kaiken?

Äiti hymyilee, ja yrittää saada päiväkodin jälkeisistä lapsen mentaalipurkauksista selkeää kerrottavaa kuvaa. Siitä, kun oma lapsi edustaa reaaliversiota Dr. Jekyll & Mr.Hydesta, päiväkodissa reipas äidin enkeli, kotona maaninen saatana, joka tappaa itse iltapalansa, ellei harhauta.

Kai se lapsi on sittenkin kuten valtaosa vertaisistaan, ajattelee äiti, ja nyökkäilee autopilotilla päiväkodin kasvattajalle.
Lapsi saa kehuja, on ikätasoaan edellä akateemisesti, sekä verbaalinen lahjakkuus loistaa. "Täysin esikouluun valmis", mitä  nyt sääntöjen noudattamisen pulmaa, toiminnanohjauksen päivittäistä haastetta, päiväkodista pakenemista ja ryhmässä toimimisen hankaluutta (suom.kaikki muut lapset ovat kusipäitä, tylsiä, tai eivät ymmärrä mistään mitään, yksin on helpompaa. Ei tarvitse korjata muiden epäkohtia, tai väärää tietoa, eikä väärin leikittyjä leikkejä.).

Äiti katsoo kelloa, ja pohtii kuinka monta minuuttia hän kykenisi pitämään aivosumua yllä. Hän ei jaksakaan, kertoa. Hän ei jaksakaan puhua siitä, kuinka viisivuotias poika potkii äidin sääret mustelmille kotimatkalla päiväkodista. Huutaa vittusaatanaa, ja nykii niskaansa.
Äiti ei jaksa itkeä, kuinka pelkää hakea lapsensa päiväkodista.
Katsoa, kun enkeli muuttuu irvikuvaksi yhdessä huokaisussa portin sulkeutumisesta, lapsen hartioiden lysähdettyä, kaiken kuorman alle.

Enkelin siivet ovat kiveä, ja ne laahautuvat asfalttiin, repien vastusta lisää, sillä nyt niitä ei tarvitse enää jännittää.

Äidille ei tarvitse skarpata.
Päiväkodin äänet, tuoksut, siirtymätilanteet ja sosiaaliset ärsykkeet ovat kivettäneet pojan siivet, eivätkä ne päiväkodin arjen jälkeen enää pysy ylhäällä.

Asfalttiin jää ura.

Äiti ei tahdo edes yrittää saada ketään kuuntelemaan. Koska kukaan ei näe.
Arki omistaa hänen osaavan auringon lapsen, pojan, jota hän ei itse tunne maanantaista perjantaihin.
Hän hakee kotiin lapsen, joka nukahtaa kiinnipidossa hiukset märkänä äidin syliin, jättäen huoneeseen seinistä kimpoavat huudot.

Tapan itteni.
Äiti mä en jaksa enää.
Vihaan mun elämää.
Miks tää mun pää ei sammu ikinä.
En ikinä saa kavereita.

Äiti katsoo lasten maalauksia toimiston seinällä. Tunnistaa oman lapsen teoksen korttelin päästä: söpöjen pastellisten pääsiäismunien seassa tönöttää musta möllykkä. Pikimusta pallo, joka imitoi pääsiäismunaa, tai pommia 🤔
Yläpuolella lukee: "Jeesus oli kusettaja."

Akateemiset taidot käytössä, miettii äiti.

Äidille puhutaan: kasvatus, rajat, nukkumaanmenoajat, ravinto ja rakkaus, kehu ja kannustus vilahtavat sanoina pulppuavasta pölinän virrasta. "Ikään kuuluvaa itsensä etsimistä".

Kaikki menee hyvin.
Kaikki on hyvin.

Hyvin?

Äiti yskäisee, ja kysyy mahdollisuutta kiertävän erityislastentarhanopettajan arviointiin. Katse harhaillen, ohimennen, kuin puhuisi säästä. Äiti ei kestä väheksyntää eikä naurua nyt. Hän tietää, että tämäkin keskustelu räjähtää kotona käsiin: lapsi reagoi vahvasti jo siihen, että äiti on päiväkodissa, hänen enkelimiljöössään. Äiti ei kuulu sinne.

Äiti kuulee, kun lapsi potkii kengänkärjellään ovea. Hiki nousee kasvoille, äiti odottaa vastausta arviointia koskien.
"No jospa nyt odotellaan hetki. Kuitenkin hyvin menee. Ei huolta lapsesta täällä ainakaan."

Äiti kertoo, että lapsi nukahtaa syliin, kun joutuu estämään tuhon itseään, muita ja kotia kohtaan. Että on selkeästi ylikuormittunut päivähoidosta. Hän tuo kuulosuojaimet ja pienen säkkituolin, jonne päästä "turvaan" kun tarvitsee, jos vain sopii.
Jospa se vähentäisi kuormaa. Siipien painoa. Jospa kotiin olisi kiva palata, kun ei tarvitse pinnistää voimiaan jo päivähoidossa täysin loppuun.

Kuulosuojaimet ovat ongelma, sillä ohjeistaminen päivähoidossa kärsii.

Säkkituoli, edes pieni, ei käy. Kaikilla kuuluu sitten olla, eikä tiloja moiseen ole.

Äiti avaa päiväkodin painavan oven, ottaa syliin syöksevän pojan vastaan, ja hengittää viileää ilmaa kuin ensimmäistä kertaa. Poika kysyy:
"Äiti mennäänkö nukkumaan? Mun pää on niin väsynyt. "

Sinä iltana, Pikku Kakkosen aikoihin, nukkuivat kaksi sylikkäin, mutta ilman hikisiä hiuksia.

Äiti laskee minuutteja: hän ehtii vielä vessaan, ennenkuin ekaluokkalainen saapuu.
Pyykit pestynä, ruoka valmiina hellalla ja toiveikas mieli valppaana, kuulee äiti avaimen rohinan ulko-oven lukossa.

Reppu lentää eteisen peiliä päin kauniissa kaaressa, ja äkilliset huudot sekä pakkokiljahdukset kaikuvat hiljaisessa kodissa.
Huudoilla ei ole sanomaa, vaikka ne puhuvat puolestaan tarinaa, jos osaat tulkita.

Äiti istuu olohuoneen lattialle, ja pyytää pojan läksyjen tekoon. Kirjanrepale kaivautuu esiin, ja hymyilevä poika tekee matematiikan tehtävät kolmessa minuutissa, koska se kiinnostaa häntä.

Äidinkielen tehtävä on kuin vihkivettä manalan asukille.
Lyijykynä porautuu vihkon sivujen läpi, ja kirjaan kirjoitetaan "Äikkä on huora".
Olisi pitänyt keksiä kirjan kuvasta tarina, mutta poika ei luo tyhjästä jotakin, jota ei ole itse elänyt. Vaihe on nyt tämä, ja äidin yritys auttaa, päätyy itsensä kokoisen pojan kanssa sylikkäin nukahtamiseen.

Hiukset ovat molemmilla märät.

Mutta eivät sentään veriset, joka voisi olla se toinen lopputulos, päätään seinään hakkaavan lapsen itserauhoituksen tuloksena.

Äiti katsoo aamulla postin tuomia kirjekuoria Työvoimatoimistosta.
Lisää työpaikkoja joihin hakea, ilman työtä vastaavan koulutuksen omaamista, ja kolmivuorotyönä toteutettuna.
Äiti nielee kylmän kahvin nopeasti alas, ja katsoo nukkuvaa poikaa.

Sulkeudutko taas piiloon kaappiin, kun rapussa kuuluu ääniä? Soitatko töihin, ja kerrot kuolevasi? Selkään sattuu, kun pelottaa olla yksin niin paljon.
Lähetätkö taas viisitoista viestiä äänettömään puhelimeeni, kuinka aiot polttaa koulukirjasi, jos en auta läksyissä keskellä työpäivää? Ettet vaan olisi Se Laiska, joka jättää tekemättä siksi, "kun ei viitsi."

Vaikka oikeasti et muista, mitä olet lukenut, etkä sisäistä luettua tekstiä. Lisäksi käsien tic-oireet tekevät kirjoittamisesta vaikeaa.

Huudatko taas kesken työpäivän puhelimeen ruokatauollani, kuinka "kaikki feidaa", lupasivat olla, mutta eivät vastaakaan puhelimeen? Kuinka tiedät olevasi erilainen kuin muut. Kuinka olet varma, ettei kukaan oikeasti tahdo olla kaveri, vaan olet aina se "jämä" vaihtoehto.

Pelkään että jätät ulko-oven auki.

Istut rapussa 4h shokissa, kun avaimet unohtuvat, ja akku on loppunut puhelimesta.

Olet laskenut allesi koulumatkalla, kun pakkoajatuksesi eivät jätä rauhaan.

Kaikki menee hyvin.
Kaikki on hyvin.

Niin hyvin, että omaishoitajuushakemus hylättiin, koska "lapsi ei ole tukivälineiden varassa, liikkuu itse, pukee itse, syö itse."
"Lapsi on toimintakykyinen ja itsenäisesti pärjäävä koululainen", joka tukehtuu kymmeneen vaahtokarkkiin kerralla, hakiessaan aistituntemusta suussa.
"Lapsi ei ole vaaraksi itselleen, sillä kävelee yksin koulumatkansa."
Jos siis siellä ei ole työmaata tai mitään poikkeavaa: tällöin lapsi on kuin halvaantunut posliininukke tien reunassa, ja lamaantuu, koska m u u t o s.
Tai juoksee ilman harkintaa vilkkaalle autotielle.

"Lapsi on kykeneväinen hoitamaan perushoitotilanteet itse", kunhan vaan ei tule iso hätä housuun kesken koulumatkan, ja pökäle putoa lahkeesta eteiseen, itsekunnioitus mukanaan.
Koska koulu jännitti niin paljon. Ahdisti. Kuormitti. Pelotti.

Äiti lukee puhelimestaan Wilmaviestejä, ja tuntee vatsahappojen nousevan kurkkuun, syövyttävän äänen ja hiljentävän kokonaan.
Poika on piiloutunut luokan ahtaimpaan koloon, hokenut numerosarjoja, ja ollut täysin ulottumattomissa.
Seissyt sukkasillaan sateessa, koulun pihalla, kesken oppitunnin. Eikä kukaan saa koskea häneen.

Poika on pyytänyt, saako hän kuolla, ja syntyä uudelleen. Parempana. Kuten te muutkin.
Hän ei tahdo olla hullu enää.

Äiti sulkee puhelimen.

Yksi kirjekuorista pöydällä sisältää avaimen, oven toiselle puolelle, sinne jossa ne kasvatusvinkit eivät saa tuulta alleen. Hapettomassa tilassa ei mikään lennä.

Paitsi kivisiipiset lapset.

Kirjekuori sisältää vastaanottoajan akuutille lasten neuropsykiatriselle poliklinikalle. Äiti tuntee kuuman veden kastelevan kasvonsa, oljenkorsi tuntuu paksulta ankkurilta, raskaalta kettingiltä mistä ottaa kiinni keskellä hirmumyrskyä.

Poika katsoo äitiään, ja vilkuttaa.
Päättötodistus peruskoulusta edustaa vapaalippua elämään: sinne, jossa omat vahvuudet nousevat haasteiden yli, kun niitä vähän kannatellaan.
Poika kumartaa lavalla yleisölle, ja voitelee itsensä suosionosoituksiin.

Pakko-oireista, tic-oireista, eikä pakkoliikkeistä ollut muutamaan minuuttiin tietoakaan, nopea rumpusoolo oli virheetön.
Musiikkilukio näkyy tulevaisuudessa käsinkosketeltavana totuutena, ja kivinen paino selässä on helpompi kantaa kasvaneilla voimillaan.

Siivet eivät koskaan putoa kokonaan pois.

Mutta vahvempana, niillä voi jopa lentää.

Tourette.
Autisminkirjo.
ADHD/ADD
SI-häiriö

Niin moni auringonlapsi päiväkodissa, esiopetuksessa, koulussa, pinnistelee viimeisillä voimillaan selvitäkseen päivästä.
Niin moni diagnoosi syö voimavaroja, ilman näkyvää fyysistä vammaa.

Älä kävele aikaisen avun ohi.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Greta.

Gretan nimi, ilmastoteot- ja kannanotot, neurologiset ominaisuudet ja Nobel-rauhanpalkintoehdokkuus, ovat nyt esillä niin positiivisena esimerkkinä osallistuvasta ja inspiroivasta nuoresta, kuin arvostelun kohteena manipuloituna erityislapsena.

Greta on 16v nuori, joka kantaa Aspergerin Oireyhtymää (autisminkirjo) ylpeänä, osana minuutta. Ja sellaisena se mediassa korostuukin, sillä Greta on kanavoinut erityisen mielenkiinnonkohteensa toimintaan.
Me emme näe Gretan kuormitusta, tai sosiaalisten tilanteiden painetta, saattaa olla, että Greta osaa jo säädellä, sekä purkaa kuormitustaan kohtuullisen hyvin.
Asperger on ominaisuutena hyvin monivivahteinen, ja kahta samanlaista tämän ominaisuuden kantajaa ei ole.

Yhtäläisyytenä ja ominaispiirteenä kuitenkin, heillä lähes poikkeuksetta on uppoutuminen omaan mielenkiinnonkohteeseensa, ja perehtyminen siihen niin intohimoisesti, että tieto - nimenomaan faktaan perustuva - on  erityisasiantuntijan tasoa hipovaa.
Korkeaälyisyys ei ole sekään tavatonta, tai edes harvinaista. Vaan Aspergerin normi.

Eräs nimeltä mainitsematon toimittaja, kokee Gretan Nobel-ehdokkuuden Donald Trumpin rinnalla, epäsovinnaiseksi.
Koska hänen käyttämässään, Gretaa kuvailevassa yhdyssanassa, esiintyvät sanat "erityis" ja "lapsi". Sillä eihän Nobel kuulu lapselle, etenkään erityiselle sellaiselle.
Eihän?

Terveisiä toimittajalle:

Toivoisin Donald Trumpille edes pientä pisaraa Gretan kapasiteetista ajatella. Sisäistää tietoa, tuoda sitä näkyviin ja kuuluviin maailmalle niin, että suurihmiset globaalisti hiljenevät, aidosti kuunnellen.
Toisin kuin tätä ameriikan muuraria.

Toivoisin jokaiselle Gretan kykyä nähdä yhteiskunta, ihmiset ja heidän toiminta ilman suodatinta.
Toivoisin hyvin monelle Gretan taitoa nähdä koko kuva. Hyväksyä ihmisen tuhoisa olemus, ja päättää tarttua siihen, pysäyttäen.

Kyllä. Greta on erityislapsi, muttei sanan leimaavassa merkityksessä: Greta on erityinen, sillä omaa erityislaatuisen lahjan, jonka - luojan kiitos - jakaa koko maailman kanssa.

Mutta hän on lapsi, manipuloitavissa, vaikutuksille altis ja helppo kohde, jolle laittaa sanoja suuhun. Niinkö?

Asperger on siitä kinkkinen rikkaus, ettet kykene pistämään sanoja suuhun. Et kohtaamaan ihmisiä, puhumaan yleisölle, tekemään oikeastaan mitään väkisin. Et lahjomalla, etkä hyvällä menestyksellä uhkailullakaan. Et pitkällä tähtäimellä pysty pakottamaan ihmistä, jolla on Asperger, toimimaan vasten tahtoaan lainkaan.

Greta on loistava, inspiroiva, älykäs ja motivoiva, koska hänellä on käsissään kaikki tieto, ja intohimo. Gretalla on kohdistettuna jokainen solu työhön, joka vie hänet pitkälle.
Hän sai lapset, nuoret sekä vanhukset ajattelemaan tulevaisuutta, joka hitaasti häneltä ryöstetään.

Hän on saanut ihmisten kunnioituksen, jonka olemassaolosta Trump voi vain haaveilla.

Toimittajan kannattaa ottaa selkoa Aspergerille ominaisista vahvuuksista, ennenkuin kyseenalaistaa mitään heidän saavutuksiaan, tai oikeuksiaan Nobelin kaltaisiin kunnianosoituksiin.

Itselläni on Asperger osa elämää, lasteni kautta, ja antaisin heille vaikka ja mitä kunnianosoituksia.

Greta ansaitsee vähintään Nobelin.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Kirje teille, lapseni.

Kirje teille, lapseni. Elämäni persikat, jälkeläiseni, rakkaudenhedelmäni.

Yritän olla Hyvä Äiti. Mistä tiedätte, että yritän, ja tosi kovaa yritänkin?
Sitä on vaikeaa varmasti huomata, sillä Hyvän Äidin määritelmä on yhdessä sukupolvessa paisunut mittasuhteisiin ja meriitteihin, joihin on vaikea yltää.
Hyvän Äidin saappaat ovat suuret täyttää.
Mutta näin minä yritän:
• En koristele kauniita kasvojanne jeesusteipillä, kun kiroatte epäreilua ja paskaa elämäänne, huudatte kun ette koskaan saa mitään. En hiero jatkuvasti historian havinaa naamaanne, ja kerro kuinka "ennen vanhaan" kelpasi vähempi. Emme elä siellä enää.

• Vapaa-aikani koostuu lähes täysin teidän perustarpeiden tyydyttämisestä, jotta ette kävele likaisissa vaatteissa, vatsat nälkää huutaen. Saatte istua kohtuu puhtaalle posliinille, syödä puhtaista astioista, ottaa kaapista syötävää - siellä ei ole pelkkä valo. Eikä pelkkää kaljaa. Itsestäänselvää? Ei ole, edes Suomessa. Ei edes vuonna 2019. Joka kerta kun pidätte tiskivuoroanne epäreiluna,  istutte puhtaalle pöntölle tai sujahdatte puhtaisiin lakanoihin, istuu joku vertaisesi likaisessa kodissa, kaljapullojen keskellä. Yksin.

• Joka kerta kun huudatte, että muut saa isompaa kuukausirahaa, ette kuule kuinka ruoska hakkaa Äidin selkää. Kun yrittää ylläpitää nykyistäkin summaa. Ette näe sitä laskua, jonka eräpäivää siirrettiin. Ettekä matematiikkaa päässäni ruokaostoksilla.

• Aina kun tahdotte purkaa vittuilunhalua minuun, muistakaa kuka teidät teki. Vittuilun jalo taito periytyy, joten voitte kuvitella kuinka pinnistelen.

• Kun kokeilette rajojanne, myös lain rajoja, yritän muistaa haasteenne. Murrosiän aivomyrskyn. Yritän muistaa oman epätäydellisyyteni, ja reagoida oikealla mittasuhteella, vaihtelevalla menestyksellä. Mutta koskaan en pysty teeskentelemään tunnetilaani, koska en ole rakennettu niin.

• Aina kun mieleni tekee lähettää teidät kolmeksi vuodeksi Malediiveille kasvamaan, rahdin mukana meriteitse...en tee niin. Olkaa hyvä.

• Kuulette sanan "Ei" ja "Et saa". Äitiyden perimmäinen tarkoitus ei ole antaa kaikkea. Olla aina kiva. Vaan tuotan myös pettymyksiä, sillä IsoPahaMaailma on niitä täynnä. Ette putoa näin ollen liian korkealta, kun lennätte pesästä.

Anteeksi, jos joskus halkean. Silloin olen ääriäni myöten venynyt jo, ja kuminauha katkeaa. Osaisimpa olla aina rakentava, rauhallinen ja kasvatuskirjojen suuri sankariäiti.

Yritän olla Hyvä Äiti, mutta taidan olla lopulta Pelkkä Äiti.

#äiti #vanhemmuus

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sinulle, silittäjä

Sinulle, silittäjä.

Joka kosketat sen nuoren arpisia käsivarsia, silität viiltelyn merkkaamia ranteita. Sanot, että kyllä me sulle apua saadaan, vaikka se olisi viimeinen tekosi, jonkun on kuultava. Jonkun on nähtävä, että kriteerit täyttyy.

Sinulle, herättäjä.
Ravistelet kylmenevää kolmetoistavuotiasta siinä kaupungin maksamalla laminaatilla. Koitat kaivaa neljänkymmenen pillerin koristamaa oksennusta kurkusta ja poskista ulos, ja kuulet kuinka ambulanssi huutaa surunuottejaan. Lähellä, mutta vielä liian kaukana.
Käyt läpi puhelua päässäsi, muistat lauseet kuin kirosanat: "Ei tarpeeksi itsetuhoisuutta, tarkkaillaan kotona."

Tällä tytöllä on nyt kylmä, vaikka sinä taistelit tuulimyllyjä vastaan.

Sinulle, kuuntelija.

Luot uskoa siihen poikaan, joka seisoo yksin negatiivisen palautteen kaivossa. Reunat ovat limaiset, eikä poika saa raavittua itseään ylös. Huutaa ja huutaa, mutta koska akateemiseen perheeseen ei sovi mielenterveydelliset ongelmat, seisoo hän yksin pimeässä.
Laskeudut alas, istumaan viereen, ja sanot että Mennään.

Olet ne ainoat kasvot koko viikkona, jotka näkee Hänet.
Ehkä hän selviää taas yhden viikon eteenpäin, ehkä hukkuu alkoholiin.

Mutta edes Sinä näit Hänet.

Teille kaikille, jotka polvet rikkinäisinä anelette apua heidän puolestaan. Murtuneiden mielten puolesta.
Laitatte rattaat rullaamaan, vaikka korkean jakkaran armottomat sanovat Teidän olevan riittäviä. Enempää ei heru. Heittävät kapuloita väliin, katsovat kun kaadutte.

Teille, jotka nousette kämmenet veressä ylös, sillä veri ei pelota enää.

Te, jotka aloitatte normaalin työvuoronne painamalla painesidettä lapsen ranteisiin, ja itkette. "Nyt saat apua."

Ja hänet kotiutetaan, sillä "kriteerit eivät täyty".

Te kaikki, jotka suljette työpaikanne oven perässänne, mutta ette mielessänne. Palaatte kotiin, näette lastenne hymyt.
Paijaatte heidät sänkyihinsä, ja istutte kuumaan suihkuun itkemään sitä yhtä nuorta, jota et saanut syömään tänäänkään.
Sitä toista, joka joutui palaamaan kotiin, jossa kukaan ei kysy, oletko ottanut lääkkeesi.

Itket sitä yhtä nuorta, joka halasi ja sanoi "lupaatko soittaa joka päivä?" ennen lähtöään osastojaksolle.

Te kaikki, jotka olette mielenterveyspuolen sielu ja sydän.
Monen lapsen ja nuoren syli ja kuunteleva korva. Te ihmiset, jotka näette byrokratian taakse, ja olette siinä.

Vaikka resurssit.
Vaikka leikkaukset.
Vaikka olette väsyneitä.

Siellä kentällä, Te olette monelle rikotulle sielulle se ainoa elämän lanka, mistä ottaa kiinni.

Tämän kirjoituksen inspiroi eräs ihminen, joka laittoi minulle viestiä tuolta maailmasta, jossa rikkinäiset pienet mielet jäävät resurssien ja kriteerien varjoon.

Jossa tavallinen ihminen pitää heitä pystyssä, joka päivä. Ihmiset, jotka rahan sijaan katsovat sitä lasta silmiin, saavat kontaktin. Välittävät.

Ja katsovat, kuinka mikään ei ole yhteiskunnalle riittävän huonokuntoinen nuori.

Täyttääkö kolme metriä mullan alla makaava rikottu, hiljaiseksi itsensä itkenyt nuori, yhteiskunnan avunsaannin kriteerit mielenterveyspuolella?

Onneksi teitä on. Silittäjät, herättäjät, kuuntelijat ja pystyssä pitäjät. Muuten monen maailma kaatuu.

Iso käsi kaikille lasten ja nuorten mielenterveyspuolella työskenteleville Suurille Ihmisille.
Älkää luulko, ettei teitä huomata.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Nepsykupla

Kun arki on täysin nepsykuplassa vellomista, maneerit, oirekuvat, rutiinit, kaaos ja toimintatavat niin sisällä sitä perusolemista, ei niitä huomaa olevankaan.
Kun astun kuplastani ulos muiden joukkoon lasteni kanssa, huomaan sen kontrastin.
Huomaan, kuinka oma tapani olla läsnä ja aikuinen, kirkuu kuin neonvaloin varusteltu kyltti paikoissa, joissa edellytetään himmeätä valaistusta.
Erotan lapsissani levottomuuden ja välittömyyden, kriittisen tavan ajatella kaikesta kovaan ääneen, sekä kyseenalaistaa jokainen sääntöpykälä mitä ikinä on säädetty.
Missään.
Ja ensin painaa sitä punaista nappia, jossa lukee "Älä paina". Ellen ole jo ehtinyt itse painaa sitä...

Huomasin eilisen museoretken aikana, kuinka epäsopivia olimme moneen tilaan. Kuinka "hienovaraisesti" meille tuhahdeltiin museorauhan rikkomisesta, kun pohdimme äänekkäästi eläinten elintapoja.

Totesin tänään kolmivuotis-neuvolan jälkeen itselleni, että olen sokeutunut täysin sille, mikä on normi. Mitä se edes pitää sisällään, normikäyrät, normikäytös, normikehitys.

Olen ollut jopa sokea kolmevuotiaani pikkuvanhalle, pikkutarkalle perfektionismille ja sivuuttanut aistiherkkyyksiä, sillä sitähän me elämme 24/7/356 jokatapauksessa.
Kuopukseni omaa hyvin tarkkoja piirteitä, jotka rikkoutuessaan saa aikaan maailmanlopun.
Housunlahkeet pitää asetella tarkoin, ennenkuin astuu ulos ovesta - tai autosta.
Leikkimisen järjestys, ja lelujen asennot sekä toiminnot ovat rakettitieteen tarkkaa. Ei parane ottaa ukkelia pois mopon kyydistä, tai asettaa sitä vinoon istumaan, ellet tahdo kolmevuotiaan tuhoa niskoillesi.
Vaatteiden hihansuut on käärittävä yhtä monta taitosta molemmin puolin, ja sukkien kantapäät on osuttava täydellisesti kantapäähän.
Peitto pitää nukkumaan mennessä olla oma, tietty pussilakana, ja tietyllä lailla aseteltuna päälle, ja selän kutitus tehdään tietyssä asennossa. Iltasadut ovat vakiot, eikä varsinkaan sitä yhtä pelottavaa kuuntelusatua, jossa kertojatäti kuullostaa psykopaatilta: saamme kolmen viikon pelkotraumat.

Kuopus luettelee jokaisen päiväkotilapsen nimet, kenen kengät kuuluvat päiväkodin eteisessä kenellekin, ja tunnistaa myös vanhempien kengät: " Jee, **** on päiväkodissa, koska noi on sen isin kengät! Ja noi on **** äidin, noi ******,ja noi on *******isin."

Kolmevuotiaani puhuu hyvin artikuloiden, sanoilla, joita emme kaikkia edes kotona käytä. Usein kuuluu kirjakieltä. Oppii englanniksi nopeasti sanoja sekä värejä.
Poika kuulee ääniä, joita monet eivät kuule, kuten sähkön äänen. Minä kuulen myös, mutta oletin että kaikki kuulevat sulkeutuneen television sähkönsirinän, mutta luulin väärin.
Tästä johtuen poika pelkäsi pitkään olla hetkeäkään syöttötuolissa pienenä, sillä syöttötuoli oli telkkarin läheisyydessä, ja ääni pelotti.

Sekin ongelma ratkesi vasta kaksi vuotiaana, kun poika oppi sanomaan, että Toi Ääni Pelottaa, osoittaen telkkariin. No kyllähän minä kuulen sen, mutta aikuinen turtuu, aistiherkkäkin.
Kuopus tunnistaa reitit, ja mielellään ei poikkeaisi totutusta kävelyreitistä, ainakaan ilman kunnollisia perusteluja.
Poika ei pysy näköpiirissä, eikä tunnista (tai valikoidusti kuulee 😉) sanaa Ei, vaan kiipeää museossakin lasivitriinien päälle juoksemaan, sekä katoaa ihmismassaan nauraen. Puuttuva itsesuojeluvaisto on uhmaiässä oletettavaakin, mutta kierreportaisiin syöksyminen kauhistutti kanssaolijoita yhtä paljon, kuin hikoilevaa äitiäkin.

Kaksosilta perinnöksi jääneet valjaat huutavat minun nimeäni, ja ovat halpa henkivakuutus liikenteen seassa 🤔 Taidan kaivaa ne esiin, sillä nuorimmainen kiipeää sujuvasti hyvin korkealle, hyppää puolestatoista metristä kevyesti alas jaloilleen, eikä missään nimessä kävele kauniisti käsikädessä, kuten kateellisena olen noteeranut jo vuosia, kuinka moni lapsi tekee tämän ihmeen.

Minulla on käsissäni jälleen yksi viisas, älykäs, nopea ja uhkarohkea lapsi, jonka puolesta hetken pelätä.
Kunnes vauhti tuo taidon ja varmuuden, kunhan en tukahduta sitä.
Siihen moni tahattomasti sortuu, EtteiVaanSatuMitään.

Minä juoksen perässä, asetan kypärää päähän ja karjun ohjeita.

Ei se satu, jos ei verta tuu. Vaimitensenytmeni.

Hirmuisen tuttua touhua hei. Viidennen kerran peräkkäin 😵🙈

Oodi ystävyydelle

Rakkauden juhla. Oodi ystävyydelle.

Mä ymmärrän, ja kunnioitan. Aatetta, kaupallisuutta, rakkauden roiskintaa ympärille ja ystävien olemassaolon juhlintaa.

Ihanaa ja tarpeellista. Ehkä jopa terveellistä, itsellenikin.

Mutta koska seison aina vähän puun alla, varjossa, mä olen ilonpilaaja.
Sillä kaikki nuo edellämainitut ihanat asiat lämmittävät, kun seisot auringonpaisteessa ja kylvet kaikessa ystävyydessä ja kiitollisuudessa. Rakkaudessa.
Kyllähän niihin sopii käpertyä, miksikäs ei, ihminen ei selviä ilman kaikkea sitä, kertoi minun viisivuotiaani eräs päivä.

Mutta en hennonnut sanoa tälle pienelle ihmiselle, että kun on pakko, niin selviää.
Ei se kukka ehkä elävin ole ilman kastelua, eikä kauneimmillaan, mutta siellä ne juuret ehkä on.

Ilman ihmissuhteita, ystävää ja rakkautta, hengittää raskaasti liian moni vastaantuleva.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle koululainen, jonka kartonkisydämeen ei tullut yhtään nimeä. Ei yhtään kivaa lausetta, eikä piirrettä sinusta.
Sinulle, jonka lempiruokaa kukaan lapsi ei kysy, kenen kotiin ei koulun jälkeen kukaan tule.

Sinäkin olet täällä.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Äiti.

Joka putosit kelkasta. Putosit pois.
Sait perheen, mutta maksoit hinnan. Sinulle, jonka vauva huutaa yöt ja päivät, eikä ketään kenelle kertoa.
Sinulle, joka instagramissa katsot ihmisiä jotka tunsit. Mutta kukaan ei jäänyt siihen, jäljelle.
Ovat kuvia enää. Eletystä menneestä.

Hyvää Rakkaudenjuhlaa sinulle, joka olet liikaa.

Kaikille liikaa, pitäisi olla vähemmän. Kun yrität olla vähemmän, katoat kokonaan. Et ole Sinä, olet kuori jollekin toiselle, itsesi hävittäen.
Yksin. Sillä kukaan ei näe Sinua, seisot jonkun rinnalla tyhjänä hymyillen.
Kumpa olisit mieluiten liikaa Sinä, olisit kuitenkin siinä. Sinä.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Vaimo.

Sinä, joka olet väline. Tarvike kotona, pölyyntyvä hyödyke. Pidät huolta Hänestä, mutta koneistosi kolisee. Olet rikki, unohdettu, huonosti kohdeltu ja mykistetty.
Sinäkin olet täällä, mutta hajalla. Eikä kukaan sinua korjaa, mutta aikanaan ehkä korvaa.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Teini.

Joka katsot peiliin, ja näet väärää. Olet ihan muu, mitä muiden silmät näkee. Sinulle, joka kauhuissasi murskaat käsiisi itsesi, jotta saat kaiken siroteltua siististi kauniiseen pulloon.
Että sovellut. Kelpaat.
Sinulle, joka kivityksen pelossa elät roolin, sillä yksin on pimeää. Eivät ne muut tiedä, siksi Sinut huolivat, sovit siihen pirtaan etkä ole tuntematon. Etteivät he pelkää, Sinua.
Kuka oikeasti olet.

Hyvää Ystävänpäivää kaikille, ketkä seisovat vähän varjossa, ilman kättä kenenkään kädessä.

Sinä olet täällä.

Olkoot tämä nyt Sun päivä.

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...