tiistai 6. lokakuuta 2020

Hyppäänkö rotkolta yksin ja luovutan, vaiko nuoren perässä syvyyksiin?

Avun ja ulkopuolisen perspektiivin hakeminen haasteita omaavalle nuorelle, on monelle perheelle kynnyskysymys.

Eikö kasvatustaitoni riitä?
Joutuuko nuori "viranomaismyllyyn", jos raotan avunhakemisen porttia?
Mitä minusta vanhempana ajatellaan, jos tukeudun nuorisososiaalityön palveluihin, eikö niissä ramppaa ne "nuorisorikolliset"?

Nuorilla on nyky-yhteiskunnan painerikkaassa pyörteessä paljon sisältöä, johon jokaisen resurssit eivät vaan ole optimaaliset. Niin paljon mahdollisuuksia, vaatimuksia ja ulkopuolelta pursuavia odotuksia, kuinka olla hyvä ihminen, onnistua ja riittää "omana itsenään" sotivat nuoren vastaanottokyvyn kanssa rajusti.
Osa  luovii ja purjehtii vastarannalle, sinne varhaisaikuisuuteen, vähin vahingoin ja kastumatta.
Toiset jäävät veteen kellumaan, odottaen virtauksen vievän aikanaan rantahiekalle, rennosti kiirehtimättä.

Jokunen prosentti vajoaa syvyyksiin, löytäen välillä pinnalle happea haukkaamaan. Sukeltaen poissa silmistä, taitavasti välillä niitä pelastusrenkaitakin väistellen. Ja kun vesi tummenee, kylmenee, eikä pintaa enää näy, kukaan ei kuule huutoa.
Ellet ui itse sinne nuoren perässä.

Ei auta antaa ohjeita rannalta käsin, ne huuhtoutuvat tuuleen. Ei auta kirjoittaa hiekkaan viestejä, ne sotkeentuvat väkijoukon alle.

Mene. Ota kädestä kiinni ja vedä perässäsi rimpuillen, kohti pintaa.

Nuorten mielenterveyshaasteet ovat kasvussa. Itsehoito päihtein uuvuttaa nuoren vanhemmat luovuttamisen rotkolle: yksi hyppy, levitän kädet ja olen vapaa. Luovutan. En pysty enää auttamaan omaa lastani.
Harva lähtee selvittämään nuoren oireilun juurisyitä. Käytöksen ja koulumotivaation hiipumisen verenkiertoa, sitä virtaa, jota pumppaa se keskeinen elin.

Mikä on nuoren haasteiden sydän?

Yksin et nuoren kanssa sitä saa selville. Tarvitset ammattilaistahon, kuuntelevan tukimuodon, josta lähteä liikkeelle. Taho, joka tekee myös yhteistyötä koulun kanssa, ja auttaa myös nuoren elämän jatkossa, kun ratas rullaa jo.

Meillä haasteiden sydän selvisi jo alakoulussa.
Itseasiassa esiopetuksen aikaan hain ensimmäisen kerran nykyiselle 14v nuorelleni apua perheneuvolasta, mutta kelkka käännettiin kasvatuksellisiin ongelmiin ja isäsuhteen vaikutukseen, vauvana tapahtuneen vanhempien eron vuoksi.
Apua ei tuolloin saatu, mutta hakeuduin lapsen koulussa olemisen vaikeuksien vuoksi uudelleen avun piiriin, alakouluikäisenä.

Poika sai ADHD diagnoosin vasta reilu 10 vuotiaana, ja oli ehtinyt jo rakentaa häiriökäyttäytyjän roolin itselleen koulussaan. Koska oppimisen vaikeutta ei hänelläkään ollut, kuten ei äidilläkään aikoinaan, ei ADHD epäily ollut ensisijainen tuolloin ammattilaisten mielestä.
Lopulta kuitenkin diagnostinen kriteeristö täyttyi heittämällä, ja pojalla todettiinkin vaikeatasoisempi impulsiivinen ADHD, korkeaälyisenä kompensoi vaan taitavasti arkeaan. 

Lääkitys toi avun, kunnes murrosiässä poika päätti jättää lääkkeet sikseen.
Tämä on hyvin yleistä ADHD nuorilla, kuten myös se, että vaunu sinkoaa jonkin verran raiteiltaan tuolloin. Ja lääkitykseen palataan myöhemmässä vaiheessa taas kuitenkin.

Meillä on nyt tämä tilanne, ja kausittainen kontakti nuorisokeskus Nuppiin aktivoitu.
Mielenkiinto nuorella itsellään on tällä hetkellä puhtaat nolla, osallistua.
Mutta äitikulta vähät viis veisaa, yritän ennaltaehkäistä. En tiedä vielä mitä, mutta jotakin.

Koulumotivaatio Jopo-luokasta huolimatta ajoittain hiipuva, vaikkakin elpynyt verrattaen yleisopetukseen. ✌️
Teineillä lajinmukaista ja oletettuakin 😉 Mutta ettei kokonaan kuole motivaatio, niin syöksytään sinne syvyyksiin perässä.

Täällä istun, aulassa, odotan.

tiistai 29. syyskuuta 2020

PÄIHTEET ADHDn ITSEHOITOA?

ADHD PÄIHDEHÄIRIÖN YHDISTÄVÄ LINKKI?

Rauha.
Kontrolli.

Kaksi raskauttavaa toivetta ja ohikiitävää tuntemusta, jotka työntävät monen ADHD-nuoren päihteiden myrskynsilmään, siihen keskelle. Missä vallitsee vaimea kontrolli, kun pyörre repii samaan aikaan puita juurineen ympäriltä.

Hyvin suuri lohkaisu päihdekierteessä rimpuilevista nuorista yrittävät tietämättään tasata ja boostata laiskaa, pirskahtelevaa välittäjäainevirtaustaan aivorungosta aivokuoreen, kemiallisesti. Hyvin moni aluksi onnistuukin siinä, ja se tunne on ihana.
Ajatus kirkastuu, ne menevät jokaisen kulauksen, henkosen tai verisuonessa virtaavan eliksiirin voimasta paremmin jonoon ja järjestykseen. Rauha valuu kuin mahla ylle, lämmittäen ja tuoden karuselliin jarrut.

Karuselli kun on pyörinyt varhaislapsuudesta saakka, eikä sinne kyytiin ole ehtinyt kukaan viereen istumaan.

Nyt se vihdoin hiljeni, kuulet mitä muilla on asiaa, ehdit näkemään kaiken.
Hetken verran, sillä se on lainaa vaan. Ja siitä kontrollista maksaa helvetin kalliin koron, mutta siitä ei kuiskita heti.
Ensin, kaikki on vihdoinkin hyvin.

Moni päihde tuo ADHDn omaavalle lääkkeenomaisen vaikutuksen alussa, ja irstas totuus paljastuukin vasta liian myöhään. Usein silloin, kun ulkopuolelta on jo yritetty puuttua päihdehäiriöön, kun korkoja ei ole enää mitä maksaa. Hintalapussa korkoineen lukee nämä sanat: Ystävät, opiskelu, perhe ja terveys.
Rauha ja kontrolli, jotka aluksi veivät nuoren "normaalitilaan", eivät vie enää minnekään missä on valoa.

Nurinkurinen ristiriita tuleekin, kun epäilyksen herätessä mahdollisesta neurokemiallisesta poikkeamasta hiipii nuoren itsensä, tai jonkun asiaan puuttuneen mieleen, tarvitsee tutkimuksia ja mahdollista lääkitystä varten olla kuivilla n. puolen vuoden ajan. Tämä saattaa vaihdella kunnittain toki.
Mutta nuoren pitää kyetä repimään itsensä irti päihteistä, ja lisäksi sinniteltävä oirekuvan kanssa päihteettä, tietäen, että katukaupasta välitön helpotus kuitenkin löytyisi.

Ja jos, ja kun nuori sellaiseen kykenee, sekä mahdollinen diagnoosi asetetaan, lääkitysvaihtoehtona ei päihdetaustaisella ADHDlla välttämättä ole se oirekuvaan tutkitusti tehokkain: stimulanttilääkitys.
Sen "päihdepotentiaalin" vuoksi, joka henkilökohtaisesti itseäni ihmetyttää. Lääkemuodossa stimulatti on hitaasti vapautuva, joten sen "päihdyttävä" vaikutus on ikäänkuin kumottu neurokirjoon kuuluvalle. Toisekseen, ADHD henkilöllä stimulantit eivät tuo samaa tunnetta kuin neuronormaalilla, vaan vaikutus on tasaisuus ja rauhoittava, siinä missä neuronormaali kiihtyy ja tuntee itsensä "pysäyttämättömäksi".

On kuitenkin lääkäreitä, jotka ovat ADHDn tiimoilta valveutuneempia, ja määrävät myös stimulantteja päihdetaustasta huolimatta, niiden tuoden paremman vasteen ja mahdollisuuden päästä arkeen kiinni, muuta lääkitystä nopeammin.
Jotkut toki hyötyvät ei-stimulanteistakin, mutta niiden tuoma hyötyprosentti on kuitenkin edelleen pienempi kuin stimulanttien.

On tapauksia, joissa nuori on diagnoosin asetettua lääkityksestään huolimatta retkahtanut. Ja stimulanttilääkitys on purettu kokonaan.
Näissä tapauksissa on osalla tarina päättynyt ikävästi: se karuselli on pysäytetty lopullisesti joko oman käden kautta, nuoren pudotessa tyhjiöön, tai syöksyen "nopeampaan itsehoitoon" ja kadoten kadulle kasvottomaksi. Ilman minkäänmoista asianmukaista hoitoa ADHDn oirekuvaan.

Ennaltaehkäisy jo varhain, olisi avain monen nuoren tulevaisuuteen.
Impulsiivinen, jatkuvaa jännitystä, seikkailua, uutuudentunnetta ja "rikasta elämää" sekä kokemuksia päihtein, vastuuttomien seksikokemusten tai muiden itsetuhoisten valintojen kautta etsivä nuori, pitäisi johdattaa jo haasteiden ensikosketuksen aikoihin ADHD/neurokirjon seulontaan. Kun herää epäily, että nuori etsii itse stimulaatiota, mitä tahansa mikä ruokkisi motivaatiota, mielihyvää, palkitsemisen tunnetta ja kontrollintunnetta, ollakseen "normaali".
Ollakseen kuin toisetkin. 

Heti.
Apua.

Päihderiippuvaisista huolestuttavan iso prosenttiluku omaa ADHDn. Joko tietoisesti, tai jälkidiagnosoituna, osa tietämättään, mutta ADHDn diagnostisen kriteeristön täyttävänä.

Hälytyskellojen pitäisi soida paljon aikaisemmin, mutta harva vanhempi tai nuoren asioita hoitava viranomainen tietää tarpeeksi.
Osaa yhdistää pisteet, ja piirtää sen kuvan.

Pysähtykää ajoissa ja nähkää ne juuret, älkääkä lähtekö katkomaan vahvasta puusta vain latvoja. 

Kuvat ja kokonaisinformaatio https://paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/paihteiden-kayton-erityisryhmia/adhd-ja-paihteidenkaytto

lauantai 8. elokuuta 2020

Koulu alkaa: into vai inho?

🔹KOULU ALKAA🔹

- Hei, viikko enää, niin koulut alkaa. Jännittääkö uus koulu? (Poika 10v siirtyy 5.lk polikliiniselle luokalle, koska  OCD+Tourette/ADHD/Asperger)

*kuuluu eläimellistä mölinää pojan kurkusta*

"Jaaha. No pitää miettii keinoja tappaa itteni sitte."

- Häh. No höpöhöpö. Sulla on tilanteeseen nähden hyvin nyt. Tiiän ettet vielä sitä nää, mutta on kuitenkin. Siellä sun aikuiset tietää, mikä on Tourette. Siellä on muillakin, tosi monella. Et oo vähemmistöä enää sun luokalla.

" Et sä tiiä. Mitä helvettiä koulu on mulle. Ihan paskaa, meen sinne pilaa kaikkien päivän. Vaikken haluu, mut meen. Ja sit ku oon pilannu, vaikken oo halunnu, haistatan vitut kaikille. Mut emmä haluu pilaa muitten koulupäivää, niin se menee aina, vaihtuu koulu tai ei. "

- En mä voi tietää täysin, mitä helvettiä se on. En todellakaan. Mutta sinne moni menee helpottumaan, kun ei tartte enää skarpata. Teet tasan sun ticcien ja pakkojuttujen mukaan hommia, kolme tuntii per päivä. Taksi vie ja taksi tuo. Vaan muutama tyyppi luokassa kerrallaan, ja terapiakoirakin välillä pyörii siellä ☺️🤎 Varmasti löytyy "kouluun kuuluvaa paskaa", mutta lottovoitto meille hei. Sulle.

" No todennäkösesti mä lähen vittuun sieltä. Kesken päivän."

- Se on kuule aika helvetin kaukana kotoolta. Et sä sieltä tiedä minne mennä. Ei varmaan kannata.

" Jumalauta."

Koulut starttaa.

Uusien reppujen kahina, pyyhekumien tuoksut ja kirjojen oi-niin-ikiaikainen mutta epäekologinen päällystäminen, hiipii takaisin arkeen. Jännitys kihelmöi vatsassa: kavereita pääsee taas näkemään ja opelle kertomaan, mitä kaikkea on tehnyt kesällä.
Hankitaan uusia lenkkareita, tutkitaan penaaleiden kuoseja, ja koulupöydät ottavat paikkansa lastenhuoneissa.

Koulun aloitus, sekä kouluun palaaminen, on lapsen elämän kulmakiviä. Tärkeitä, muistojen taskuihin uppoutuvia asioita.

Ne ovat myös vatsaan uppoavia tylppiä iskuja.
Kuolemanpuheita, selviytymisen strategiaa.

Neurokirjon lapselle - oli se sitten ADHD, Tourette, OCD, Autisminkirjo tai jokin muu, tai kombo useasta - kouluun palaaminen, voi olla kuin määräys palaamaan sotaan.
Vaikka juuri selvisit hengissä edelliseltä taistelutantereelta, ja hädintuskin äänimaailma siitä hiljentynyt pään kaikuvista huoneista.
Hengitys juuri ja juuri tasaantunut.

Kaikki alkaakin taas alusta.

On vaatinut vuosia, työtä, sitkeyttä ja ennakkoluuloja, sekä järjetöntä stressin sietokykyä, jotta olemme edes tässä.
Missä nyt olemme mun lasteni kanssa.

Näiden tukimuotojen, terapiamuotojen, lääkitysten sekä suhtautumisten kanssa. Tämän tiedon, sekä työkalupakin kanssa.

Silti. Silti maailma romahtaa aika ajoin, ja silti hengitystä pidätellään silloin tällöin.
Epäonnistutaan, ja opitaan taas jotain uutta.

Meillä eniten arkea tällä hetkellä syö lapsilla Tourette/OCD.
ADHD tulee "hyvänä kakkosena", mutta lähinnä ruokkii yllämainitun oirekuvaa ahdistuksineen.
Lääkityksiä on, mutta enemmän elämänlaatuun vaikuttaa suotuisasti kuormituksen minimointi.

Rakkaat opettajat, vanhemmat ja rehtorit:

Neurokirjoon kuuluvan lapsen tärkein työkalu on ympäristö, sekä ympäröivien aikuisten tietous oirekuvista.
Pyytäkää kokemusasiantuntijoita kouluihin.
Pyytäkää vanhempia kertomaan luokalle/muille vanhemmille lapsensa oirekuvasta ja diagnoosista.

          🔹Tieto on tärkein työkalu🔹

 Korostan tätä voimakkaasti.

Lapsi, joka pidättelee pakkotoimintojaan, ticcejään, motorista levottomuuttaan, pakkoajatuksiaan, ITSEÄÄN........ on lapsi, joka pidättelee oikeuttaan olla sitä, mitä on.

Se lapsi pidättelee hengitystään.
Tukehtuu.

Sillävälin, kun ympäristö pohtii, onko nyt soveliasta kiroilla koulussa, vai ei.

Kaikilla ei ole samat mittasuhteet.

Kevyttä koulunaloitusta jokaiselle. 

💚

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Amfetamiini

Amfetamiini.

Stimulantit.
Ja niiden nousukausi, ainakin uusimman jätevesitutkimuksen mukaan (pääkaupunkiseutu).

Poliisi tiedoittaa, että yhä nuoremmat täällä eteläisessä Suomessa diilaavat ja käyttävät synteettisiä stimulantti/psykedeelihuumeita, eli amfetamiinia ja sen muunnoksia, kuten metamfetamiini, MDMA jne.
Nuorimmat juhla - sekä pitkäaikaiskäyttäjät ovat vain 13 vuotiaita.

Jätevesitutkimus paljastaa reaaliajassa, ettei poikkeusolot vaikuttaneet laskevasti pitoisuuksiin.

Pisti minut pohtimaan yhtä seikkaa, joka varmasti on huomioitu - oletan näin, sillä nousukausi ei ole viimevuosina koskettanut vain päihdetilastoja.
Vaan myös hoitokontaktissa olevia lapsia neuropsykiatrian puolella.

Sosiaalinen media, koulut, eri järjestöt ja yhdistykset sekä kokemusasiantuntijuudet ovat kasvattaneet rajusti tietoutta ADHDn tiimoilta. Yhä useampi perhe hakee apua lapsen käytöshaasteisiin impulsiivisuuden, harkintakyvyttömyyden, itsesäätelyn puutteen, tarkkaavuuden, keskittymisen ja havainnointikyvyn heikkouden vuoksi.

Osa kimpoaa bumerangina takaisin, eikä lähete etene. Diagnostinen kriteeristö pitää täyttyä, eikä diagnooseja jaella kuin karamelleja, tai "haeta" kun siltä tuntuu:
Joskus diagnoosin saaminen viivästyy vuosilla, ja lapsella ehtii rakentua epäonnistujan identiteetti, ja ilo elämään kulminoituu itsestimulaatioon etsimällä välittäjäaineita boostaavaa puuhaa: vauhdikasta, vaihtelevaa, riskialtista, ja lopulta jopa sitä laitonta.

ADHD ilmenee jokaisella hiukan omalla kaavallaan: joku kompensoi paremmin arjen haasteitaan, kuin toinen.
Jokainen loihtii omat selviytymismekanismit, toisilla turvalliset ja lainmukaiset, toisilla raja on häilyvä.

Muutamat tippuvat reunakivetyksen yli vapaapudotukseen.

Tutkimuksiin pääseminen edellyttää päihteettömyyttä tietyn jakson ajan. Joskus se oli 6kk, en tiedä nykyhetkestä.
Lääkehoitoa on joko vaikeampaa, tai mahdoton saada, jos omaat päihdehistorian.

ADHDta hoidetaan pääosin stimulanttilääkkein: lääkeaineena toimii amfetamiinijohdannainen, mm. metyylifenidaatti, lisdexamfetamiini tai  dexamfetamiini. Myös ei-stimulantti lääkkeitä on jonkin verran.
Stimulanttilääkkeet aktivoivat ja kiihdyttävät aivorungossa välittäjäainevirtausta, jotta se soljuisi kivasti aivokuoreen, ilman ADHDlle tyypillistä katkopirskahtelua.
Näin se tuo virtauksen lähemmäs neurotyypillisen välittäjäainevirtausta: mukana on harkintakykyä, motivaatiota, keskittymistä ja tarkkaavuutta. Uutta tietoa sisäistää helpommin ilman kimpoilevaa tarkkaavuuden keskittämistä. Ympäröivät ärsykkeet hiljenevät, ajatukset järjestyvät jonoon, sen sijaan että olisivat paksu massa siinä otsalohkossa, huutamassa itseään esille kaoottisessa kuorossa.

Huomaat, että asut keltaisessa talossa: olet asunut 4 vuotta, mutta huomiokykysi ei ole rekisteröinyt. Saat kotityösi tehtyä, ja muistat ostaa ruokaa. Syödäkin sen.
Pieniä juttuja, mutta toimintakykyyn arjessa, suuria harppauksia.
Tunne-elämä ei ole pelkkiä piikkejä huipuista, vaan myrskyn tilalla on vain vähän tuulista, innostus ei syrjäytä ehkä kaikkea muuta elämää viikoiksi.

Parhaimmillaan, lääkitys tuo "muille tylsän arkitasaisuuden" , jota ADHDn omaava ei ikinä ole kokenut. Ei ole ollut kykyä pysähtyä, vaan kiire elää jo seuraava elämä siellä ajatuksissaan.
Tartu hetkeen, elä hetkessä..... Kuulostaa mahtavalta. Mutta uuvuttaa, ja eristää pahimmillaan ihmisen päänsä sisään yksin, vaikka seisoisi ihmisten ympärillä.

Karuselli ei pysähdy, musiikki soi, elämä tanssii ivallisena ohi. Vaikka olisit kokoajan liikkeellä, et mene kuitenkaan oikeasti minnekään.
Muut menevät, osaavat suunnankin.

ADHDlla karuselli pyörii, ja istut siellä lopulta aika yksin.

On tutkittu, että päihderiippuvaisten joukossa esiintyy ADHD ominaisuutta poikkeuksellisen paljon. Etenkin amfetamiiniriippuvaisten keskuudessa.
Stimulanttihuume tuo lääkkeenomaisen tasaisuuden, rauhan ja skarppiintumisen tunteen: usva väistyy, olet kuin muutkin.

Se tuo myös vahvan riippuvuuden, ja tuhoisat fyysiset muutokset niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin.
Katuamfetamiinin puhtaus vaihtelee rajusti hyvin epäpuhtaasta lähes "kirkkaaseen" tavaraan, eikä hintakaan enää päätä huimaa: pimeä verkko toimii helppona väylänä yhä nuoremmille käyttäjille sekä välittäjille. Huumekauppa elää kehittyvää muutosta, ja tietämättään ADHD ominaisuutta kantavat lapset... nuoret..... "lääkitsevät" epätiedossaan itseään ihmetellen, miksi tämä tekee minut toimintakykyiseksi.
Tuntien ajan, hetken helpotus sisäiseen karuselliin. Löytyi jarrut, joku vaimensi särisevän musiikin.

Mutta samalla nuori putoaa reunan yli rotkoon, eikä pian kukaan kuule sitä vaimeaa huutoa.
Kun nuori haluaa takaisin ylös. Takaisin valoon.
Pohjalla on pimeää, kylmää ja tahmeat kädet puristavat tiukasti pitäen aloillaan.

Stimulanttilääkitys tukee välittäjäainevirtausta ilman huumeisiin verrattavaa riippuvuutta, ja haittavaikutukset ovat minimoitu, joskin yksilöllistä: yleisin sivuvaikutus on ruokahalun heikkeneminen, mutta osalla se korjaantuu lääkehoidon edetessä. Lääkehoidon alussa päänsäryt ja sydämen lyöntiheyden nousu lääkkeen nousuvaiheessa, ovat aika usein tavattuja. Hoitokontakti valvoo lääkehoidon aikana tiheästi verenpainetta, sykettä ja labrassa juostaan suhteellisen säännöllisesti.

Kaikille ei lääkehoito sovi, tai eivät voi muusta syystä hyötyä siitä.
Moni saa avun, monella elämänlaatu kohentuu merkittävästi.

Hoidon piiriin - tai ylipäätään tutkimuksiin - pääseminen päihdetaustalla on kimuranttia, muttei mahdotonta. Vaatii tahtoa ja tukea, ulkopuolelta. Yksin ei sitä matkaa kukaan kulje, mutta joillekin se ei ole vaihtoehto, vaan ainoa keino. Epäonnistumisprosentti on korkea, sillä pitkä kuiva kausi ilman sitä synteettistä laitonta "lääkettä" on kuin piikkilangassa roikkumista.

Jätevesi kertoo tilanneraporttia, ja siitä testatut amfetamiinipitoisuudet kertovat jotakin.
Mutta mitä?

ADHDn lääkehoito on kasvanut, sillä avun pyytäminen ei ole tabu enää. Diagnoosin jos saa, se harvoin tulee kevyttä väylää, ja diagnostinen kriteeristö on täytyttävä.
Lääke näkyy myös huumeseulassa positiivisena amfetamiinien kohdalla. Onhan ne kuitenkin johdannaisia, vaikkakin eri lääkekaava näillä on.

Voisiko nykypäivänä ajoissa löydetty ADHD ja lääkitys siihen, vaikuttaa jätevesien amfetamiinipitoisuuksiin jonkin verran, sen sijaan että ajateltaisiin huumekäytön olevan yksinään syypää pitoisuuden kasvuun?

Voisiko lääkehoitoon pääsemistä madaltaa päihdetaustaa omaavilla, jotta eivät etsisi apua päänsisäiseen sirkukseensa pimeästä verkosta, henkeään riskeeraen? Vaan valvotusti ja turvallisemmin, lääkityksen muodossa.

Tutkimuksiin pääsemistä etenkin päihdenuorilla pitäisi jouduttaa, ja huomioida perheessä olevat neurokirjon ominaisuudet: periytyvyys ADHDlla on korkea, jopa 80%.
Huomion pitäisi kiinnittyä myös opiskelun laatuun, ja oppimisen pulmiin, sillä tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteet näkyvät usein koulunkäynnissä, mutta poikkeuksiakin on.
On kympin oppilaita, ja silti on ADHD.

Minä, olin yksi niistä kympin oppilaista alakoulussa, kunnes putosin yläasteen omantoiminnanohjauksen viidakkoon.

Näitä pohdin. Kevyttä, kuten aina 🤔😅

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Polikliininen luokka


Polikliininen luokka.

Sanana tämä tuo mieleen valkotakkisten vetämän, ja tehovalvotun koulun kaikille ongelmaisille pillerinpyörittäjälapsille.

Oikeasti siellä ei kukaan pukeudu valkoisiin. 😉

Tarkalleen kuvailtuna, "sairaalakoulu" saa kutsumanimensä siitä, että polikliininen luokka vaatii hoitokontaktin ainakin lasten/nuorten neuropsykiatrialle. Koulu itsessään, on ihan yleiskoulu, jossa yleisopetus myös. Mutta oma osionsa rakennuksessa on polikliinisille oppilaille, joissa luokat ovat lämminhenkisiä sekä töihin saapuu myös monena aamuna kaksi karvaista koulukoiraa, turvallisuuden tunnetta vahvistamaan ja ahdistunutta lohduttamaan.
Polikliinisessä luokassa oppilaita on vähän, ja lukujärjestys usein porrastettu: harvoin on luokan jokainen oppilas samaan aikaan opiskelemassa, vaikkakin määrä ei tuolloinkaan ole suuri. Kymmenpäinen plus miinus nolla.

Sairaalakoulussa on mahdollista suorittaa alakoulu sekä jatkaa yläkouluunkin, jolloin muutoksia on minimoitu, ja oppilaan yksilöllinen tuki neurokirjoa ymmärtävien aikuisten kanssa on soljuvaa sekä tuttua.

Jaronin tulevassa koulussa polikliinisten luokkien yläkoulu on vain kerrosta ylempänä 😊

Tiivis yhteistyö hoitokontaktin ja kodin kanssa on ehdoton, ja itsestäänselvyys. Koulu on mukana lääkemuutoksissa, ja ottaa huomioon kuormituksen sekä oirekuvan muutokset herkästi.

Heillä on asiantuntemus niin Tourettesta, Autisminkirjosta kuin ADHDstakin.

Tutustumisen jälkeen, eilen, tuli sellainen helpottunut olo. Poika on syksyllä osaavissa käsissä, mitä tulee neurokirjon haasteisiin oppimisen suhteen. Luokassa jokaisella on omat juttunsa, tic-oireensa, vahvuutensa sekä tapansa oppia, eikä poika ole sen kummempi eikä erikoisempi kuin toisetkaan.
Aina ei jaksa olla se ainutlaatuinen, tiettekö?

Jaron itse muisti illalla kehua, kuinka uusi ope tiesi olla odottamatta lämmintä tervehdystä, tai katsekontaktia. Ope ei yrittänyt heti liikaa, eikä vetänyt paras kaveri-roolia. Sellainen on mun lapsille heti punainen vaate, etkä pääse kuin askelia taaksepäin mitä tulee kontaktin luomiseen.

Polikliininen luokka on meille lottovoitto.
Maallista mammonaa suurempaa ❤️


Sukupolvien kuilu

Omassa kyläympyröissäni teiniporukka - mukaan lukien oma 14v poikani - aiheuttaa närästystä yhteisössämme.
Aiheellinen tuo vitutus nuorison kolttosia kohtaan kyllä joissain tapauksissa on.
 Meidän teinit ovat usein vailla hengauspaikkaa, elleivät ehdi valtaamaan suosittuja muutamia koriskenttiä, tai elleivät vietä aikaansa rannalla tai maauimalassa, mutta päiväkotien pihat ja yleiset leikkipuistot houkuttelevat, kun kenenkään kotiinkaan ei mahdu isoa teinijengiä kavereineen rymyämään.

Osa teinien harmitusta aiheuttavat touhut kulminoituvat ei-niin-laittomaan hölmöilyyn, ja sitten sinne lain reunaviivalla keikkumiseen. Suurin osa pahennusta aiheuttavista reaktioista kyläyhteisössämme on verbaalinen pokkurointi ja roskaaminen. Katoilla hyppely. Tupakan maistelu ja muu paranormaali kehityskaaren mukainen perseily.

Meillä on tiedossa oman pojan osallisuus "häiriökäytöksiin" sekä ankkurikeskustelua tulossa nuorisotyön ja nuorisopoliisin kera, ihan vapaaehtoinen meininki siis, mutta koen hyödyllisenä. Perspektiiviä nuorelle, muutakin kuin vanhempien tai kylän aikuisten "napinat" ja puuttumiset.
Sillä raja on ohut, mitä tulee nuorten "adrenaliinipiikkien" saamisen lainmukaisuuksiin.

Nuorisojoukko on myös silmätikkuna. Jokainen maahan heitetty Juissimehupurkki, tai kavereille huudettu verbaalinen rumuus, saa aikaan ilmiön, että someryhmässä huudellaan kasvatusvaurioisten nuorten päätä pölkylle.

Ymmärrän kirvelyn ja vastuunottamisen, mutta ymmärrän myös usein nuoren näkökulman, ja ehkä mistä suunnasta tuulee. Nuoruus ei oikeuta olemaan ihanmitävaan, mutta se "rajaton nuori" on saattanut käydä jo läpi ihanmitävaan.

Kirjoitin kylämme ryhmään postauksen, perspektiivi mielessä. Ettei moni tärkeäkin seikka unohdu. :

******************

"👋🏻

Kotikulmillamme on paljon närää sekä paheksuntaa keväästä saakka aiheuttanut erinäinen ja muuttuva teiniporukka.
Milloin päiväkodin pihalla, milloin Sahapuistossa, tai lähitienoolla kuitenkin.

Itsekin olen avoimesti täällä, porukassa monesti mukana olleen poikani osuuksista kolttosiin, kertonut. Joskus poika ei ole läsnä edes, mutta kaverit tietää usein toistensa hölmöilyt jo pelkän Snäpin ja Insta-stoorien kautta 😉 Moni kolttonen on porukassa olevan usean viisaan pään yhteenlyönti, ja toteutus sitten toisten viisaiden, näinhän se on aikojen alusta ollut.
Ja kun lisää testosteronia tihkuvaan soppaan vähän tyttöjäkin mukaan, alkaa egojen uhkuminen ja puhkuminen.

Takerrun kuitenkin tähän kuplaan, jossa moni elää, useiden kyseiseen pahennusta aiheuttavaan teiniryhmään liittyvien postausten kommenttien perusteella:

Kotikasvatus vituillaan, vapaan kasvatuksen pullamössö sukupolvi, joka ei vastuutaan kanna.

Kuri puuttuu ja muuta stereotypiaa.

Se alle rikosvastuuikäinen skidi ei kuitenkaan siellä ulkona kulje kyltti kädessä jossa ilmoitetaan, mitä kaikkea on kotona jo käyty läpi. Mihin on perhe jo ollut yhteydessä, tai mitkä tukitoimet on jo teinillä olemassa.
Onko apua haettu käytöspulmiin, harkintakyvyttömyyteen ja impulsiivisuuteen jo esiopetusiässä kenties, muttei kuitenkaan apua saatu, koska "kuuluu ikään"?

Onko joku teineistä ehkä jopa tullut askeleen, kaksi, kaidalle polulle päin? Ollut syvemmissä vesissä yksi kesä taaksepäin.

Ei teistä kukaan kuule niitä vanhemman palopuheita ja itkunsekaisia kymmeniä käskyjä,  kun teini kotiutuu niinä kesäiltoina kotiin, kun tyhmyys on kaveriporukassa tiivistynyt lain rajamailla keikkumiseen.

Ette te nää niitä harrastevälineitä, joihin on sponssattu, jotta olisi viisasta tekemistä ulkona. Satoja euroja scootin osiin, nyrkkeilyhanskoihin ja sählykamoihin. Fudispallot, fillarit, viimeisimpänä koripallo: koska katukoris ja kaverit ❤️

Ette lue teinin kotityölistaa, näe sitä imuroimassa, vaihtamassa lakanoitaan, viemässä koiraansa tai leikkimässä pikkusisarustensa kanssa.

Ei se teini teille lähettänyt tekstiviestiä, että Äiti auta mua, mä haluun täältä pois.

Te ette näe kuinka se murrosikäinen hormonimyrsky teki etäopiskellen kotona tehtäviä enemmän, kuin ikinä koulussa, koska ärsykkeitä oli vähemmän. Luvattomia poissaoloja koulusta kilisi Wilmaan, koska väkivallan uhka uudessa yläkoulussa aiheutti paniikkihäiriöitä.
Oli helpompaa häipyä, eikä kavereiden kanssa ruokikselle unohtuminen tuntunut niin pahalta kuin kouluun palaaminen.

Moni meistä muistaa oman nuoruuden, omat kolttoset, ja toivottavasti myös kuilun sukupolvien välillä: kiinnijäämisen pelko oli murto-osa nykypäivään verrattuna, saimme pölväillä aika rauhassa ilman someryhmiä ja kännyköiden kameroita.
Muistan kaljajuoksut Essolta ennen päättötodistusta, kaljakori kilisten kallioita ylös piiloon.
Muistan äidiltä pöllityt tupakat repussa, kuudennen luokan koulupolkua tallatessa.

Muistan hälyttimien irroittamisen farkuista kaupan pukkarissa, kotibileet kaverin vanhempien ollessa mökillä, krapulan ja humalassa haetun joulutodistuksen.

Kavereiden ansiosta en ikinä jäänyt yksin mihinkään, me ei ikinä jätetty kaveria.

Ikinä ei asioista puhuttu kotona, äiti ei tiennyt puoliakaan, isällä ei ollut aikaa selvitellä. Kotiarestit, huutaminen, röökien pilkkominen ja jopa revittyjen farkkujeni hävittäminen häpeällisen pukeutumisen takia, ei saanut mua muuttumaan "kunnon lapseksi".
90-luvulla kaveriporukastani poltti röökiä yhdeksän kymmenestä, ja olimme 13 vuotiaita.
Suurimmalla osalla oli takataskussaan jo ensihumalat, rakastumiset ja essonkaljajuoksut.

Notkuimme isoissa porukoissa kallioilla, puistoissa ja se porukka oli Se Perhe, ensimmäinen irtautuminen omasta perheestä. Yksi haparoiva ja kompastunut askel itsenäistymisen suuntaan,välillä poliisin kyydissä kotiin, välillä maitojunalla matkustaen.

Ei ollut nuorisotyötä keräilemässä nimiä, ei lastensuojelun tarpeen kartoitus palavereita. Kukaan ei katsonut roskasimmeko, tai jos näin teki, kukaan ei kirjoittanut siitä kenellekään - saati koko kylälle - kirjettä.

Asiat ei olleet paremmin tuolloin.
Asiat ei vaan ole sen huonommin nyt.

Nykyteinit on jatkuvan valvonnan ja seurannan alla, hyppyä tuntemattomaan ei oikein oteta ilman, että joku räpsäisee kuvan ja julkaisee jossakin.
Nuorista tulee ovelampia, he joutuvat soveltamaan enemmän, heillä on työkaluja ja ideoita enemmän kuin meillä: pienen adrenaliinipiikin saamiseksi joutuu tekemään kohtuuttoman paljon aivotyötä.

Nykynuoret usein ovat tavallisen kotikasvatuksen tuloksia, ilman sitä fyysisen kurituksen vahvistusta joka peloitteena toimi vielä meidänkin lapsuudessa monella.

Itse olen äitinä siinä tilanteessa, että teinillä on faktat selvillä. Meillä ei hyssyttelyn meininki kotona ole, muttei maailma kaadu tupakan maisteluunkaan. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että teinini törttöilyistään huolimatta puhuu asioistaan, ja pyytää apua.
On kertonut ottaneensa tupakasta hatsia - ei oo se "oma juttu" , muttei nyt karmeetakaan, ja koulun päättäjäisiltana kertoi juoneensa yhden oluen, jonka kaveri antoi.
Oluttölkin alkuperää en tivannut, mutta uskoisin jonkun iskän saunakaljaa lainattaneen, luvatta 🤔

Jos olisin koiraa pissattaessa nuoreeni kaljatölkki kädessään törmännyt, olisin kaatanut ohrapirtelön maahan. Mutta arvostan avointa kommunikointia, sillä itselläni se ei rangaistusten pelossa ollut mahdollista omassa nuoruudessa. Opin hyväksi totuuden muotoilijaksi, ja osasin kertoa mitä vanhempani halusivat kuulla, niin sanotun kevytversion totuudesta.

Moni teini tuolla törttöillessään ja verbaalisesti kukkoillessaan koittaa nostaa itseään jalustalle edes kaveriyhteisössä. Jos koulumaailmassa ei pärjäämistä ole, ja kotona oma rooli on hutera: muutaman vuoden päästä lain silmissä aikuinen, vanhempien silmissä ikuinen lapsi, omissa silmissään myrskyssä seilaava paatti, jonka ankkuri on kiinni kotisatamassa, mutta majakanvalo näkyy kauempana.

Täällä on helppoa kommentoida "nykynuoriso on mätä" ja "missä on kotikasvatus".

Minun lapsuudessa 90-luvun laman alla kotikasvatus oli sitä, että avaimet oli kaulassa, vanhemmat iltamyöhään kotona tai baarissa tukahduttamassa menetettyä työpaikkaansa.
Monet ruokakassit hain pubista lapsena, kun siihen aikaan ei omaa ruokaansa mikrossa lämmittävä lapsi yöllä, ollut yhdenkään lasun arvoinen.

Nykypäivänä perheiden tilanteita kartoitetaan ja matalan kynnyksen apu on saatavilla, muttei kaikille sitä riitä aina kuitenkaan.

Te ette näe sen teinin kompurointia läpi ala-koulun, tutkimusjaksoja tai lääkitysten sivuvaikutuksia.
Ette sitä ensihäpeää kun sai ADHD diagnoosin,ettekä sitä kasvamista uuteen tietouteen itsestään.
Hyväksyntää itsestään.

Koko lapsuuden jos on yrittänyt nousta negatiivisen palautteen voimalla, ja häirikkölapsen stigma otsassa, omaksuu helposti identiteetin joka on juuri sitä, mitä kaikki sanovat.
Se rooli kaveripiirissä on vaikea ravistaa pois, vaikka vihdoin tiedät miksi kaikki itsestäänselvä muille, on itselle niin vaikeaa.

Valitettavasti vapaa-ajan viettopaikkoja on rajoitetusti teini-ikäisille, enemmän nousee leikkipuistoja kuin koriskenttiä.

Jonkin asteinen edistyminen havaittavissa, kun skedepuistoja on ilmaantunut ja rakennetaan lisää, tästä olen tyytyväinen.

Nämäkin keskeneräiset ihmiset ilman infokylttejä, tarvitsevat paikkoja siihen öhkäilyyn ja pörhistelyyn. Roolin ottamiseen.
Valitettavasti ne vähät paikat nuorille ovat aina täynnä. Kysyntä on kova, nopeet syö hitaat.

Kiitos helteiden, tämäkin teiniporukka viettää aikaa uimarannoilla ja maauimaloissa, ja vasta iltaisin kokoontuvat yhteen läjään pörhistelemään vastakkaisen sukupuolen edustajille, tai vaan purkamaan väsymystään toisiinsa.

Joskus tekemisen puute purkautuu väärin, ja tästä surullisen kuuluisa maine nyt istuukin tiukassa. Moni vanhempi tunnistaa jälkikasvunsa somesta tyhmyyksien takaa, ja kasvatuskortti vilahtaa taas.

Uskokaa pois. Monet meistä on tehnyt vuosia duunia, että on edes nykyisessä pisteessä teininsä kanssa. Moni meistä saa pommin syliinsä, ja teini-ikä laittaa pakan sekaisin koko perheessä. Monessa kodissa ei nukuta öisin, vaan vahditaan silmät auki ahdistuen ikkunasta karkailevaa teiniä, vaikka aamulla väsyttäisi aamuvuorossa.

Harvoin teini-ikä on kivuton. Mutkaton tai virheetön. Ja harvoin kotona kasvatus kusee sen kummemmin kuin muuallakaan.
Me vanhemmatkin olemme ihmisiä, eikä teini ole monestikaan se ainoa lapsi perheessä, kenen kanssa rajoja piirretään, yritetään kommunikoida edes savumerkein.

Joissakin perheissä se teinin heittämä roska maahan, on sen viikon kevennys, ei rikkomus.

Ajattelin antaa perspektiiviä, niitä kun on monia ❤️"

Vittujen kevät kärytti loppuun.

Burnout.

Syksystä saakka vittujen kevään päättymiseen asti, poltin kynttilää molemmista päistä.
Sulattelinpa sieltä keskeltäkin, koska pandemia pisti meidät kaikki täysin poikkeukselliseen tilanteeseen.

Syksyn 2019 elin opiskelujen ohessa valmiustilassa, sillä osalla mun lapsistani ei koulussa tukimuodot riittäneet. Lääkityksiä veivattiin ja purettiin, annoskokoja fiksailtiin sekä tuen toteutumista koulussa palaveerattiin ja jollakin luvattomia poissaoloja selviteltiin.

Juoksin arvioinnista toiseen, hoitoneuvottelusta kasvatuskeskusteluun ja lapsen terapiaan. Tourette yritti ylivaltaa yhdellä, aistipuolen kuormitus piippasi toisella punaisella, ja yksi huutaa ettei tarvitse mitään lääkkeitä ollenkaan.
Nuorisopolilla käytiin läpi teinimaailman pyörteitä, sekä paniikkihäiriötä. Ja todettiin, että koulussa sillä lääkityksellä on paikkansa, etenkin impulsiivisen ja aistiherkän ADHDn kanssa eläessä.

Pää oli ylivirittynyt.
Jatkuvasti valmiina ratkomaan uutta ongelmaa, perustelemaan ja selittämään uusinta oirekuvaa lapselle, tuoreinta pakkoajatusta.

Koronakevät täytti piripinnalla helmeilevän maljan, eikä riittänyt enää, että pysyy langat jotenkin niissä omissa käsissä: sun täytyi opetella kutomaan ne langat nyt.

Meidät heitettiin kylmiltään erityisopettajiksi neljälle tuentarpeiselle koululaisellemme, lukiolaisen pärjätessä omillaan, ja päiväkoti-ikäisen taistellessa huomiostaan etäkoulupäivät.
Yhtäkkiä omat ammattiopinnot kasautuivat verkkoalustallaan, ja heräsin aamuihin ahdistuneena, valmiina taistelemaan motivaatiota oppilaisiin joilla on oman avustajan tarve koulussa. Mutta mä olin vaan mä, yksin. Tai kaksin, puolison ollessa vapaalla.

Etätehtävien määrä tukehdutti meidät kaikki. Etenkin yläkoulun monipuolinen ja runsas valikoima eri opintoalustoja, tehtävien palautusmetodeja sekä informaation hukuttava tulva, sai minut etsimään happiaukkoa jostakin.

Kirjoitin rehtorille, opettajille, sosiaaliseen mediaan ja luovutin.

Mutta sain pelastusrenkaan, useamman, ja yläkoulu vedettiin etäkeväänä Jopo-opetuksen malliin. Poika siirtyy Jopo-luokalle syksyllä, enkä voisi olla onnellisempi asiasta ❤️
Lääkitykset, tukimuodot ja tehtävät etänä keväälle pilkottiin, rukattiin kutakuinkin kuosiin, ja lasten kapasiteetti työskennellä huomioitiin.
Osalla se huomioitiin heti etäopiskelun alussa, joka oli suuri helpotus, ja syksyllä käynnistyy myös yhden pojan vitosluokan opinnot polikliinisella luokalla 🙂
Sekin, meni kuten lopulta pitikin. Kouluun ja luokan opeen tutustuttu, olo on luottavainen. 

Mutta vaikka asiat käänsivätkin kelkkansa, ja kaikki on nyt syksyä varten niin hyvin kun neurokirjon perheessä voi olla, mun kynttilässä ei ole mitään enää sytytettävää.

Mun lanka paloi loppuun. Ja mä en halua nukahtaa, koska en pysty kunnolla heräämään aamuisin.
Kaikki on ponnistus, ja kotityöt tuntuu kuin sotaan lähtisi, joka aamu.
Jokainen tiskivuori mun pitää kiipee kuin Kilimanjaroa kapuisin, ja rasitus on yhtälailla hengästyttävä.
On täällä tää isihenkilökin, tekemässä oman parhaansa minkä töiltään ehtii. Onneksi miehen omaishoitajuus keskimmäisestä pojasta (Tourette, ADHD, Asperger) mahdollistaa osallistumisen arkeen ja erinäisiin käynteihin, mitä tässä jengissä riittää vaikka muille jakelis 🥴

Tää kesä menee varmaan matalaliidolla, vaikka mun aivot onkin joka päivä suunnittelemassa uutta retkeä jonnekin, mihin osoitteeseen sitä sitten muuttaisi, ja lähtiskö sittenkin töihin vaan jonnekin eikä tekisi yhtään kesäkurssia, yhtäkään tehtävää, Power Point-esitelmää tai Word-tiedostoa.

Ja sitten mä huomaan istuvani kolme tuntia koneella, tekemässä viimeisiä ammattienglannin esitelmiä.

Ja mietin, millähän langalla mä tätäkin taas poltan.

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...