perjantai 13. syyskuuta 2019

Mahdutko laatikkoon?

Olishan se siihen laatikkoon sopivaa.

Jos pakottaisin niitä kurahousuja pitämään sateella.
Nauttisin patojen ja keittojen äärellä hymyilemisestä, ja Fiskarsin soppakauha olisi jännää.
Leikkisin, että "tehkää kuten äitikin teki", sen sijaan että kehoittaisin valitsemaan fiksummin kuin mutsinne omassa nuoruudessaan.
Saisin lapseni perhepotretteihin kauniisti riviin hymyillen käskystä, kauluspaidat päällä - eikä puolialasti heiluvaan fotoon, jossa keskisormi vilahtaa, mutta lapsen nauru on aitoa.

Olisin hiljaa aiheista, joista on aina oltukin hiljaa.
Kuiskailisin lasteni neurokirjon ominaisuuksista, ettei "lasteni tarvitse hävetä äitiään".
Antaisin lapsilleni näin viestin, että ne ovat jotakin hävettävää ylipäätään.

Kysyisin maailmalta luvan, mitä on korrektia puhua, ja mitä ei.

Sopeutuisin, ilman että huudan järjestelmää sopeutumaan. Antamaan tilaa.

Vaikenisin arkisista asioista, jotka muille ovat tabu - lapsen lääkitys, vanhempien omat neurokirjon/mielenterveyden haasteet, pienituloisuus ja lasten itsetuhoisuus. Epätoivo. Pimeys ja sieltä nouseminen. Perheiden kuormitus ja syrjäytyminen.

Olisi laatikkoon sopivaa tietää, missä se vitun laatikko edes on, ja miksi sinne kukaan tahtoo sopia edes?

Olisi sopivaa sanoa, että pidän ihmisistä. Rakastan maailmaa. Sydän sinne, toinen tänne.

On vaikeaa rakastaa jotakin, jonka näkee ilman suodatinta. Se on tarpeeksi mielenkiintoinen, ja jatkuvasti muuttuva, joten toivoa on.
Että siitä tulee maailma, jolle minäkin laitan sydämiä vielä.

Siksi en aiokaan kutistua.
Teidän laatikko?
Liian pieni meille.

Tuhat ja kaksi syytä

Mulla olis tuhat ja yksi syytä sanoa, että älkää perustako blogia.
Älkää avatko itseänne, elämäänne, vanhemmuuttanne tai haasteitanne ulos, älkää huutako mitään julki, mitä ei tähänkään mennessä ole huudettu.
Ei kannata altistaa itseään, lapsiaan tai mielenterveyttään toisten johtopäätöksille sinusta, tavastasi suhtautua perhettä rikastuttaviin - ja kuormittaviin - ominaisuuksiin.
Mulla olisi tuhat ja yksi syytä sanoa, että piilota itsesi. Hae vertaistukesi hiljaa, salaa f-koodisi, kuiskaa autismi, Tourette ja aadeehoodeet korkeintaan harvoille ja uskotuille.
Jos heillekään.
Ihmiset kun eivät tiedä, ja ilman tietoa on pelkoa. Tuntematon on pelottavaa.
Ja pelkohan ei tunnetusti avaa niitä mielen syövereitä uusille asioille, vaan pikemminkin lamaannuttaa.
Lisäksi, ihmiset ovat susia toisilleen, äidit etenkin. Ja jotkut ihmiset olisivat vain loistava keino aloittaa taistelu ilmastonmuutosta vastaan.

Jonka vuoksi mulla on tuhat ja kaksi syytä kirjoittaa, näyttää, avata ja läväyttää kaikki se teidän naamalle. Hieroa sieraimiin näkökulman siemeniä, ainaisten herneiden tilalle.

Mulla on vitusti syitä sanoa, että kaikki tämä, kuuluu kaikille. Sillä se näkyy, kuuluu ja on osa kaikkien yhteiskuntaa. Teidän on pakko tietää, edes se pohjamuta, mielellään ihan pintaan saakka, mistä on kyse.

Ei tuntematon ole tällöin enää tuntematon, pelkokin vaihtuu ymmärrykseksi, tai ainakin jotakin sinne päin.

Kuinka ihminen käyttäytyy, on vuorovaikutuksessa muiden kanssa, työskentelee, oireilee kuormitustaan erinäisistä ärsykkeistä, kokee epäoikeudenmukaisuudet, konfliktit, ohjeet ja säännöt, ehdottomuuden ja normien määräämät käsitykset kiintymyksestä tai ystävyydestä, ovat kaikkia koskettavia seikkoja. Ei salassapidettävää.

Mutta koska yksityisyys on nykyaikana nostettu lähes yhtä tavoiteltavaan meriittiin kuin yksilöllisyys, sotivat nämä kaksi toisiaan vastaan ikävin seurauksin.
En väitä, etteikö paska osuisi julkiseen tuulettimeen enemmän kuin kolmetoista (tuhatta) kertaa.
Jokin hinta siitäkin on maksettava. Kuten kaikesta.

Minun hintani on, etten miellytä kaikkia. Ja se tehdään joskus likaisestikin hyvin selväksi.
Vanhemmuuttani kritisoidaan, ulkonäköäni arvostellaan, valintojani solvataan, ja diagnooseja perheessä ruoditaan sekä halveeraataan.

Mutta mitä minä saan? Tästä, blogista.
Rahaa? Ruodinko fyrkan vuoksi täällä neurokirjon höpinää klikkien toivossa?

Tulisikin pari kolikkoa jostakin saatana. Ei hei haittaisi yhtään. Ihan ei tuo rahavirta kohise ikkunoista opiskelijamammana tässä.
Mutta kun ei kilise, vaan pidän blogia pystyssä oman mielenterveyteni, lasteni ja toisten neurokirjoperheiden vuoksi.

Meillä ei montaa kanavaa hoitokontaktien lisäksi ole, josta saada mitään kosketuspintaa muihin samassa veneessä kelluviin elämiin. Muihin perheisiin, joissa lääkityksiä ja annostuksia punnitaan, hoitopalavereja juostaan läpi kuin tahmeaa pururataa sandaalit jalassa, perheitä, joissa 15min kynätyöskentely yhteen soittoon on VUODEN tulos onnistuneesta lääkkeiden yhdistelmästä, koulun tukimuodoista, avoimesta informaatiosta ja itsetunnon kohentumisesta.

Ne muut, joilla äiti kirjoittaa tehtäväkirjaan vastaukset lapsen sanellessa, koska lapsen väkevä tic-oire estää kynällä työskentelyn.

Niihin toisiin koteihin, jossa seitsemänvuotias on huolissaan, tietääkö koulussa kukaan aikuinen hänen Tourettestaan, ja jos ei, voisiko äiti tulla kertomaan. Ettei hänelle suututa, kun on pakko käyttää kaikki energia paikallaan pysymiseen, vaikka pakkoajatus sanoo muuta.
Ja eikä lähes ikinä pysty siihen kuitenkaan, vaan pakka leviää. Ja se naamioidaan milloin karkaamiseksi, ja milloin sitten häiriökäytökseksi vokaalisilla tic-oireilla ja örinällä, levottomuudella ja kynien katkomisella.

Meillä ei ole monia vertaisverkostoja fb-ryhmien ulkopuolella, joissa purkaukset ja jälkijäristykset tarkoittavat muutakin, kuin seismistä aktiivisuutta ja evakuointia.

Mä saan paljon ihanaa postia, palautetta ja kysymyksiä seuraajilta, joista osa on ollut messissä jo parikin vuotta. Monien kanssa mietitään paljonkin erilaisia tukiviidakkorihmastoja, tukimuotojen toteuttamisia kouluissa, ja ennakkoluuloja. Usein lähipiirin ennakkoluuloja, mutta myös koulujen.
Saan paljon kuulumisia, edistymisiä ja pettymyksiä postilaatikkooni, ja ahdinkoa. Yksinäisyyttä. Menetyksiäkin.

Ja paljon pieniä voittoja ❤️

Näiden, ja oman vertaistukeni takia, hieron hiekkaa vielä monien silmiin, kunnes koen että tein osani. Siirryn takavasemmalle. Annoin ja otin kaiken sen, mitä oli irti otettavaa, tai minusta annettavaa.
Loputon kaivo ei ole kumpikaan, ja joku kaunis päivä toinen kuivuu aiemmin, kuin toinen.

Silloin, en huuda enää. Eikä kaivokaan vastaa.

Perheiden moninaisuus

Tänään opiskeluiden parissa käsiteltiin kolmituntisella luennolla perheiden moninaisuutta.

Uusioperheet
Monikkoperheet
Yhden vanhemman perheet/etävanhempiperheet
Sijaisperheet
Adoptioperheet
Sateenkaariperheet
Kahden kulttuurin perheet
Leskiperheet
Lapsikuolemaperheet
(Tahdonvastaisesti) lapsettomat perheet/sekundäärisesti lapsettomat
Ydinperheet
Etc. Etc.

Kaikkia näitä perhemuotoja ja vanhemmuuden toteuttamistapoja on aina ollutkin, käytännössä, olemassa. Tilastoissa ne eivät ole olleet olemassa, virallisesti, monikaan.

Perhe on yhtäkuin ryhmä ihmisiä jakamassa arkea, tunteita, vastuuta ja rakkautta. Perheenjäsen on hän, kenet perhe jäsenekseen määrittää, ja vanhemmuus on monin eri tavoin toteutettavaa.

Keskiluokkainen, valkoinen, työssäkäyvä heteroseksuaalinen ydinperhevanhemmuus, jossa 1,3 lasta ja kultainen noutaja takapihalla leikkimökin vieressä, on aika retro mielikuva. Menneestä.
Enkä voisi olla tästä onnellisempi.

Elämme maailmassa, jossa saa riisua rooliasut, naamiot ja kahleet, jotka jaettiin jokaiselle jo synnytyslaitokselta kotiuduttua.
Maailma, jossa lapsen sijoitus saattaa olla se suurin rakkauden osoitus lapselleen, kun kaikki muu on jo kokeiltu.
Elämme ajassa, jolloin lastensuojelullinen puuttuminen ei tarkoita heti vanhemmuudessa epäonnistumista. Vaan rohkeutta huutaa apua, lapsen etu edellä.

Elämme maailmassa, jossa stereotypia perhemuodon normista rakoilee, pahasti. Ja se saisikin murentua.

Tämä on maailma, jossa lokerot venyvät äärimmilleen, ja niistä saa valua yli, tai halutessaan pysyä visusti sisäpuolella.
Mutta vaikka sitä on sellaiseksi rakennettu jo jonkin aikaa, ei se ole valmis. Tähän on päästy, koska ihmiset pitävät ääntä. Puhuvat. Vaativat yhdenvertaisuuteen perustuvia oikeuksia, tasa-arvoista kohtelua, syrjinnänkin hinnalla.

Syrjintä pelottaa, kaikki eivät uskalla se perhe, mitä ovat. Oikeasti.
Moni perhe pitää kulissia, sillä epäonnistuneen vanhemmuuden leima, yksin jäämisen pelko ja erilaisuuden tunne on lamaannuttava.

Perhe on käsitys, jonka itse rakennamme. Ei muut.
Vanhemmuus on rooli, jonka voi jakaa, soveltaa itsensä näköiseksi, kunhan se tapahtuu lasta kuullen. Lapsia ei voi elämältä suojella, joskus sopeutuminen tekee kipeää. Eroperheet, Uusioperheet, Leskiperheet.... Joskus perhe kasataan täysin uusista palikoista, kuten sijaisperheessä. Kivutonta perhe-elämää ei ole olemassakaan, mutta hyvä perhe koostuu työkaluista ja liimasta myös.

Niitä voi hakea mukavuusalueen ulkopuoleltakin.

Perhe olet Sinä, Te, ja se minkä rakennatte. Yhdessä.
Sen ei tarvitse näyttää samalta kuin naapurin, ja sehän tässä onkin ihan helvetin mahtavaa ❤️

tiistai 3. syyskuuta 2019

Tourette. Huuruna usvaan.

" Haloo. Ootko siellä? “

Poika kuuli hengityksen puhelimeen, ja jos oikein tarkkaan kuunteli, tytön valkoiset valheet ryömivät käskyinä aivoista, huulille huutamaan:
- OLEN, olen... Täällä ollaan. Mutta tää tais olla tässä. Sori. Nähään koulussa, moikka.

Kännykkä tuuttasi korvaan. Vittuiliko se?

Poika käveli pimeään keittiöön, ja otti jääkaapista äidin oluen - huomista saunaa varten aina sama tölkki, josta äiti kaatoi puolet kiukaalle. Isosiskon tupakkatoppa eksyi repun pikkutaskuun. Rapussa oli hiljaista, kuin salakuuntelisi talon asukkaiden unia.

"FUCKFACE FUCKING CUNT!" kajahtaa rikkomaan aamuyön hiljaisuuden, ja rapussa raikaava sulosävel tanssii seinältä seinälle, kaikuna kimpoillen.

Vittu. Just nyt.
Poika juoksee ulos, nappaa polkupyöränsä ja toistaa epäimartelevaa virkettään, polkien koulun pihalle päin.
Kostea usva lyö kasvoille, ja saa silmät vuotamaan. Vaiko viha, poika ei päätä vielä.

Keinu nitisee takapuolen alla, ja hiekka rohisee kengänpohjissa. Poika katsoo koulurakennustaan, tuota itsetuntojen joukkohautaa, jonne monet neuroepätyypilliset yksilöt ovat kuolleet. Tai, heidän itsetuntonsa ainakin. Viimeinen vuosi alakoulussa on päättynyt keväällä, mutta arvet tursuavat kudosnestettä edelleen, kun katsoo koripallokentän asfalttia.
Joka tuntui kovalta takaraivoa vasten, vielä ihan hetki sitten.

23 minuuttia sitten, hänellä vielä oli tyttöystävä.
Eka oikea, oma tyttöystävä. Joku, joka näki hänet. Ei pakko-oireita. Näki hänen kykynsä, lukuisien tic-oireiden läpi, ja piti kädestä kiinni kun pojan oli pakko lyödä itseään naamaan.
Aina kun jännitti, hikinen käsi löysi toisen.

Poika avaa äidin sauna oluen, ja katsoo, kun oma hengitys hajoaa huuruna sumuun. Kulaus, toinen, poski kastuu kyyneleistä, mutta poika tuijottaa eteensä kuin valveunessa. Kalja on pahaa. Kaikki, on pahaa.
Ihmiset on pahoja.

Tytön vanhemmat ilmoittivat, ettei poikaa saa enää tavata. "Liian monimutkaista, erikoista. Nätti tyttö, turha kiintyä tässä vaiheessa kun nuoria vielä." Tytön äidin lauseet sorvaavat aivorunkoa lyhyemmäksi, kuin varmistaakseen, että viesti menee perille. Hän on liian erilainen. Epäkelpo. Ei kiintymyksen arvoinen.
Poika muistaa kylässä ollessaan isän katseen, kun poika istui tytön sängylle, ja odotti. Jännitys kohtaamisesta laukaisi ticcejä, jotka luovat ensivaikutelman kuin helvetin huonosta parodiasta: "Fuck Off mothafucka, fuck fuck FFFFUCK IN THE ASS."

Pojan silmät kuumenivat samaa tahtia, kuin isän korvatkin. Itketti, muttei nyt voinut. Kolme taputusta polvelle, kolme toiselle, missä viipyy tyttö, tulis jo, "AASINNUSSIJA perkele anteeks en voi tälle mitään HAVE A NICE DAY mulla on Tourette ja tää ei oo aina tämmöstä samanlaista I DO DRUGS HAVE A NICE DAY sori niin ku mua jännittää tää ni laukee nää koprolaliahuutelut sitte FUCK FUCK FUCK YOU........"
Isä katsoo poikaa kulmien alta, ja hieroo naamaansa. Kääntyy, ja lähtee.
Tyttö tulee hetken päästä huoneeseen, ja näyttää itkeneen. Punaiset läikät kasvoissa olivat kuin surukartat.
" Sun pitää lähtee. Soitan sulle kohta. "

Tupakka kirvelee keuhkoissa. Isän Hullun Nähnyt - katse tuntuu tukehduttavan, kuristaa innostuksen ulos, ja jättää ensimmäisen kunnollisen välittämisen kuihtumaan pojan sisälle. Hiipumaan pois, kuten hengitys.

Kuten tämä harmaa savu.

Olisimpa tämä savu, ja katoaisin. Sitähän te kaikki haluatte.

Näytän väärältä. Puhun väärin. Käyttäydyn väärin, olen väärässä paikassa väärään aikaan.
Olen väärä ihminen, kaikille, itsellenikin.
Vakuutitte minut vuosien ajan, sadon korjaan minä. Kerään työnne hedelmät, Touretten jälkeisetkin.

Lääkärit lupasivat auttaa, äiti ei suostu lääkitykseen. Kuulemma "lääkepropagandaa", sanoo äiti. Vitun tekopyhä. Äiti on kuin kävelevä apteekki: popsii pillereitä tuohon ja tähän. Jopa rusketukseen jotakin mömmöä syö, jotta näyttäisi neonoranssilta, perus kukertavan ureankeltaisen sijaan.
Äiti on hyvä ja sisukas, mutta pelkää.
Muuttuuko poika, viekö lääkitys persoonan.

Poika tumppaa kevytsavukkeen hiekkaan, ja kaivaa purkin repusta. Pieni valkoinen purkki, täynnä apua.

"Ahdistuneisuushäiriöön"

Koulun pihalla kaikuu purkin rahina. Poika kaataa purkin sisällöstä kasan luvattua apua suuhunsa, ja huuhtoo lämpimällä oluella kurkkuunsa, matkalle pelastukseen.
Kukaan ei pelastanut poikaa äärirooleilta vuosien ajan: Liian näkyvä, Mielisairas, Vitsi, Laitostapaus tai Näkymätön.

Ei mitään siltä väliltä. Koskaan. Koko kouluaikana.
Yläkoulu ajatuksena jo, saa pojan silmät räpsymään liioitellusti. Tämäkin tulkittiin Vitun Säälittäväksi Pokailuksi, ja kerran poika sai iskun kylkiluihin. Ticit tulkitaan usein henkilökohtaisiksi viesteiksi, joita ne eivät ole.

Mutta kukaan ei kuullut, sillä hänellä ei ollut ääntä. Oli vain koprolalia, muu puhekyky jäi monelle mysteeriksi, sillä ystäviä ei ollut.

Keinun ketju laulaa ruosteista nitinää. Ehkä sekin itkee?

Hengitys hajoaa usvaan, eikä poikaa pelota mikään. Hän on usva, kosteaa materiaa tuolla jossakin. Näet, muttet pysty oikein piirtämään sitä paperiin.

Kuten et poikaakaan.

Sora valuu äidin käsistä, katse juuttuu vilkkuviin valoihin, vaikka poikaa kannetaan autoon sisään.
Kylmä kosteus pureutuu vaatteiden läpi, ja tyhjyys säilöö kylmyyden syvälle sisään. Valot sammuvat, hälytystä ei tarvita enää.
Äiti kaivaa savukkeen pojan avoimesta repusta, ja kuuntelee, kuinka askeleet loittonevat.
Tyhjä koulun piha on täynnä pian naurua, hippaa ja pikku riitoja, mutta myös kauhua, yksinäisyyttä ja kasvottomia lapsia.

" Äiti lupaa sulle äänen, ja kasvot. Sä et lähtenyt täältä turhaan."

Vertaistuki, kokemusasiantuntijuus ja asioista puhuminen ääneen, ovat meidän työkalumme.

Rakennetaan. Ei rikota.

*kirjoitus on minun fiktiota, monien faktoilla*

perjantai 30. elokuuta 2019

Aamujen aamu

Kun aamu on niin suuri performanssi, että harkitset vakavasti myyväsi sisäänpääsylippuja naapureille.
Ettei heidän tarvitse kuunnella seinien läpi, ilman visuaalista viihdykettä.

Selkeästi meidän jääkaapissamme ei ole mitään aamupalatarpeita, sillä ne kolkyt jogurttia, leivänpäälliset, murotarpeet ja muut perushötöt ovat joko läpinäkyviä, tai liian painavia. Niissä lukee "paskaa purkissa" ja jääkaapin ovessa lukee koodikielellä "PAISKASE MINUT KIINNI KOSKA OLET VIHAINEN VANHEMMILLESI".

Kouluun lähdön tunnelmissa kannattaa availla kenkääkaappien vetoluukut, kuin ne olisivat vihollisen kiinni hitsaamat. Ekaluokkalainen toimi näin, koska Ne Vitun Kengät oli joku piilottanut (tottakai, eihän mulla öisin ole muuta puuhaa KUTEN NUKKUA, vaan jemmailen jengin kenkiä, reppuja, kännyköitä, mitä nyt pieni häiriintynyt pääni keksikään piilotella ja jekkuilla.. ..🙄), ja kenkäkaappi kosti väkivaltaisen kohtelun kaatumalla.
Peukalon päälle.

Aistipulmainen poikani on nyt vähintäänkin halvaantunut tykyttävän sormensa ansiosta. Sormi säilyi, mielenterveys ei.
Äidin siis.
Saatoin pojan luokkaan, joka kynätyöskentelyyn kykenee ehkäpä vielä jouluun mennessä.... Toivotaan. 🙈
Särkeehän tuo, onneksi ope oli kiva ja kekkasi Ekapelin tabletilta: tarvitsee vain etusormen 👌
Ja tarvittaessa voi piiloutua maailmalta vaikka open työpöydän alle pelaamaan oppimispeliä ☺️🙃

Minä täällä taaperran omaan opinahjoon, yli tunnin myöhässä 😨😌😬

Have a nice day ya all 👋❤️

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Koululainen.

Repun vetoketju on karhea, sitä ei ole vielä koskaan vedetty auki. Eikä kiinni.
Penaali tuoksuu uudelta muovilta, lyijykynät teroitettuna kilisevät kodissaan, ja putoavat uutuudenjäykän repun vatsaan.
Maailma on täynnä tuoksuja. Tuoksut auttavat muistamaan, hajuilla saan kiinni tunnetilan, jota tarvitsen. Haluan.
Ylitän suojatien, ainoan mun koulureitilläni, ja se tuoksuu ukkoselta. Sateen jälkeen uusi asfaltti haisee pelolta. Mua pelottaa.

Koulun kello soi. Kuulen äänimassan, josta voisi leikata viipaleita: innokasta naurua, jälleennäkemisen hysteriaa, roolien vaatimaa öhkäilyä ja reppujen kahinaa. Tuhannet kynät kilkattavat toisiinsa. Puristan kuulosuojaimia käsissäni, haluan vielä kuulla.
Sillä kohta en pysty enää.

Ne luulee, että tulin oppimaan matikkaa. Harjoittelemaan aakkosia. Kaipa mä niitäkin, vaikka lukemaan opin jo ennen eskaria, väärinpäin myös päässäni.
Matikkaa mä rakastan, näen lukuja toistuvan kaikkialla. Opella on 14 pallokuosia ballerinoissaan yhteensä, paitsi saumojen kohdalta puolittaisia vielä 5, joten 16,5 kokonaista. En mä jaksaisi tätä kolmosta tässä mallista piirtää. Olin kolme, kun tein kolmosia mallista.

Istun eturivin pulpetissa, ja pinnistän, jotten purkaudu. Ei mitään, mihin uppoutua, ei mitään, mikä siirtäisi mun "pakkojutun pois" .
Mun on pakko. Ihan pakko, noni, nyt kaikki nauraa.
Karjaisen ja taputan, parillisen luvun. Teen sen vielä.
Koko luokka katsoo mua, kaksi tyttöä nauraa.
Haistan mun tuoksukumia, ja ajattelen kotia. Siskon penaali haisee tältä, sisko on koti.

Ope kysyy, "onko sulla jotakin, jonka voisit jakaa koko luokalle? Asiaa? Jos ei, niin keskity oppimaan."

Mä yritän. Oppia. Ette vaan näe mua.

Yritän oppia tekemään mun "pakkojutut" hiljaa, ja sulkea silmäni muiden katseilta.
Opettelen laskemaan ruokalan nurkat päivittäin niin, ettei se kiinnitä ihan jokaisen huomiota. Tiedän, kuinka monta nurkkaa siellä on. Mutta kun mun on pakko laskea ne, ja piirtää sormia niiden saumoissa.
Opin joka päivä syvemmin, että kauheinta mitä lapsi voi elämässään tehdä - tai ainakin täällä koulussa - on puhua rumia.
Ja mitä tiukemmin yritän kuristaa sanat mun kurkkuuni, sitä pidempi ja rumempi jono, valuu minun suupielistäni sanoina ulos.

Opin, että olen täällä pelkkä stiplu.

Äiti sanoo, etten saa pidätellä mitään. Maailma kaipaa vuotavia valuja, "vaikket valinnutkaan sitä olevasi". Äiti sanoo, ettei elämää luvattu kenellekään helpoksi. Mutta se, joka alusta saakka repii itsensä irti piikkilangasta, päivittäin, aina vaan uudelleen ja uudelleen, oppii tekemään sen pian ilman isompia haavoja.
Ja voi sen jälkeen opettaa muita, jotka samaa reittiä kulkevat.

Edessäni seisovan hiukset tuoksuvat omenalle.
Ruoka jono etenee hitaasti, mutta kaikilla on kiire, jään puristuksiin.
Tänään on mun lempiruokaa, mutten haista sitä, vaan esanssinen omena valtaa mielen, ja toisten tahaton kosketus selkäni. Tulee kuuma, kuulosuojaimet liikahtavat kieroon, ja seinistä kimpoileva melusaaste repii korviini pysäyttävää kohinaa.
Kaivan taskusta tuoksukumin.
Pistän silmät kiinni ja lyyhistyn kyykkyyn ruokalan seinää vasten, opettelen rauhoittumaan itse.
Joku potkaisee mua kenkiin, tunnen näkkileivän terävän kulman poskessani.
Opettelen, etten nouse, ja puhu nyrkeillä. En osaa vielä sitä hyvin, eivätkä osaa ne toiset antaa minun olla.
Viisi minuuttia, sen mä vaan tahdon. Niin voisin jatkaa.
Mutta mä olen helppo kohde. Mä palkitsen aina reaktiollani.

Opettelen paljon asioita, jokainen päivä. Skarppaan, pinnistelen, pidätän ja vaimennan. Naamioidun. Yritän.

Mä olen vuotava valu. Haljennut muotti.

Mä haluan oppia, miksi mun pitää teipata itseäni jokainen päivä, jotta tekisin sileää jälkeä, kuten te.
Mä haluan oppia, miksi äiti sanoo, että meitä tarvitaan.
Mä opin joka päivä, kuinka repiä piikkilankaa, mutta vuodatan vieläkin verta.

Miksei kukaan halua oppia, miksi mä olen, mitä mä olen?
Miksi mä käytän kaiken voimani, että kelpaan teille? Enkä silti kelpaa, pelkäätte mua.

Miten mulle ei jää jäljelle kuin reppu täynnä lyijykyniä, jotka säilyvät terässään.
En pääse niitä kuluttamaan, keskityn pinnistelyyn.

Mä opin jokainen päivä olemaan joko naurettu oma itseni, tai hetken näkymätön ja rauhassa, mutta sileä ja valumuottiin sopiva. Jälkimmäinen on lainaa kovalla korolla.

Tahtoisin vain opetella matikkaa niinkuin muut.
Lukea ääneen ilman koprolaliaa, huudahduksia tai ääntelyitä.
Kirjoittaa, ilman että puristan kynää niin lujaa, että kynteni taittuvat.
Olla jonossa ilman pelkoa kosketuksesta, jonossa olijoiden huudoista korvaani, tai tic - oireista, joissa askellukseni on oltava tasaluku molemmilla jaloilla.

Kaikki kaltaiseni eivät osaa lukea ennen ekaa luokkaa. Kirjoittaa jo esiopetuksessa. Kaikki eivät pidä numeroista, kuten minä, tai opi englantia kuuntelemalla puhetta.

Jotkut kaltaiseni tulevat kouluun oppimaan kouluaineita Touretten, tai Aspergerin lisäksi.
Joillakin menee sama aika keskittyä pysymään aloillaan, kuin toisilla menee laskutehtävään.
Jotkut meistä kuluttavat kouluaineiden oppimiseen tarkoitetun motivaation siihen, että muistavat annetut ohjeet. Joillakin on kirjaimet ADHD.

Koulut alkavat.

Kuinka moni oppii äidinkieltä, kuinka moni opettelee kuinka kelvataan muille?

Kuka sen päättää.

Tämäkin poika, on olemassa. Ja ne tuhannet muut, kuten hän.

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Sensory overload- miten siihen suhtautua lähipiirin?

Neuroepätyypillisen lapsen vanhempi, joutuu elämässään selittämään, avaamaan, nielemään, ottamaan vastaan ja informoimaan paljon. Monelta ja monelle.
Suvulle, lähipiirille, ystäville, muille vanhemmille, opettajille, varhaiskasvattajille ja eri instansseille.

Moni seikka meidän arjessa tehdään epätyypillisesti, eri tavoin, eri volymella, ja moneen asiaan reagoidaan aivan toisella intensiteetillä, kuin perheissä, joissa lapsukaiset edustavat valtaväestöä. Neurotyypillistä.

Eniten kirpaisee, kun lähipiiri ei tunnu sisäistävän lapsen ominaisuuksia, oirekuvaa eikä tarpeita, ja koska ollaan ikään kuin iholla - kuulutaan siihen sisäpiiriin - uskalletaan olla mieltä. Jakaa neuvoja, tuoda esiin se "todellisuus" omasta pimeästä kulmasta. Perspektiivistä, jossa ei näy ytimeen.
Sinne, missä kaikki tapahtuu.
Sinne, missä on selitys ja syy.

Minulta on pyydetty useasti tekstiä, joka avaisi tilannetta isovanhemmille, ystäville, etävanhemmalle, sille, joka kokee ettei lapsen oirekuva ole todellinen syy, huomioitava seikka.

Kaikista eniten tuntuu lähipiirissä olevan utopiaa sensorinen ylikuormittuminen. Sosiaalinen ylikuorma.
Lapsen uupuminen.
Kyseessä on usein neuropsykiatrinen ominaisuus : ADHD, Tourette, Autisminkirjon häiriö tai jokin muu aivojen rakenteellinen poikkeama, neurokemiaan vaikuttava ominaisuus, ja siihen liittyvä "Sensory Overload". Aistisäätelyn probleema, tila, jossa aistitulva on päällekkäistä ja toisiinsa kietoutuvaa. Kyvyttömyys rajata ulkoisia ärsykkeitä, blokata, tai ottaa vastaan niitä. Sosiaalinen kuormitus on ympäristön hahmottamista, keskittymistä toisiin henkilöihin ja omaan ilmaisuun niin, että se olisi yhteisöllisesti hyväksyttävää ja "tavallista".
Ahtautumista rooliasuun, jossa kuuntelet, kommunikoit, omaat huumorintajun, osallistut vuorovaikutukseen ja sisäistät kuulemasi ja näkemäsi.
Pidättelet/peittelet mahdollisia tic oireita, pakko toimintoja, niin kauan ja hyvin, kuin voit.

Otetaanko hypoteettinen esimerkki?

Kummitäti soittaa, ja ilmoittaa että voisi tulla viikonlopuksi kylään, kun on kerta maisemissa. Tarvitsee yökyläpaikan, ja olisi mukava nähdä lapsia, käydä heidän kanssaan jossakin, edellisestä kerrasta kun vierähtänyt kuukausia.

Mutta kotona tilanne on lyhyessä ajassa muuttunut. Lapsen oirekuva on eskaloitunut, ja rajoittaa arjessa toimintoja, jotka ennen ehkä sujuivat ongelmitta. Kodista on saattanut tulla ainoa Turvapaikka, jossa ei tarvitse skarpata sosiaalisia taitoja, ymmärtää vuorovaikutuksen kiemuroita, säädellä itseään ja ilmaisuaan.
Uskokaa pois, he tekevät sitä. Tuttujenkin seurassa, myös ystävien.
Joten "kummitädin" viikonloppukyläily voi olla sillä hetkellä, kausittain, lapselle ja koko perhedynamiikalle täysi katastrofi.

Nämä lapset ovat lähes poikkeuksetta - poikkeuksiakin löytyy - kuin ilmapalloja.
Leijuvat täysinäisinä ihmisten seassa, tuoden ehkä hilpeyttäkin ympärilleen. Mutta heissä on pieni, pieni reikä. Hitaasti sihisten ilma haihtuu, maa kutsuu, ja kotiin sosiaalisesta kuormituspisteestä päästyään, jäljellä on ryppyinen nahka.
Se ei käskystä täyty, vaikka kuinka puhallat, vaan nitisee nihkeänä vastaan ja vetäytyy.
Reaalielämässä tämä näkyy käytöshäiriöinä, jos sattuu Turvapaikkaan astumaan sisään Joku. Ulkopuolinen.
-Kiroilu/koprolalia
-Korostuneet tic-oireet (vokaaliset, motoriset, pakko-oireet ja ajatukset)
-Tauoton äänentuotto, mölinä, keskeyttäminen, häirintä ja kiusaaminen
-Stimmaaminen tai muu oma keino yrittää rauhoittaa pään sisäistä ylikuormaa
-Aistihakuinen käytös
-Agressio, väkivalta
Etc.

Toinen mielikuva voisi olla ilmapallo, joka tarpeeksi tökittynä poksahtaa. Skarpataan niin äärimmilleen, että pallo on pinkeänä ja räjähtää paikan päällä.
Käytännössä tämä näkyy samoin kuin yllä, mutta tilannetta pahentaa ihmisten läsnäolo ja heidän näkyvät reaktionsa.

Sama efekti näille ympäristöstään hyvin kuormittuville yksilöille, tulee juhlista, kyläreissuista ja tilaisuuksista, joissa vaaditaan tiettyä käytöstä ja toimitaan tietyn protokollan mukaan.
Usein jotain, johon he eivät kykene, se on vaikeaa tai imee koko kapasiteetin, jolloin kotiin ei jää mitään. Kotona akku saa olla tyhjä. Siellä ei tarvitse skarpata.

Kylävieraatkin lähtevät yleensä päivän aikana kotiin, jolloin voi purkautua, sihistä loppuun tyhjäksi rutuksi maahan, tai vetäytyä.

Näille lapsille viikonlopun mittainen sukuvierailu voi olla kuin hidasta hukkumista, pää koko ajan vähän veden alla.

Jos kuulet, että lähipiirissäsi diagnosoidaan lapsi, jolla neuropsykiatrinen ominaisuus, älä turhaan loukkaannu jos rutiinit heittävät välillä härän pyllyä. Saat kieltävän vastauksen pidempään vierailuun, tai kutsuun.
Tai jos yllätysvisiitit aiheuttavat negatiivisen vastareaktion: ennakointi ja rutiinit ovat A ja O, ja pakka hajoaa helposti pelkästään ilmoittamattomasta iltakahvipiipahduksesta, vaikka ajatus on vilpittömän hyvä.

Itselläni 4/6 lapsesta diagnoosein ADHD, Tourette, Asperger ja Si-häiriö, ja mitä viime kesänä teimme sujuvasti, ei tänä kesänä enää onnistu lainkaan.
Mikä kaksi vuotta sitten oli mahdotonta, on osa päivittäistä elämää nyt.

Elämme kolme askelta eteen, kaksi taakse - elämää.
Luomme rutiinit, maailman, jossa arki toimii ja se on turvallinen. Siellä saa hengittää.

Sen onnistuminen riippuu paljolti siitä, kuka niitä kunnioittaa, ja kuinka hyvin saamme ymmärrystä olla mitä olemme.

Se ei ole sinua kohtaan henkilökohtaista, kun kieltäydymme.
Mutta otamme henkilökohtaisesti aina, jos meidän keinoamme pysyä kasassa, ei kunnioiteta. Sitä väheksytään, ja sitä yritetään muokata muille sopivaksi.

Olen itse ADHD henkilönä oppinut tuntemaan rajani, ja asettamaan myös niitä muille, jos ne koskevat minua ja omaa kuormittumistani.
Lapset eivät vielä osaa itse sanoittaa välttämättä, eivätkä säädellä kuormittumistaan.

Se on meidän vanhempien tehtävä, kuten on tästä tiedoittaminenkin. Se mitä ympäristö tekee olemassa olevalla tiedolla, on heidän käsissään.

Toivomme ymmärrystä.
Kaipaamme hyväksyntää, vaikka vastaus on useinkin ei.
Emme tahdo sulkea ulkopuolelle ketään, emmekä sulkeutua itsekään.

Mutta pidämme Turvapaikan. Rajat. Ja toivomme, ettei kysymättä niitä ylitetä, eikä kysyttynä ignoorata.

Kiitos ❤️🖤

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...