Äitiyden ikiklassikot.

Tässä pian 16 vuoden matkalla - aina kuitenkin amatöörinä - vanhemmuudessa ja äitiyden alati muuttuvassa roolissa eläneenä, voisin sanoa löytäneenä Äitityyppien ikiklassikoita.

Niitä kärjistettyjä äitilajikkeita, joita oikeastaan kaikkia, löytyy risteytettynä meistä jokaisesta jälkeläisiä omaavasta, itseään äidiksi kutsuvasta hahmosta.

Mutta kuten persoonallisuushäiriötkin (👋), voivat nämä klassiset äitiyden tyypit, nousta häiriöksi saakka dominoidessaan ja jyrätessään alle muut vanhemmuudessa hyödylliset piirteet.

Tutuimmaksi tulleet kehtaan esitellä teillekin, tunnistatte niistä sitten itsenne, siskonne tai oman vanhempanne.

                          °S U S I°

Tämän nahoissaan viihtyvän naarassuden poikaset opetetaan alusta alkaen kulkemaan lajitovereidensa tykönä.

Susiäiti ei hyväksy lastaan koskevan väärin yhdenkään elollisen olennon, tahalleen tai tahattomasti, vaan vaatii poikastaan loukanneen keskenkasvuisenkin yksilön selkänahan seipääseen roikkumaan.

Jos Suden lasta kohtaa maailman vääryys, ei auta vaikka vääryys maailmassa kohtelisi jokaista lasta samoin, vääryys olisi kasvattavaa ja tarpeellinenkin opetus elämässä: vääryys korjataan väkisin, vaikkei mikään rikki olisikaan, vaikka siihen puuttuminen olisi turmiollista koko lajille. Jonkun toisen klaanille.

Susi vuodattaa kunnianverta, lapsensakin, ulvoo sitä valkeaa sosiaalisen median kuuta vaikka aamuun saakka, mutta kunhan koko metsä saa tietää hänen laumansa kohdanneen epäkohtia, ja kuka on syyllinen.

Kenen nahka roikkuu seipäässä, kenen poikueessa on maanantaikappaleita, ja kuinka lajin muita edustajia loukkaa syvästi tämä häpeä, jota joutuu kantamaan, kun moisia geenivirhepaholaisia on viemässä muilta onnistuneilta yksilöiltä reviiriä ja ilmaa, jota hukkaan hengittävät.

Susi syö vaikka katraansa heikoimmat, kunhan eivät hidasta tai pilaa muun lauman tasapainoa, tai etteivät muut saa tietää laumassa olevasta "heikosta lenkistä".

Susiäidin hyvyyttä, mahtavuutta ja tietotaitoa vanhemmuudessa ei sovi aliarvioida, kyseenalaistaa, eikä etenkään neuvoa.

Ellet tahdo tuntea viiltävää purukalustoa sielussasi saakka.

Susiäiti ei katoa massaan, eikä hänen mielipiteensä jousta edes totuuden edessä. Susi on ainoastaan oikeassa, tai loukattu ja oikeassa.

Ainoa oikea tapa elää, on hänen laumansa tapa, tai vaikka poikkeaisi tästä, hyväksyntää tai kunnioitusta Susiäidiltä saa muut lajin johtajahahmot vasta, kun ylistävät ensin häntä, hänen tapojaan ja keinojaan, jälkikasvuaan sekä perimää.

Näin he pääsevät ilman kulmahampaiden ilmestymistä "jatkoon". 

Suden heikkous on, ettei hän usko heikkouteen.

                       °L A M M A S°

Tämä pehmoinen villapaita äitinä, lämmittää ja nyökkäilee. Varoo kovasti, ettei ole se Musta Lammas, ja pyrkiikin pitämään "rikosrekisterinsä" vanhemmuuden saralla putskliininä.

Muiden valkeiden villapaitojen kanssa määkiminen ja möllöttely on parasta antia ikinä, ja usein lammasmamma elääkin vertaistuesta ja porukassa kauhistelusta, eikä niinkään puolisopukkinsa huomiosta tai edes sen kummemmin karitsoidensa ilosta.

Nurmen mässyttely ja juoruilu muiden lampaiden joukossa, jälkikasvun kirmatessa nurmella tappamassa toisiaan, on äitiyden juhlaa se.

Määintä on tasaista, lasten kasvatus tasapaksua ja turvallisen tympeää, mutta kaavaltaan toistuvaa toisten kanssa, niin erheitä ei tapahdu liiemmin.

Elämän vuoristorata, räikeät mielipiteet tai edes poikkeava ulkoinen habitus ei missään nimessä koske tätä äitilajin edustajaa: mitä pystympään kuollut, kaikkien kanssa toimeentuleva ja nurmen sävyyn sopiva laumanjatke lampaaksi olet, sitä onnellisempi siinä laumassa myös olet.

Lammasäidin lapset ovat valkeita, tai jos löytyy musta, sille uskotellaan että se on vain tummempi valkoinen.

Poikkeavuuteen ei ole varaa, sillä muutoin pelko hylkäämisestä ottaa vallan. Ja lammasäiti joutuisi jopa ajattelemaan lauman ulkopuolella, itse. 

Lammasäidin heikkous on, ettei tiedä kuinka olla onnellinen kun laumaa ei ole, kun joutuukin määkimään yksin, näkymään ilman massan turvaa.

                         °J Ä N I S°

Jänis äitinä saa hien pintaan hitaammille vanhemmuuslajeille. Jäniksen vauhti on tiukka, ja perfektionismi täydellisessä suorituksessa äitinä lähes ihailtavaa, jos ei olisi niin uuvuttavaa.

Jänisäiti sykkii ja sinkoilee tarkistamassa pikku pupustensa aamupalan ravintoarvoja tuon tuosta, ja raahaa synttärikutsuille luomunauriita evääksi omille tupsupyllyilleen. Tämä rusakkomutsi luettelee ceet, deet ja beet niin varhaiskasvatuksen pöperöistä, kuin kouluruoan soppalaareista, eikä pelkää vaatia vegaanista hiilijalatonta sekä gluteenitonta ja sademetsäystävällistä välipalaa päiväkodin keittiöstä, kunhan oma jänönen on vastuullinen kuluttaja, ja vaalii temppeliään viimeiseen saakka.

Jänisäiti ei hyväksy hitautta, laiskuutta, tehottomuutta ja oman ideologiansa epäkunnioitusta missään muodossa.

Jäätelönä lapsilla toimii loistavasti pakastettu porkkana, medialaitteiden sijaan löytyy jänisperheestä kaarnaa sekä käpyjä, joita raahataan metsästä itse päivittäin. Nukutaankin siellä, mättäällä usein.

Täytyyhän nyt valtakunnallisesti säädetty liikunta ja ulkoilusuositus täyttyä, joten miksei siis next levelille suoraan.

Levätä ehtii haudassa, tai rauhoittavien toimesta "hermohotellissa", jolloin pysähtymisen tuska pakottaa ajattelemaan elämän suurempaa kuvaa. Ja ehkä syömään sokerimunkin, tai kolme.

Jänisäidin lapsoset osaavat saksiotteen jo ennen pottatreenejä, sekä tuntevat ilmaston muutokset syvällä sielussaan. Jänisäidin mentaliteetti katsoo kunniamurhaa lähes läpi tassujen, jopa perheenjäsentensä kohdalla, jos kyseessä on lehmien joukkopierut taikka sekajätteen sekoittuminen biojätteeseen.

Rusakon kunnianhimo on kadehdittavan syvää.

Mutta armotonta ja aukotonta.

Jänisäidin heikkous on, että hän kaivaa tunnelia toisesta päästä, mutta täyttää toisesta.

Uupumus ei jätä jänistä näkemään lastensa iloa, sillä stressi vie viheriäimmille kasvimaille ennenkuin porkkanoista jäätyy tikkunekkuja.

Olishan näitä. Kärjistyksiä lisääkin.

Milloin neurokemiallisista ominaisuuksista tuli todellisia vain, jos tarpeeksi moni on "sitä mieltä"?

Muistutan, ja korostan vielä:

ADHD ei ole mielipideseikka. 

En löydä mielipidegalluppeja koskien diabetesta, skitsofreniaa, MS-tautia, masennusta, biboa, autisminkirjoa, enkä löydä kromosomipoikkeamista kyselyitä "Mitä mieltä olette, onko Downin Syndrooma vanhempien vika?"

En löydä. 

Miksi edelleen kaiken vuosien tutkimuskehityksen jälkeenkin, kirjoitetaan tästä aivorungossa ja aivokuoressa tapahtuvasta aivokemiallisesta ominaisuudesta galluppeja sosiaalisessa mediassa? ADHDlla on edelleen raflaava maine. Tyttöjä vieläkin alidiagnosoidaan, sillä vääristyneesti yhdistetään ADHD stereotypisoivaan lokeroon: pikkupoikien ylivilkkaus. 

ADHD ei ole yhtäkuin ylivilkas. Motorinen yliaktiivisuus on vain yksi osa oirekuvaa, motorinen aktiivisuus (sähläys ja härväys) aktivoi katkonaista välittäjäaineiden virtausta. 

ADHDn tiimoilla on menty huikeasti eteenpäin, on ymmärretty ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. 

Moni lääkitsee oireita, eikä ymmärrä ongelman syntyperää, ja kokee valaistumisia. Masennus saattaakin olla johdannainen ADHDn oirekuvasta, sillä aloitekyvyttömyys on yksi suuri haaste varsinkin hyperittömälle versiolle, ADDlle. 

Ahdistushäiriön takaa voi löytyä vuosia pinnistellyt ADHD, jonka kuormituspiste romahti. Kapasiteetti ja ärsykkeidensietokyky sanoi sopimuksensa irti. 

Päihderiippuvainen voi lääkitä tiedostamattaan diagnosoimatonta ADHDta, sillä piri, pudi ja bisse tasaavat epätasaista aivokemiaa. Kunnes sekoittavat sen kokonaan. 

Nämä kummalliset mielipidekyselyt neurologisista ominaisuuksista, ja vanhempien kasvatustaidot revittynä mukaan, hidastavat suuresti täällä sitä informatiivista työtä, jota me jotkut teemme. 

Suomi on vielä vauvankengissä, mitä tulee ADHDn valistukseen. 

Kasvatusongelmat saattavat tuoda käytöshäiriöitä esiin. 

Kasvatusongelmat eivät kuitenkaan laukaise aivokemiallista "poikkeustilaa". 

ADHD on geneettinen ominaisuus, ja periytyykin jopa 80%.

ADHD on monisyinen ominaisuus, ja esiintyy elämän eri osa-alueilla, niin haasteena kuin rikkautenakin. Älykkyys ei kulje ominaisuuden kanssa käsikädessä, vaikka ADHD neurokemian omaavat ihmiset ovatkin monesti korkeaälyisiä, ja erityismielenkiinnonkohteensa löydettyään, omaavat poikkeuksellinen focuksen. 

Ja monesti menestyvät myös elämässä.

Usein kuitenkin elämä on väritetty impulsiivisuudella, harkintakyvyttömyydellä, tunteiden radikalisoitumisella ja carpe diem mentaliteetilla.

Nämä saattavat viedä eteenpäin, tai murentaa pohjan. 

Emme tarvitse enempää mielipidekyselyitä ADHDsta. Sinun mielipiteesi ei ole relevantti, mitä tulee neuropsykiatrisiin tutkimustuloksiin. 

Diagnoosin saaneet ihmiset ovat usein polkunsa kompuroineet, ja diagnostiikka on tarkka, sekä muut neuroepätyypillisyydet, sekä fysiologiset sairaudet ensin poissulkeva. 

Autisminkirjon todellisuutta ei gallupeissa kysellä - toki siihenkin on usein asiasta ymmärtämättömien mielipiteitä jaossa: milloin metsään meneminen parantaa oirekuvan *puff* kadoksiin, milloin kyse on vain "vallanpidosta" ja on sitä kuullut hyvinkin kummallisia syitä autisminkirjon syntyyn ;)

Lopetetaan tämä noitavaino koskien ADHDta (ja samalla niitä muitakin neurokirjon haasteita kohtaan) ja otetaan asioista selvää, kuunnellaan kokemusasiantuntijuutta, eikä yritetä löytää syitä yksinomaan kasvuympäristöstä ja kasvatuksesta. Lasta kun ei saa kasvatettua autistiksi, eikä liiemmin ADHD ominaisuuteenkaan.

Neurokemiaa kaikki tyynni, tukityökaluilla siihen voi arjessa positiivisesti vaikuttaa, vahvuuksia saada esiin, rutiineilla ja mahdollistamalla eri keinoin vaikeitakin asioita, niillä pääsee pitkälle.

Kiviseksi tien voi tehdä vain vaikka sanomalla: "kuuluhan ton ikäisen jo osata"

"ei se nyt vaikeeta oo"

"kuria lisää"

"höpöhöpö kyllä lapsen leikkiä pitää osata"

"kusipäisiä kakaroita tulee kusipäisistä vanhemmista"

Vahvuudet ympärillämme

Usein arjessa  korostuu ne neuroepätyypillisyyden mukana tulevat haasteet. 

Jotka ovat meidän todellisuutta, oikeaa arkea, ja johtuvat siitä, että ympäristö jossa elämme  on neurotyypillisten rakentama ja ylläpitämä. 

Tehokkuus mitataan yksilön tuottamalla tulosmäärällä, ja mitä nopeampi, monipuolisempi ja tuotteliaampi olet, sitä paremmin pärjäät.

Joskus kaikkea tätä, myös laadun kustannuksella. Yksilön ylikuorman riskillä.

Neuroepätyypillisyyttä olisi ihanteellista ottaa yhteiskunnan käyttöön, sillä vaikka joutuisi tinkaamaan tiukasta tahdista, tuotetusta määrästä, ryhmätyöhengestä ja ehkä jopa monipuolisuudestakin, voi yhteiskunta saada jotakin poikkeuksellista. 

Korvaamatonta. 

Sillä neuroepätyypilliset yksilöt omaavat usein vahvuuksia, jotka vievät tilan kaikelta edellä luetellulta, optimaaliselta tehokkuuden ilmentymältä.

Heillä saattaa olla kaikki nuo piirteet ja kyvyt korvattu sillä yhdellä mehukkaalla vahvuudella. 

Ei ole piirakka jaoteltu niin moniin osiin, vaan saattaa olla samaa laatua kauttaaltaan, runsain täyttein sekä maustein.

Vahvuus voi olla poikkeuksellisen kattava.

Mutta muut osaamisalueet, joilla yksilö vie itseään eteenpäin ilman syrjäytymistä, voivat olla kovin puutteelliset. 

Vuorovaikutustaidot.

Sosiaaliset taidot. 

Tunnetaidot.

Vaikka vahvaa osaamista olisikin yli keskivertoyksilön. 

Kun ympäristö on ihanteellinen, kasvaa puustakin vahva ja muita kannatteleva.

Voisiko yhteiskunta järjestää otollista työ-sekä opiskeluympäristöä  epätyypillisen neurologian omaaville yksilöille, jotta osaaminen ja poikkeuksellinen näkökulma tulisi yhteiskunnankin käyttöön? Turha sosiaalinen kuorma karsittuna, ja tukitoimien turvin toteuttaa. Ärsykkeet minimoituna. Riisuttuna kaikesta, joka neurotyypillisellä saattaa ollakin se viihtyisän työilmapiirin edellytys, mutta epätyypilliselle neurologian omaavalle ihmiselle pelottava maailma.

Joissakin maissa on yrityksiä, jotka palkkaavat vain Aspergereita, heidän intensiivisen uppoutumiskykynsä ja asioihin perehtymisensä vuoksi. 

Olisipa kaikkialla neuroystävällisiä yrityksiä sekä opiskelupaikkoja tarpeeksi.

Kaikille hiomattomille timanteille, jotka ovat täällä rakentamassa tulevaisuutta, ilman eriarvoisuutta.

What a wonderful world this could be.

Avoin aivopieru. Eiku oppimisympäristö.

Kun huudetaan resurssipulaa perusopetuksessa, ei syyttävä sormi sojota opettajiin, vaan heihin, ketkä rahoituksesta vastaavat. Päättäjiin, isompiin herroihin, ja ihmisiin, ketkä tekevät päätöksiä minne fyrkkaa laitetaan ja mistä säästetään.

Jos otetaan oppimisympäristön uudistus työn alle mallia Avoin Oppimisympäristö, puretaan seinät, luokat sekä pienluokat, ja survotaan kaikki oppilaat oi niin muodikkaasti (ja säästeliäästi) integraation lasisiin kenkiin, saadaan läjä selviytyjiä.

Tällöin ajatellaan, että wautsiwau, hyvältä näyttää, on avaraa ja tilavaa, pistetään nätti sohva tuonne, kaunis seinämaalaus tänne, muutama kapselitila ripotellen tohon ja tuohon - siltävaralta, että jos nyt sattuisi joku kaipaamaan sellaista kuin työrauha - niin avot.

Moni kakku päältä kaunis.

Tässä oppilasmassassa ei enää riitä se yksi "luokkakohtainen avustaja" eikä ne pari erityisopettajaakaan. Selviytyminen ärsykesirkuksessa on käynnistynyt, vahvat jyrää heikoimmat, tuentarpeiset lapset repeilevät liitoksistaan ja hiljaisimmat pärjääjät eivät näy, eivätkä saa tukea.

Tukea yhtäkkiä tarvitsee yksi jos toinenkin, sillä sensorinen integraatio on kouluikäisellä hyvin epätasainen ylipäätään, puhumattakaan lapsesta, jolla on jo todettuja ominaisuuksia, lääkitys, kuntoutukset ja hoitokontaktit.

Visuaalinen tilavuus, opiskeluympäristön äänimaailma ja kaikki se avoimuus pitäisi kompensoida näille selviytyjille työkaluin.

Jokaiselle pitäisi osoittaa henkilökohtainen varustus, jotka saa esteettömästi käyttöön aina tarvittaessa:

Omat kuulosuojaimet

Oman tilan rajaaja, kokoontaittuva

Painotuotteita, mm.liivi, tyyny

Aistihakuiselle rauhoittujalle makuupussi tai muu oma pesä

Äänieristettyjä kapseleita/loossimuotoisia työskentelytiloja, joissa penkit ja pöytä useampi

Kokoontaittuvia sermejä, sellaisia joita saa nojaamaan runsain mitoin saataville

Pehmeät, hygieeniset materiaalit estämään kaikumista

Säkkituoleja, useita

Avustajia, useita

Jos kaadatte seinät ja "säästätte", yhteiskunta joutuu maksamaan kalliin laskun perästä päin, sillä:

Moni vanhempi putoaa toimeentulon ulkopuolelle, jotta voi päivystää kotona, kun koulun resurssit eivät riitä TAI ottamaan lapsen kotiin kotiopetukseen, jos taloudellisesti mahdollista ja vanhemman kyky antaa myöden - usein vaikka ei olisikaan mahdollista tai kykyjä/kapasiteettia.

Lasta joudutaan lääkitsemään suurempiin oirekuviin, sillä mitä suurempi kuorma neurokirjon lapselle annetaan, sitä vaikeampi oirekuva. Tämä johtaa lisäkuntoutuksiin, osastojaksoihin, sairaalakoulupaikkajonoihin ja pikkuhiljaa lapsen syrjäytymiseen ja mielenterveydellisiin haasteisiin neurokirjon lisäksi. 

Lapset, joilla ei neuropuolen ominaisuuksia ole, niitä ryhdytään epäilemään, tutkimaan, ja näin saamme väärin perustein diagnosoituja lapsia, joilla oppimisympäristö ja tuen muotojen vajavaisuus on luonut neuropsykiatrisia oireita keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteiden muodossa, sekä uupumisen ja säätelykyvyttömyyden tuomina käytöshäiriöinä.

Lastensuojelu kuormittuu koulujen tekemistä ilmoituksista, sillä koulusta karkaavat ja agressiivisesti hektiseen, kuormittavaan ympäristöön reagoivat lapset ovat edelleen protokollan mukaisesti lastensuojelullinen asia. Vaikka kotona ei samoja haasteita olisikaan, painaa koulut edelleen Lasu-nappia, kun lapsen pakka leviää, ja resurssit eivät koulussa riitä. Tämä ei ainoastaan kuormita lastensuojelun muutenkin puristettuja resursseja, mutta vie myös työvoimaa ja aikaa pois oikealta, lastensuojelusta hyötyvältä perheeltä. Neurokirjolla kulkevalla lapsella, jolle jo diagnooseja, tuen muotoja asetettu, ei lasun tarve ole se päällimäisin useinkaan. Vaan tuki kouluun.

Ellei sitten koulu pyydä lastensuojelulta apua tukimuotojen toteutukseen? Mutta harvoin neurokirjon osaamista sieltä löytyy riittämään jokaiselle, josta lasu oirekuvien vuoksi tehdään.

Se kuormittaa perhettä, uusi kontakti ja palaveeraaminen, etenkin kun niitä hoitokontakteja jo löytyy diagnoosit omaavalla lapsella jo omasta takaa. 

Opettajat uupuvat, kuormittuvat ja turhautuvat, sillä yksikään ei heistä kykene niihin järjettömiin vaatimuksiin, mitä integraatio ja avoin tila oppimiseen, vaatii. Opettajilla menee aikaa ongelmien ratkontaan enemmän kuin opetukseen, eikä tämä palvele niitä "hyvin pärjääviä" lapsiakaan: hyvin pärjäävä on pian tuentarpeinen myös.

Edelleen, yksi käytetyimmistä tuen muodoista neuropsykiatristen lasten koulunkäynnin mahdollistajana, on vanhempien työkyvyttömyys.

Jatkuvat lapsen hakemiset koulusta, puhelut kun ei pärjätä, palaverit kun mikään ei toimi, sairaslomat kun mitään muuta ei keksitä, ja lopulta vanhempi toimii opettajana kotona. Ilman toimeentuloa.

Toinen on lääkitys. Sen kun ajatellaan korvaavan kaiken muun käytännön tuen, etenkin yläkouluissa.

Minulla on nyt neljä lasta neurokirjon haastein koulumaailmassa, yleisestä tuesta erityiseen tukeen, alakoulusta yläkouluun.

Avoimesta oppimisympäristöstä pienluokkaan (vaikkakin sama koulurakennus) ja yleiseen opetukseen normaalissa luokkaopetuksessa. Kaikilla asetettu erinäisiä diagnooseja jo ennen avointa oppimisympäristöä, ADHD:sta Touretteen sekä autisminkirjoon (Asperger) ja sensorisen integraation häiriöön.

Itse opiskelen luokkaopetuksena ja työssäoppimalla aikuisena ADHD ominaisuuden omaavana henkilönä.

Kaikilla lääkitys (paitsi yhdellä lapsista, sillä diagnoosit syventyvät vielä) ja osalla psykologiset tutkimukset pyörimässä, ja yhdellä kognitiivinen terapia alkamassa vuodeksi ainakin eteenpäin.

Ainoa, kenellä tällä hetkellä sujuu koulunkäynti (meidän mittapuussa) ihanteellisesti, on lapsi, jolla on koulukyyditys, lyhennetty koulupäivä, vuosiluokaton opiskelu, aineet painoalueittain ja eriytettynä, erityisentuen päätös, henkilökohtainen avustaja ja oppimisen ympäristönä pienluokka erityisopettajan opetuksella. 

Tämäkään ei ilman kovaa duunia ole tähän pisteeseen tullut, ja tämäkin on vaatinut opettajalta suurta työmäärää ja ymmärrystä, sekä avustajalta osaamista ja kärsivällisyyttä.

Kaikki on katoavaista, väliaikaista, kausittaista ja mikään ei ole ilmaista, eikä tullut ilmaiseksi.

Seinille on paikkansa,

Luokkaopetus ei kaipaa uudistusta, vaan koulun protokollat ja päättäjien prioriteetit.

Jos ette muuten osaa suunnitella oppimisympäristöä - oi arvon suunnittelijat - niin palkatkaa kourallinen neurokirjon lasten vanhempia hoitamaan työnne. 

Ei heillä sitä ilmaiseksi ole varaa tehdä, mutta ei varmasti olisi tarpeenkaan. Liksa hyvin tehdystä työstä kelpaa aina. 

Tourette on jäävuori mukana, jokainen päivä.

Jäävuoren huippu.

Sen ulkopuolinen taho näkee, kuulee. Koulu, eskari, suku, lähipiiri, työpaikka: näette kimmeltävän huipun, ja se häikäisee. Toki. Nitisee liitoksistaan usein myös, pahoittelut siitäkin.

Jäävuoren huippu on jo ympäristölle liikaa, törmäyskurssi väistämätön, eikä Titaniceilta vältytä. Sillä ympäristö on rakennettu ohuesta paperista, haperosta ja kauniista, eikä teräviä kulmia sovi siihen osua.

Tulee reikiä. Näkyy läpi.

Tourettelasta perheineen vaaditaan ja oletetaan liikaakin raapimaan monen perseen kutinaa. Ne perseet syyhyää Touretten oirekuvasta epäsopivine ticceineen ja pakkotoimintoineen.

Muille näkyvän huipun alla, pohjalla, kytee epätoivo, tahaton ja kontrolloimaton pakkoajatusten kiirastuli, itseinho ja lohduttomuus.

Mutta ympäristö heittää ikäänkuin puuhun sidotulle lapselle kiviä kohti, ja huutaa "ota koppi", sillä onhan lapsella kädet kuitenkin.

Ketä kiinnostaa, onko ne käytössä, onko esteitä toimia.

Ja niin kivet osuvat, satuttavat, kovettavat ja katkeroittavat lasta.

Jalattomalle ei sanota "nyt kun oikein reippaasti keskityt käytökseen, ja rauhoitut hienosti, niin johan jo uusi jalka kasvaa kuule, usko vaan. Itsestä se on kiinni! “

Tourettekaan ei piiloudu, kun oikein reipastuu. Se ahmii lapsen kuormitusta, mässäilee pelolla ja vaatimuksilla, joita lapsi ei tule täyttämään. Ravitsee itseään, voi pulleasti, ja nousee yli reippauden, tahdonvoiman, pinnistelyn ja yrityksen.

Verbaalinen purkautuminen, epäsopivat pakkotoiminnot... Näette murusia. Jäähilettä vain.

Kotona kasvaa kasvamistaan kokonainen jäävuori. Ja jokainen päivä, lapsi kantaa tuon vuoren mukanaan.

Mitä sinä kannat töihin, kouluun, repussasi? Kirjoja? Kännykän tai kalenterin?

Ihana juttu, todella.

Kunhan et kiviä.

#tourette #mommybegood #blogit