Koululainen.

Repun vetoketju on karhea, sitä ei ole vielä koskaan vedetty auki. Eikä kiinni.
Penaali tuoksuu uudelta muovilta, lyijykynät teroitettuna kilisevät kodissaan, ja putoavat uutuudenjäykän repun vatsaan.
Maailma on täynnä tuoksuja. Tuoksut auttavat muistamaan, hajuilla saan kiinni tunnetilan, jota tarvitsen. Haluan.
Ylitän suojatien, ainoan mun koulureitilläni, ja se tuoksuu ukkoselta. Sateen jälkeen uusi asfaltti haisee pelolta. Mua pelottaa.

Koulun kello soi. Kuulen äänimassan, josta voisi leikata viipaleita: innokasta naurua, jälleennäkemisen hysteriaa, roolien vaatimaa öhkäilyä ja reppujen kahinaa. Tuhannet kynät kilkattavat toisiinsa. Puristan kuulosuojaimia käsissäni, haluan vielä kuulla.
Sillä kohta en pysty enää.

Ne luulee, että tulin oppimaan matikkaa. Harjoittelemaan aakkosia. Kaipa mä niitäkin, vaikka lukemaan opin jo ennen eskaria, väärinpäin myös päässäni.
Matikkaa mä rakastan, näen lukuja toistuvan kaikkialla. Opella on 14 pallokuosia ballerinoissaan yhteensä, paitsi saumojen kohdalta puolittaisia vielä 5, joten 16,5 kokonaista. En mä jaksaisi tätä kolmosta tässä mallista piirtää. Olin kolme, kun tein kolmosia mallista.

Istun eturivin pulpetissa, ja pinnistän, jotten purkaudu. Ei mitään, mihin uppoutua, ei mitään, mikä siirtäisi mun "pakkojutun pois" .
Mun on pakko. Ihan pakko, noni, nyt kaikki nauraa.
Karjaisen ja taputan, parillisen luvun. Teen sen vielä.
Koko luokka katsoo mua, kaksi tyttöä nauraa.
Haistan mun tuoksukumia, ja ajattelen kotia. Siskon penaali haisee tältä, sisko on koti.

Ope kysyy, "onko sulla jotakin, jonka voisit jakaa koko luokalle? Asiaa? Jos ei, niin keskity oppimaan."

Mä yritän. Oppia. Ette vaan näe mua.

Yritän oppia tekemään mun "pakkojutut" hiljaa, ja sulkea silmäni muiden katseilta.
Opettelen laskemaan ruokalan nurkat päivittäin niin, ettei se kiinnitä ihan jokaisen huomiota. Tiedän, kuinka monta nurkkaa siellä on. Mutta kun mun on pakko laskea ne, ja piirtää sormia niiden saumoissa.
Opin joka päivä syvemmin, että kauheinta mitä lapsi voi elämässään tehdä - tai ainakin täällä koulussa - on puhua rumia.
Ja mitä tiukemmin yritän kuristaa sanat mun kurkkuuni, sitä pidempi ja rumempi jono, valuu minun suupielistäni sanoina ulos.

Opin, että olen täällä pelkkä stiplu.

Äiti sanoo, etten saa pidätellä mitään. Maailma kaipaa vuotavia valuja, "vaikket valinnutkaan sitä olevasi". Äiti sanoo, ettei elämää luvattu kenellekään helpoksi. Mutta se, joka alusta saakka repii itsensä irti piikkilangasta, päivittäin, aina vaan uudelleen ja uudelleen, oppii tekemään sen pian ilman isompia haavoja.
Ja voi sen jälkeen opettaa muita, jotka samaa reittiä kulkevat.

Edessäni seisovan hiukset tuoksuvat omenalle.
Ruoka jono etenee hitaasti, mutta kaikilla on kiire, jään puristuksiin.
Tänään on mun lempiruokaa, mutten haista sitä, vaan esanssinen omena valtaa mielen, ja toisten tahaton kosketus selkäni. Tulee kuuma, kuulosuojaimet liikahtavat kieroon, ja seinistä kimpoileva melusaaste repii korviini pysäyttävää kohinaa.
Kaivan taskusta tuoksukumin.
Pistän silmät kiinni ja lyyhistyn kyykkyyn ruokalan seinää vasten, opettelen rauhoittumaan itse.
Joku potkaisee mua kenkiin, tunnen näkkileivän terävän kulman poskessani.
Opettelen, etten nouse, ja puhu nyrkeillä. En osaa vielä sitä hyvin, eivätkä osaa ne toiset antaa minun olla.
Viisi minuuttia, sen mä vaan tahdon. Niin voisin jatkaa.
Mutta mä olen helppo kohde. Mä palkitsen aina reaktiollani.

Opettelen paljon asioita, jokainen päivä. Skarppaan, pinnistelen, pidätän ja vaimennan. Naamioidun. Yritän.

Mä olen vuotava valu. Haljennut muotti.

Mä haluan oppia, miksi mun pitää teipata itseäni jokainen päivä, jotta tekisin sileää jälkeä, kuten te.
Mä haluan oppia, miksi äiti sanoo, että meitä tarvitaan.
Mä opin joka päivä, kuinka repiä piikkilankaa, mutta vuodatan vieläkin verta.

Miksei kukaan halua oppia, miksi mä olen, mitä mä olen?
Miksi mä käytän kaiken voimani, että kelpaan teille? Enkä silti kelpaa, pelkäätte mua.

Miten mulle ei jää jäljelle kuin reppu täynnä lyijykyniä, jotka säilyvät terässään.
En pääse niitä kuluttamaan, keskityn pinnistelyyn.

Mä opin jokainen päivä olemaan joko naurettu oma itseni, tai hetken näkymätön ja rauhassa, mutta sileä ja valumuottiin sopiva. Jälkimmäinen on lainaa kovalla korolla.

Tahtoisin vain opetella matikkaa niinkuin muut.
Lukea ääneen ilman koprolaliaa, huudahduksia tai ääntelyitä.
Kirjoittaa, ilman että puristan kynää niin lujaa, että kynteni taittuvat.
Olla jonossa ilman pelkoa kosketuksesta, jonossa olijoiden huudoista korvaani, tai tic - oireista, joissa askellukseni on oltava tasaluku molemmilla jaloilla.

Kaikki kaltaiseni eivät osaa lukea ennen ekaa luokkaa. Kirjoittaa jo esiopetuksessa. Kaikki eivät pidä numeroista, kuten minä, tai opi englantia kuuntelemalla puhetta.

Jotkut kaltaiseni tulevat kouluun oppimaan kouluaineita Touretten, tai Aspergerin lisäksi.
Joillakin menee sama aika keskittyä pysymään aloillaan, kuin toisilla menee laskutehtävään.
Jotkut meistä kuluttavat kouluaineiden oppimiseen tarkoitetun motivaation siihen, että muistavat annetut ohjeet. Joillakin on kirjaimet ADHD.

Koulut alkavat.

Kuinka moni oppii äidinkieltä, kuinka moni opettelee kuinka kelvataan muille?

Kuka sen päättää.

Tämäkin poika, on olemassa. Ja ne tuhannet muut, kuten hän.

Sensory overload- miten siihen suhtautua lähipiirin?

Neuroepätyypillisen lapsen vanhempi, joutuu elämässään selittämään, avaamaan, nielemään, ottamaan vastaan ja informoimaan paljon. Monelta ja monelle.
Suvulle, lähipiirille, ystäville, muille vanhemmille, opettajille, varhaiskasvattajille ja eri instansseille.

Moni seikka meidän arjessa tehdään epätyypillisesti, eri tavoin, eri volymella, ja moneen asiaan reagoidaan aivan toisella intensiteetillä, kuin perheissä, joissa lapsukaiset edustavat valtaväestöä. Neurotyypillistä.

Eniten kirpaisee, kun lähipiiri ei tunnu sisäistävän lapsen ominaisuuksia, oirekuvaa eikä tarpeita, ja koska ollaan ikään kuin iholla - kuulutaan siihen sisäpiiriin - uskalletaan olla mieltä. Jakaa neuvoja, tuoda esiin se "todellisuus" omasta pimeästä kulmasta. Perspektiivistä, jossa ei näy ytimeen.
Sinne, missä kaikki tapahtuu.
Sinne, missä on selitys ja syy.

Minulta on pyydetty useasti tekstiä, joka avaisi tilannetta isovanhemmille, ystäville, etävanhemmalle, sille, joka kokee ettei lapsen oirekuva ole todellinen syy, huomioitava seikka.

Kaikista eniten tuntuu lähipiirissä olevan utopiaa sensorinen ylikuormittuminen. Sosiaalinen ylikuorma.
Lapsen uupuminen.
Kyseessä on usein neuropsykiatrinen ominaisuus : ADHD, Tourette, Autisminkirjon häiriö tai jokin muu aivojen rakenteellinen poikkeama, neurokemiaan vaikuttava ominaisuus, ja siihen liittyvä "Sensory Overload". Aistisäätelyn probleema, tila, jossa aistitulva on päällekkäistä ja toisiinsa kietoutuvaa. Kyvyttömyys rajata ulkoisia ärsykkeitä, blokata, tai ottaa vastaan niitä. Sosiaalinen kuormitus on ympäristön hahmottamista, keskittymistä toisiin henkilöihin ja omaan ilmaisuun niin, että se olisi yhteisöllisesti hyväksyttävää ja "tavallista".
Ahtautumista rooliasuun, jossa kuuntelet, kommunikoit, omaat huumorintajun, osallistut vuorovaikutukseen ja sisäistät kuulemasi ja näkemäsi.
Pidättelet/peittelet mahdollisia tic oireita, pakko toimintoja, niin kauan ja hyvin, kuin voit.

Otetaanko hypoteettinen esimerkki?

Kummitäti soittaa, ja ilmoittaa että voisi tulla viikonlopuksi kylään, kun on kerta maisemissa. Tarvitsee yökyläpaikan, ja olisi mukava nähdä lapsia, käydä heidän kanssaan jossakin, edellisestä kerrasta kun vierähtänyt kuukausia.

Mutta kotona tilanne on lyhyessä ajassa muuttunut. Lapsen oirekuva on eskaloitunut, ja rajoittaa arjessa toimintoja, jotka ennen ehkä sujuivat ongelmitta. Kodista on saattanut tulla ainoa Turvapaikka, jossa ei tarvitse skarpata sosiaalisia taitoja, ymmärtää vuorovaikutuksen kiemuroita, säädellä itseään ja ilmaisuaan.
Uskokaa pois, he tekevät sitä. Tuttujenkin seurassa, myös ystävien.
Joten "kummitädin" viikonloppukyläily voi olla sillä hetkellä, kausittain, lapselle ja koko perhedynamiikalle täysi katastrofi.

Nämä lapset ovat lähes poikkeuksetta - poikkeuksiakin löytyy - kuin ilmapalloja.
Leijuvat täysinäisinä ihmisten seassa, tuoden ehkä hilpeyttäkin ympärilleen. Mutta heissä on pieni, pieni reikä. Hitaasti sihisten ilma haihtuu, maa kutsuu, ja kotiin sosiaalisesta kuormituspisteestä päästyään, jäljellä on ryppyinen nahka.
Se ei käskystä täyty, vaikka kuinka puhallat, vaan nitisee nihkeänä vastaan ja vetäytyy.
Reaalielämässä tämä näkyy käytöshäiriöinä, jos sattuu Turvapaikkaan astumaan sisään Joku. Ulkopuolinen.
-Kiroilu/koprolalia
-Korostuneet tic-oireet (vokaaliset, motoriset, pakko-oireet ja ajatukset)
-Tauoton äänentuotto, mölinä, keskeyttäminen, häirintä ja kiusaaminen
-Stimmaaminen tai muu oma keino yrittää rauhoittaa pään sisäistä ylikuormaa
-Aistihakuinen käytös
-Agressio, väkivalta
Etc.

Toinen mielikuva voisi olla ilmapallo, joka tarpeeksi tökittynä poksahtaa. Skarpataan niin äärimmilleen, että pallo on pinkeänä ja räjähtää paikan päällä.
Käytännössä tämä näkyy samoin kuin yllä, mutta tilannetta pahentaa ihmisten läsnäolo ja heidän näkyvät reaktionsa.

Sama efekti näille ympäristöstään hyvin kuormittuville yksilöille, tulee juhlista, kyläreissuista ja tilaisuuksista, joissa vaaditaan tiettyä käytöstä ja toimitaan tietyn protokollan mukaan.
Usein jotain, johon he eivät kykene, se on vaikeaa tai imee koko kapasiteetin, jolloin kotiin ei jää mitään. Kotona akku saa olla tyhjä. Siellä ei tarvitse skarpata.

Kylävieraatkin lähtevät yleensä päivän aikana kotiin, jolloin voi purkautua, sihistä loppuun tyhjäksi rutuksi maahan, tai vetäytyä.

Näille lapsille viikonlopun mittainen sukuvierailu voi olla kuin hidasta hukkumista, pää koko ajan vähän veden alla.

Jos kuulet, että lähipiirissäsi diagnosoidaan lapsi, jolla neuropsykiatrinen ominaisuus, älä turhaan loukkaannu jos rutiinit heittävät välillä härän pyllyä. Saat kieltävän vastauksen pidempään vierailuun, tai kutsuun.
Tai jos yllätysvisiitit aiheuttavat negatiivisen vastareaktion: ennakointi ja rutiinit ovat A ja O, ja pakka hajoaa helposti pelkästään ilmoittamattomasta iltakahvipiipahduksesta, vaikka ajatus on vilpittömän hyvä.

Itselläni 4/6 lapsesta diagnoosein ADHD, Tourette, Asperger ja Si-häiriö, ja mitä viime kesänä teimme sujuvasti, ei tänä kesänä enää onnistu lainkaan.
Mikä kaksi vuotta sitten oli mahdotonta, on osa päivittäistä elämää nyt.

Elämme kolme askelta eteen, kaksi taakse - elämää.
Luomme rutiinit, maailman, jossa arki toimii ja se on turvallinen. Siellä saa hengittää.

Sen onnistuminen riippuu paljolti siitä, kuka niitä kunnioittaa, ja kuinka hyvin saamme ymmärrystä olla mitä olemme.

Se ei ole sinua kohtaan henkilökohtaista, kun kieltäydymme.
Mutta otamme henkilökohtaisesti aina, jos meidän keinoamme pysyä kasassa, ei kunnioiteta. Sitä väheksytään, ja sitä yritetään muokata muille sopivaksi.

Olen itse ADHD henkilönä oppinut tuntemaan rajani, ja asettamaan myös niitä muille, jos ne koskevat minua ja omaa kuormittumistani.
Lapset eivät vielä osaa itse sanoittaa välttämättä, eivätkä säädellä kuormittumistaan.

Se on meidän vanhempien tehtävä, kuten on tästä tiedoittaminenkin. Se mitä ympäristö tekee olemassa olevalla tiedolla, on heidän käsissään.

Toivomme ymmärrystä.
Kaipaamme hyväksyntää, vaikka vastaus on useinkin ei.
Emme tahdo sulkea ulkopuolelle ketään, emmekä sulkeutua itsekään.

Mutta pidämme Turvapaikan. Rajat. Ja toivomme, ettei kysymättä niitä ylitetä, eikä kysyttynä ignoorata.

Kiitos ❤️🖤

Vanhemmuuden kirjo.

Äiti. Isä.
Ottoäiti
Sijaisisä
Lähivanhempi
Etä-äiti
Äitipuoli
Varaisä
Uraäiti
Koti-isä
Sateenkaarivanhemmuus

Vanhemmuus, tyyli vapaa mutta pakollinen.
Sosiaalinen media pursuaa näkyvyyttä eri vanhemmuuden vaihtoehtoihin, koska ihmiset haluavat hyväksyntää valinnoilleen. Yksi ihmisen perustarpeista, on olla hyväksytty. Ei hylätty.
Moni meistä tekee vanhemmuusvalinnan hyväksynnän hinnalla. Ainoa Oikea tapa olla äiti tai isä, on usein se oma.
Miksi näin?

Se on tuttu, turvallinen, sisäänajettu ja mukavuusalueen turvallisella puolella. Oma pehmeä todellisuus, jota pöyhitään ja siitä osataan keskustella. Kun se on kulunut ja kauhtunut, se ei ärsytä eikä hankaa.

Tänä päivänä sosiaalisen median ansiosta, meillä on mahdollisuus pitää mekkalaa aiheista, jotka ovat monen vertaisen mukavuusalueen ulkopuolella. Hankaavat, häikäisevät, hämmästyttävät, kauhistuttavat ja herättävät kysymyksiä. Vanhemmuuden tavat, jotka eivät edusta ehkä sitä omaa tuttua elämää, tai perinteistä Äiti+Isi+lapset=ydinperhe symbioosia, näkevät päivänvaloa, saavat kaiuttimet, ja väistyvät Kummallisuuden Varjoista valoon.

Ja niin kuuluukin.
Sillä siemen jonka kylvät nyt, ei ole kypsä poimittavaksi tänään. Vaan siinä menee aikaa.
Sitä pitää varjella tuholaisilta, kastella ja ravita.
Asettaa aurinkoon, katseiden alle. Odottaa, että sen on nähnyt niin moni, siitä on kuullut niin usea ohikulkeva, ettei sen hedelmä ole enää niin hapan. Vaan se on osa valikoimaa.

Moni meistä ei valitse tapaansa toteuttaa vanhemmuutta, jotkut ajautuvat asemaansa. Ja tekevät sen niin hyvin kuin oppivat.
Jotkut heräävät unesta, jonkun muun elämästä. Riuhtovat itsensä mukavuusalueestaan ulos, ja rakentavat uuden. Erilaisen. Joka aluksi hankaa, mutta kun sitä ajaa sisään, se palkitsee. Saat olla Sinä.

Moni päättää alusta saakka, ettei perinteinen vanhemmuuden metodi ole oma. Valmistautuvat taistoon hyväksynnän sodassa, ja joskus häviävät taistelun. Mutta eivät sotaa.

Lapset ovat suuressa roolissa, miten vanhemmuuden tavat toimivat. Jos lapsi kovin kärsii, se sotii hänen hyvinvointinsa kanssa, ja vanhemmuutta toteutetaan lapsen hyvinvoinnin kustannuksella, valinta ja tapa on väärä.
Ei pidä kuitenkaan aliarvioida lasten kykyä sopeutua. Aloittaa puhtaalta, etsiä oma paikkansa ja roolinsa: he ovat mestareita tässä. Ja primitiivinen selviytymismekanismi ihmislapsella aktivoituukin, kun muutoksen tuulet puhaltavat.
Muutos ei ole yhtäkuin paha.

Tämä on valitettava väärinymmärrys, joka vallitsee vanhemmuuden poluilla.

Suurelta osin vanhemmat pyrkivät lastensa hyvinvointiin, ja Suomessa sitä valvotaankin kiitettävän dynaamisesti.

Jos koet suurta tarvetta tuomita toisen ihmisen valintaa elää elämäänsä, toteuttaa vanhemmuuttaan, toivon ensin että pohdit Miksi.

Onko se vain karhea sauma, joka hankaa?
Hyötyykö kukaan huolestasi, ja onko huolesi aiheellinen?
Edustaako kyseinen valinta omasi ääripäätä, josta sinulla, ei ole kokemusta, informaatiota taikka minkäänlaista visiota edes?

Pitäkää ääntä valinnoistanne, jotka häikäisevät muita.

Tulee vielä päivä, kun he eivät siristä silmiään.

Vakava.

Osa lapsistani ovat perusilmeiltään vakavia.
Jopa vihaisen näköisiä.
Hymy ei ole maalattuna kasvoihin, sillä eihän pöntölläkään istuta muodon vuoksi, varmuudeksi: Jos vaikka iskee hätä.
Ilo näytetään aiheesta, eikä se katso aikaa eikä paikkaa, eikä varsinkaan tilannetta.

Toisten miellyttäminen kohteliaisuuden vuoksi, ilman perusteltua, etenkin ilman visuaalisesti järkeiltyä syytä, ei ole relevanttia.
Hymy ei ole raaja, jolla on perusteltu tarkoitus, vaan se on vapaaehtoisesti puettava asuste, joka ei tunnu usein omalta. Vaan ahdistaa, puristaa, kuuluu jollekin toiselle.

Mutta kun hymy tulee, räkäinen nauru raikaa, se ei kysy lupaa eikä Sinun ymmärrystä edes.

Sama pätee silmiin katsomiseen: mitään perusteltua tai pakollista tarvetta kyseiseen tapaan kommunikoida ei ole. Käytöstapa, kohteliaisuus.

Tunkeutuminen Omaan Tilaan.
Silmämunaan katsominen.

Älä tuomitse, jos et tunne käytöksen taustaa.
Ihmettele, ja kysy.
Moni Asperger- aikuinen peilaa ympäristön käytösmalleja, ja hallitsee jotenkin kohteliaan koodikielen. Oppii ja matkii jo lapsena.
Mutta ette näe verhon taakse, kun esirippu on raskaasti pudonnut. Itselle epäominaisen käytöksen väkinäinen käyttö kuormittaa, ja imee kuiviin.

Kyse ei ole niinkään osaamisesta.
Vaan tarpeesta.
Mikä muille on tarpeellista, on monelle epärelevanttia ja epämukavaa.

I have a dream.

I have a dream.

Ja sellaiseksi se jääneekin, sillä saatanallista pääomaa vaativa unelmani vaatii Kunnon Kansalaisen Kelpoisuutta.
Luottotietoja, sekä palkollisia.

Unelmallani on työnimi: "Wonderland Of Zero Fucks Given"
Erityisen Käytöshäiriön Kestävä Leikkimaa.

Olisko kysyntää?

Leikkipaikka, seikkailupuisto meille katseita kerääville perheille, hyssyttelyn maailmanmestaruudessa pärjääville vanhemmille, meille kaikille jotka emme ehtineet ajoissa jonoon, kun itsesäätelyä ja harkintakykyä jaettiin.
Meille, joiden lapset omaavat sanavaraston, johon maailman pahamaineisimmat katujengitkin tarvitsevat kääntäjän.

Oma mesta meille, jossa yksikään mamma ei tärisevin käsin "pelasta" pilttipetteriään henkeään haukkoen kauemmaksi Sinun lapsestasi, joka Touretteaan oireillen purkaa ticcejään.
Missä saat vanhempana leijua kevyenä tuomitsevista katseista, niistä vitun pikku vinkeistä ja huomautuksista: ".... Hei anteeks.... Onks noi sun pojat kun kiroilee tuolla pallomeressä ihan hirveesti... Eivät varmaan kotona kiroile, mutta kuulin kyllä hurjaa litaniaa tulevan suusta just.... Kannattaa varmaan vähän torua..."  Ja sä katot sitä kauniisti meikattua naista, taapero kuolaavana sylissään, ja mietit: Toi sun skidi ei tajua vittuakaan mitä täällä puhutaan. Ei sinun loruja, eikä noiden koprolaliaa, ei frööbeleitä eikä pikkukakkosta, joten hengitä ja mene imee pillillä sitä sun soijalattea. Ettei huulipuna tuhriudu.
Mutta tyydyt sanomaan: "Jaa noi kaks vai tuolla, blondit pallomeressä? Kyllä kiroilee. Kotona, täällä, kylässä ja kirkossa, jos vaan sellaiseen erehdyttäisiin. Mutta jos ne VAAN kiroilee, niin silloin kaikki on hei ihan okei. Mut kiitos infosta, käyn sanomassa että poistuu pallomerestä, ettei pikkunaperot saa vaikutteita. Siirtyvät tuonne missä nää sanat on jo tuttuja. Vaikkapa trampoliinille.

Olisi se oma leikkipaikka, jossa jokaisella on omat "juttunsa", omat maneerinsa, tic-oireensa, pakko-oireensa ja haasteensa. Kenenkään pää ei käänny, kun kuuluu Vittupersehuorrrrasaatana, kukaan ei elettäkään tekisi noteeraamiseen, kun joku kävelee kuusi askelta taakse ja kuusi eteen, huudahtaa ja toistaa kolme kertaa. Ja jatkaa leikkejä.
Kukaan ei olisi yksin, vaikkei osaisi leikkiä kuten muut. Vaikkei hallitsisi fiktioon ja satuun perustuvaa eläytymistä lainkaan, vaan heille olisi omat puuhat. Liikunnallista, akateemista, taiteellista, tieteeseen pohjautuvaa tai historiaan perustuvaa toimintoa.

Yksikään skidi ei olisi kummajainen, kun pakenisi kesken hauskuuden aistihuoneeseen, ja kääriytyisi painopeittoon ölisemään. Sulloutuisi pussilakanan sisään ja keinuisi hiljaa, hetken.
Kukaan - ei kukaan - olisi sekopää, vaikka hakkasi päätään seinään, tai työntäisi sitä käsillään.

Sun lapses ei olisi "vapaan kasvatuksen hedelmä" siellä, vaikkei jaksaisi jonottaa esimerkillisesti pomppulinnaan. Sun mukelo ei olisi Lellitty Kultamussukka, vaikka pettymystensietokyky olisi luokkaa raivoapina, kun trampalla voltti ei onnistu ekalla, eikä ehkä tokallakaan yrittämällä.

Sä, ja sun jälkikasvusi kuuluisitte juuri sinne. Omienne joukkoon.

Sillä vaikka kuinka me tahdomme tietoisuuden leviävän kuin norovirus keväisin, ja vaikka kuinka me haluamme olla osa yhteisöä Itsenämme, juuri näin kun olemme.......... Niin meidän lapset janoavat paikkaa, jossa he eivät ole vähemmistö.
Me vanhemmat myisimme itse Saatanalle sielumme - mikäli se loppuun puristettuna rättinä kelpaisi hällekään  -  paikasta Omasta, jossa myötätunto kumpuaa samasta eletystä elämästä. Aidosta empatiasta, eikä pelkästä hypoteettisesta sympatiasta.
Olohuone meille, jossa kahvi on aina kuumaa - ja ilmaista - ja sitä hörppiessä yksin tai vertaisvanhemman vieressä, sun jälkikasvusi tekisi sitä omaa juttuaan. Oli se pakkomielteinen Hama-helmi operaatio, tiedonjanon sammutus tietokirjojen parissa, taikka kohtuuton ja täysin kontrolloimaton energianpurku pehmopallomeressä.

Kuulosuojaimia roikkuisi kuin joulupalloja kuusessa, ihan käden ulottuvilla. Kaikkialla. Ainoa taustamusiikki olisi sinä, ja sinun ajatuksesi.

Me.
Tarvitsemme.
Oman.
Valtakunnan.

Sisäpuisto. Leikkipaikka. Kohtaamispaikka. Hengähdyspaikka. Vertaistukikeskus.
Mutta mallia toiminto, liikunta, leikki, stimulointi, aistit.

Ja tiedättekö mitä?
Jottei unelma olisi vain heille, joilla tilinsaldo on suurimman osan kuukaudesta plussan puolella: aikuiset ilmaiseksi sisään, omaishoitajaperheet puoleen hintaan, ja sisäänpääsy todella kohtuullinen.

Kaikille avoin, mutta Erityinen Ihmemaa meille neuropsykiatristen haasteiden perheille. Meille, joiden lapset omaavat käytösperäistä oirekuvaa, kuten Tourette, Autisminkirjon häiriö, ADHD, SI-häiriö tai muu käytösperäinen ominaisuus/kehityksellinen poikkeama.

I have a dream.

Ja postauksessa oleva kuva liittyy vahvasti unelmaani.

Edit.

Ja lähtökohtana olisi oma mesta.
Aina auki.
Ei vain yksi vuoro kuukaudessa, vaan siellä voisi vapaasti olla ja touhuta, tai kääriytyä painopeittoon, ihan sama.
Olisi hiljainen tila, "kirjasto" säkkituoleineen ja pöytätyöskentyineen (hamahelmi, piirtäminen, matematiikka, muovailu, Legot ym).

Olisi aistihuone ahtaine koloineen, painotuotteineen, aistiesineineen ym.

Olisi karkeamotoriikkatilat, jossa kiipeily, trampoliinit, liukumäet, eri lajit, scootti/skeittialue ym.

Olisi vapaan leikin alue leluineen.

Olisi tietonurkka, jossa pyörisi luonnontiede/historia/biologiadokumentit, ja voisi katsoa National Geography kanavaa, sekä surffata netissä, ja kuulokemahdollisuus tietysti.

Olisi konsolipelialue, jossa rajattu peliaika, jonka jälkeen siirtyy muihin puuhiin.

Luurin latauspisteitä paljon.

Olisi kahvio/ravintola jossa ruoka yksinkertaista, itse koottavaa buffamallia, jottei ruoka-aineet kosketa toisiaan. Kahvi ilmainen.

Ei taustamusiikkia.

Seinällä roikkuisi peltoreiden lisäksi Oman Tilan erottajia, koottavia sermejä tai kasaan meneviä pieniä telttoja, jonne voi pesiytyä.
Tyynyjä, torkkupeittoja ym. saatavilla.

Omat eväät sallittu ja yhteen tilaan myös terapiakoirien tuonti sallittu.

Joskus järjestettyä toimintaa, kuten lajitreenejä nepsyille, painia, nyrkkeilyä, joogaa tms.

Miettikää, miten paljon ystävyyksiä voisi syntyä, kun yksinäiset ja syrjäytyneet yhdistyvät paikassa, jossa ei tarvitse skarpata? 💜
Kuinka itsetunnot kohenevat, kun näkevät vertaisiaan, eivät ole haasteiden kanssa yksin.

My dream.