Sinulle, silittäjä

Sinulle, silittäjä.

Joka kosketat sen nuoren arpisia käsivarsia, silität viiltelyn merkkaamia ranteita. Sanot, että kyllä me sulle apua saadaan, vaikka se olisi viimeinen tekosi, jonkun on kuultava. Jonkun on nähtävä, että kriteerit täyttyy.

Sinulle, herättäjä.
Ravistelet kylmenevää kolmetoistavuotiasta siinä kaupungin maksamalla laminaatilla. Koitat kaivaa neljänkymmenen pillerin koristamaa oksennusta kurkusta ja poskista ulos, ja kuulet kuinka ambulanssi huutaa surunuottejaan. Lähellä, mutta vielä liian kaukana.
Käyt läpi puhelua päässäsi, muistat lauseet kuin kirosanat: "Ei tarpeeksi itsetuhoisuutta, tarkkaillaan kotona."

Tällä tytöllä on nyt kylmä, vaikka sinä taistelit tuulimyllyjä vastaan.

Sinulle, kuuntelija.

Luot uskoa siihen poikaan, joka seisoo yksin negatiivisen palautteen kaivossa. Reunat ovat limaiset, eikä poika saa raavittua itseään ylös. Huutaa ja huutaa, mutta koska akateemiseen perheeseen ei sovi mielenterveydelliset ongelmat, seisoo hän yksin pimeässä.
Laskeudut alas, istumaan viereen, ja sanot että Mennään.

Olet ne ainoat kasvot koko viikkona, jotka näkee Hänet.
Ehkä hän selviää taas yhden viikon eteenpäin, ehkä hukkuu alkoholiin.

Mutta edes Sinä näit Hänet.

Teille kaikille, jotka polvet rikkinäisinä anelette apua heidän puolestaan. Murtuneiden mielten puolesta.
Laitatte rattaat rullaamaan, vaikka korkean jakkaran armottomat sanovat Teidän olevan riittäviä. Enempää ei heru. Heittävät kapuloita väliin, katsovat kun kaadutte.

Teille, jotka nousette kämmenet veressä ylös, sillä veri ei pelota enää.

Te, jotka aloitatte normaalin työvuoronne painamalla painesidettä lapsen ranteisiin, ja itkette. "Nyt saat apua."

Ja hänet kotiutetaan, sillä "kriteerit eivät täyty".

Te kaikki, jotka suljette työpaikanne oven perässänne, mutta ette mielessänne. Palaatte kotiin, näette lastenne hymyt.
Paijaatte heidät sänkyihinsä, ja istutte kuumaan suihkuun itkemään sitä yhtä nuorta, jota et saanut syömään tänäänkään.
Sitä toista, joka joutui palaamaan kotiin, jossa kukaan ei kysy, oletko ottanut lääkkeesi.

Itket sitä yhtä nuorta, joka halasi ja sanoi "lupaatko soittaa joka päivä?" ennen lähtöään osastojaksolle.

Te kaikki, jotka olette mielenterveyspuolen sielu ja sydän.
Monen lapsen ja nuoren syli ja kuunteleva korva. Te ihmiset, jotka näette byrokratian taakse, ja olette siinä.

Vaikka resurssit.
Vaikka leikkaukset.
Vaikka olette väsyneitä.

Siellä kentällä, Te olette monelle rikotulle sielulle se ainoa elämän lanka, mistä ottaa kiinni.

Tämän kirjoituksen inspiroi eräs ihminen, joka laittoi minulle viestiä tuolta maailmasta, jossa rikkinäiset pienet mielet jäävät resurssien ja kriteerien varjoon.

Jossa tavallinen ihminen pitää heitä pystyssä, joka päivä. Ihmiset, jotka rahan sijaan katsovat sitä lasta silmiin, saavat kontaktin. Välittävät.

Ja katsovat, kuinka mikään ei ole yhteiskunnalle riittävän huonokuntoinen nuori.

Täyttääkö kolme metriä mullan alla makaava rikottu, hiljaiseksi itsensä itkenyt nuori, yhteiskunnan avunsaannin kriteerit mielenterveyspuolella?

Onneksi teitä on. Silittäjät, herättäjät, kuuntelijat ja pystyssä pitäjät. Muuten monen maailma kaatuu.

Iso käsi kaikille lasten ja nuorten mielenterveyspuolella työskenteleville Suurille Ihmisille.
Älkää luulko, ettei teitä huomata.

Nepsykupla

Kun arki on täysin nepsykuplassa vellomista, maneerit, oirekuvat, rutiinit, kaaos ja toimintatavat niin sisällä sitä perusolemista, ei niitä huomaa olevankaan.
Kun astun kuplastani ulos muiden joukkoon lasteni kanssa, huomaan sen kontrastin.
Huomaan, kuinka oma tapani olla läsnä ja aikuinen, kirkuu kuin neonvaloin varusteltu kyltti paikoissa, joissa edellytetään himmeätä valaistusta.
Erotan lapsissani levottomuuden ja välittömyyden, kriittisen tavan ajatella kaikesta kovaan ääneen, sekä kyseenalaistaa jokainen sääntöpykälä mitä ikinä on säädetty.
Missään.
Ja ensin painaa sitä punaista nappia, jossa lukee "Älä paina". Ellen ole jo ehtinyt itse painaa sitä...

Huomasin eilisen museoretken aikana, kuinka epäsopivia olimme moneen tilaan. Kuinka "hienovaraisesti" meille tuhahdeltiin museorauhan rikkomisesta, kun pohdimme äänekkäästi eläinten elintapoja.

Totesin tänään kolmivuotis-neuvolan jälkeen itselleni, että olen sokeutunut täysin sille, mikä on normi. Mitä se edes pitää sisällään, normikäyrät, normikäytös, normikehitys.

Olen ollut jopa sokea kolmevuotiaani pikkuvanhalle, pikkutarkalle perfektionismille ja sivuuttanut aistiherkkyyksiä, sillä sitähän me elämme 24/7/356 jokatapauksessa.
Kuopukseni omaa hyvin tarkkoja piirteitä, jotka rikkoutuessaan saa aikaan maailmanlopun.
Housunlahkeet pitää asetella tarkoin, ennenkuin astuu ulos ovesta - tai autosta.
Leikkimisen järjestys, ja lelujen asennot sekä toiminnot ovat rakettitieteen tarkkaa. Ei parane ottaa ukkelia pois mopon kyydistä, tai asettaa sitä vinoon istumaan, ellet tahdo kolmevuotiaan tuhoa niskoillesi.
Vaatteiden hihansuut on käärittävä yhtä monta taitosta molemmin puolin, ja sukkien kantapäät on osuttava täydellisesti kantapäähän.
Peitto pitää nukkumaan mennessä olla oma, tietty pussilakana, ja tietyllä lailla aseteltuna päälle, ja selän kutitus tehdään tietyssä asennossa. Iltasadut ovat vakiot, eikä varsinkaan sitä yhtä pelottavaa kuuntelusatua, jossa kertojatäti kuullostaa psykopaatilta: saamme kolmen viikon pelkotraumat.

Kuopus luettelee jokaisen päiväkotilapsen nimet, kenen kengät kuuluvat päiväkodin eteisessä kenellekin, ja tunnistaa myös vanhempien kengät: " Jee, **** on päiväkodissa, koska noi on sen isin kengät! Ja noi on **** äidin, noi ******,ja noi on *******isin."

Kolmevuotiaani puhuu hyvin artikuloiden, sanoilla, joita emme kaikkia edes kotona käytä. Usein kuuluu kirjakieltä. Oppii englanniksi nopeasti sanoja sekä värejä.
Poika kuulee ääniä, joita monet eivät kuule, kuten sähkön äänen. Minä kuulen myös, mutta oletin että kaikki kuulevat sulkeutuneen television sähkönsirinän, mutta luulin väärin.
Tästä johtuen poika pelkäsi pitkään olla hetkeäkään syöttötuolissa pienenä, sillä syöttötuoli oli telkkarin läheisyydessä, ja ääni pelotti.

Sekin ongelma ratkesi vasta kaksi vuotiaana, kun poika oppi sanomaan, että Toi Ääni Pelottaa, osoittaen telkkariin. No kyllähän minä kuulen sen, mutta aikuinen turtuu, aistiherkkäkin.
Kuopus tunnistaa reitit, ja mielellään ei poikkeaisi totutusta kävelyreitistä, ainakaan ilman kunnollisia perusteluja.
Poika ei pysy näköpiirissä, eikä tunnista (tai valikoidusti kuulee 😉) sanaa Ei, vaan kiipeää museossakin lasivitriinien päälle juoksemaan, sekä katoaa ihmismassaan nauraen. Puuttuva itsesuojeluvaisto on uhmaiässä oletettavaakin, mutta kierreportaisiin syöksyminen kauhistutti kanssaolijoita yhtä paljon, kuin hikoilevaa äitiäkin.

Kaksosilta perinnöksi jääneet valjaat huutavat minun nimeäni, ja ovat halpa henkivakuutus liikenteen seassa 🤔 Taidan kaivaa ne esiin, sillä nuorimmainen kiipeää sujuvasti hyvin korkealle, hyppää puolestatoista metristä kevyesti alas jaloilleen, eikä missään nimessä kävele kauniisti käsikädessä, kuten kateellisena olen noteeranut jo vuosia, kuinka moni lapsi tekee tämän ihmeen.

Minulla on käsissäni jälleen yksi viisas, älykäs, nopea ja uhkarohkea lapsi, jonka puolesta hetken pelätä.
Kunnes vauhti tuo taidon ja varmuuden, kunhan en tukahduta sitä.
Siihen moni tahattomasti sortuu, EtteiVaanSatuMitään.

Minä juoksen perässä, asetan kypärää päähän ja karjun ohjeita.

Ei se satu, jos ei verta tuu. Vaimitensenytmeni.

Hirmuisen tuttua touhua hei. Viidennen kerran peräkkäin 😵🙈

Oodi ystävyydelle

Rakkauden juhla. Oodi ystävyydelle.

Mä ymmärrän, ja kunnioitan. Aatetta, kaupallisuutta, rakkauden roiskintaa ympärille ja ystävien olemassaolon juhlintaa.

Ihanaa ja tarpeellista. Ehkä jopa terveellistä, itsellenikin.

Mutta koska seison aina vähän puun alla, varjossa, mä olen ilonpilaaja.
Sillä kaikki nuo edellämainitut ihanat asiat lämmittävät, kun seisot auringonpaisteessa ja kylvet kaikessa ystävyydessä ja kiitollisuudessa. Rakkaudessa.
Kyllähän niihin sopii käpertyä, miksikäs ei, ihminen ei selviä ilman kaikkea sitä, kertoi minun viisivuotiaani eräs päivä.

Mutta en hennonnut sanoa tälle pienelle ihmiselle, että kun on pakko, niin selviää.
Ei se kukka ehkä elävin ole ilman kastelua, eikä kauneimmillaan, mutta siellä ne juuret ehkä on.

Ilman ihmissuhteita, ystävää ja rakkautta, hengittää raskaasti liian moni vastaantuleva.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle koululainen, jonka kartonkisydämeen ei tullut yhtään nimeä. Ei yhtään kivaa lausetta, eikä piirrettä sinusta.
Sinulle, jonka lempiruokaa kukaan lapsi ei kysy, kenen kotiin ei koulun jälkeen kukaan tule.

Sinäkin olet täällä.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Äiti.

Joka putosit kelkasta. Putosit pois.
Sait perheen, mutta maksoit hinnan. Sinulle, jonka vauva huutaa yöt ja päivät, eikä ketään kenelle kertoa.
Sinulle, joka instagramissa katsot ihmisiä jotka tunsit. Mutta kukaan ei jäänyt siihen, jäljelle.
Ovat kuvia enää. Eletystä menneestä.

Hyvää Rakkaudenjuhlaa sinulle, joka olet liikaa.

Kaikille liikaa, pitäisi olla vähemmän. Kun yrität olla vähemmän, katoat kokonaan. Et ole Sinä, olet kuori jollekin toiselle, itsesi hävittäen.
Yksin. Sillä kukaan ei näe Sinua, seisot jonkun rinnalla tyhjänä hymyillen.
Kumpa olisit mieluiten liikaa Sinä, olisit kuitenkin siinä. Sinä.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Vaimo.

Sinä, joka olet väline. Tarvike kotona, pölyyntyvä hyödyke. Pidät huolta Hänestä, mutta koneistosi kolisee. Olet rikki, unohdettu, huonosti kohdeltu ja mykistetty.
Sinäkin olet täällä, mutta hajalla. Eikä kukaan sinua korjaa, mutta aikanaan ehkä korvaa.

Hyvää Ystävänpäivää Sinulle, Teini.

Joka katsot peiliin, ja näet väärää. Olet ihan muu, mitä muiden silmät näkee. Sinulle, joka kauhuissasi murskaat käsiisi itsesi, jotta saat kaiken siroteltua siististi kauniiseen pulloon.
Että sovellut. Kelpaat.
Sinulle, joka kivityksen pelossa elät roolin, sillä yksin on pimeää. Eivät ne muut tiedä, siksi Sinut huolivat, sovit siihen pirtaan etkä ole tuntematon. Etteivät he pelkää, Sinua.
Kuka oikeasti olet.

Hyvää Ystävänpäivää kaikille, ketkä seisovat vähän varjossa, ilman kättä kenenkään kädessä.

Sinä olet täällä.

Olkoot tämä nyt Sun päivä.

Naiseuden puuttuva stereotypia

Minulta puuttuu kaikki naiseuden ulkoiset elementit, jotka sukupuoltani stereotyyppisesti määrittää.
Ajoin hiukseni kokonaan pois, tosin kasvavana luonnonvarana ne sieltä jälleen nousevat.
Luovuin ripsipidennyksistäni reilu vuosi sitten - en halua olla riippuvainen mistään, ja niihin miellyin liikaakin.
Etuvarustukseni leuan alla on lähinnä nimellinen - mutta käytännöllinen. Ajavat silti asiansa, monestakin näkökulmasta 😉
Puren kynteni, naiselliset ja lakatut kynnet ovat jotakin hyvin hankalaa minulle.

Vartaloni on tehnyt kuusi ihmistä tähän julmaan maailmaan, ja voi siihen nähden ihan hyvin. Kurvikas se ei ole, eikä sporttinen, vaikka olenkin joustavuuteni vuoksi potentiaalinen tuleva joogi. Harmi vain, että lajissa ei tapahdu mitään, ja se on kovin liian hidas minulle.

En ymmärrä kauneusihanteita, enkä vaatekokoja: miksi tahtoisin mahtua kokoon XS, jos vartaloni ei ole sillähetkellä rakennettu niin?
Painan 55-58kg, enkä edes laihduta. Syön mutakakkua lähes päivittäin, mutta pysähdyn harvoin. Istun, jos on pakko.
Kahvia juon liikaa, enkä koskaan nuku meikit naamallani. Yövoiteeni on kookosöljy: samaa voi laittaa pannullekin paistaessa.
Säärikarvani ajelen vasta, kun ne humisevat tuulessa, ja rintaliivejä käytän ainoastaan kohteliaisuudesta: imettäjän nännini ei kannattelua kaipaa, mutta näkyvät paksunkin villapaidan alta, ellen vuoraa niitä millään.

Kelpaan itselleni, näin ollen ei ole väliä, kelpaanko muille.

En ole täällä näyttääkseni nätiltä, vaikka tykkään olla nättikin välillä.
Mutta vaikka kuinka maalaisin itsestäni kauniin, olen silti jonkun silmään epämiellyttävä, ja toisin päin: kauneutta on yhtä montaa lajia, kuin on katsojaakin.

Mutta naisellisuus ei ole vain visuaalista, enkä oikeastaan tiedä mitä se on. Sillä en tiedä edustanko sitä lainkaan, ja sekin on ihan ok.

#nomakeup #beautyisyou #whoareyouprettyfor

ADHD ja murrosikä

ADHD ja murrosikä.

Näitä kahta en mielellään sekoittaisi keskenään, potkaisee yhtä kovaa takaisin kuin viini ja maito.
Niitä ei vain läträtä keskenään.

Mutta neurologiaansa ei voi valita, eikä ADHD haihdu pois aamulla. ADHD on ja pysyy, ja muuttaa hormonimyrkyissä muotoaan.
Aivojen välittäjäaineet sekä hormonit toimivat tiiviissä yhteistyössä: mutta murrosiässä ne kääntävät teinille Ihan Sama- vaihteen päälle.

Yhteistyö maailman kanssa kuulostaa ripulilta, jota kukaan ei tahdo. Noustaan barrikadeille, tiedetään kaikesta kaikki, ja vetäydytään vertaisten kanssa angstiseen maailmaan parantamaan tulevaisuutta, tuhoamaan sitä, vaikka oikeasti eletään vain sitä kuluvaa tuntia kerrallaan.
Hetkessä.

Aivot käskevät etsimään mielihyvää, endorfiineja, serotoniinia, adrenaliinia,toiminnoista, joita vanhemmat paheksuvat.
Äkkinäisiä päätöksiä ilman harkintaa, uhkarohkeita tempauksia, seksuaalista kokeilua, päihteitä.

Harkintakyvyn omaava, ja impulssejaan kontrolloivampi nuori, suuntaa mielihyvän kaipuunsa ehkä liikuntaan, koukuttuu lajeista, tai hylkää ne: maailma odottaa. Minua tarvitaan siellä, missä on estrogeenia, testosteronia, missä voin olla nuori ja hullu.
Siellä, missä säännöt ovat Minun, missä voin harjoitella paheita ja aikuisuutta, tiivistäen kaiken epäterveellisen sekä nautintoa tuottavan, muutaman vuoden koejaksoon, jota teini-iäksi kutsutaan.
Aikuisuuden kontrolloimattoman toiminnan sulatusuuni.

Mutta nyt kuvasin vasta murrosiän perusluonteen.

Lisää tähän rakenteellinen välittäjäainevirtauksen "poikkeama", ADHD, joka pahimmassa tapauksessa, on sytytysnestettä murrosiän haasteiden tuleen.
Saat kotiisi vitullisen juhannuskokon, joka sammuu vasta armeijan vihreissä. Jos hyvin käy.
Siinä ei juhannustaiat jeesaa, ja vaatii muuten tyynyn alle vähintäänkin kaktuksia, jotta näet unta edes. Sillä toistuvat viestit koulusta, muilta vanhemmilta sekä tupakan katkuiset hihansuut kuudesluokkalaisella, vievät viimeisetkin unenlahjasi.
Hormonihurmosta ei kevennä usein ADHD- teinin rohkeus ilmaista mielipiteensä kovaa ja päin naamaa, ihanmissävaan, ihankenelletahansa, ja usein verbaalinen lyriikka on vastapuolelle mykistävää.
Joudut pohtimaan tarkoin sanojasi, mutta päädyt hätääntyneeseen änkytykseen turhankin usein, teinin nostaessa rimaa kerta kerran jälkeen.
Heillä usein velloo liitännäisdiagnoosina myös perkeleen sitkeä Kuningassyndrooma.

Maailma pyörii, pysähtyy, ja tanssii ainoastaan heille, heidän käskystään ja arvon Aakkosen tahdin mukaan. Tai, näin he näkevät maailman, istuessaan kolmatta päivää samoissa reikäisissä verkkareissaan, kuulokkeet päässään ja tukka viime sunnuntaina pestynä.

Lääkitysseikka on kimurantti, sillä vuosia hyvin toimiva  lääkitys, saattaa heittää hormonihuuruissa häränpyllyä. Koska pakka sekoittuu, ja kasvua tapahtuu.
Haasteetkin muuttuvat: itsenäisyyden lisääntyessä, tietyt elämän osa-alueet helpottavat, mutta uudet myrskyt kytevät taustalla. Ennen niin iloinen ja häsläävä, motorisesti yliaktiivinen vesseli, muuttuukin aloitekyvyttömäksi ja agressiiviseksi möröksi, joka vetäytyy murisemaan elämän epäreiluutta omiin oloihinsa. ADHD lapsella se kontrasti voi olla sietämättömän suuri: motorinen levottomuus muovautuu ajatusten sumuksi, unohteluksi, välinpitämättömyydeksi ja vaarantunteen haluksi. Pää yrittää saada stimulaatiota, mutta keinot jotka joskus toimivat, eivät tee enää mitään.
Motivaatiota on vaikea ylläpitää, ajantaju ja suunnitelmallisuus ovat survottuna jonnekin suljettuun paikkaan. Tulevaisuus ei tunnu oleelliselta: pitää olla hyvä olo nyt.
Pitkän tähtäimen tavoitteet maistuvat kuin kylmä kaurapuuro, eikä koulumenestys tunnu sen hetken päänsäryltä.
Itsemääräämisoikeus johtaa usein lääkkeistä kieltäytymiseen: valitettavasti itselääkintä päihtein kolkuttelee tuolloin ovella kovemmin.
Se kolkuttelee muutenkin, sillä murrosiässä mielihyvähormoneja stimuloidaan muutenkin paheksuttavin keinoin, mutta harvoin kukaan ymmärtää edes miksi näin?
Sekin, on neurokemiaa, yhtälailla kun yhteenkuuluvuuden tunnetta ja vallanottoa itseensä, päätöksiinsä ja kehoonsa.

Valitettavasti itsesuojeluvaisto- ja taidot ovat puuttelliset. Kuin leijonanpentu, joka yrittää ärjyä, mutta sieltä kuuluukin "miau".

Päihteet vievät monesti pidemmälle, kuin perusteinisekoilut, ilman toimivaa ADHD hoitoa/kuntoutusta. Lääkityksiä joutuu usein hiomaan, vaihtamaan, tauottamaan, pilkkomaan annostuksia, syömään kahtakin limittäin, sillä aivokemia elää murrosta ilman välittäjäaineiden performanssiakin. Yhteistuumin ne kehittävät ilman asianmukaista tasaamista tragikoomisen  reality-thrillerin, jonka pääosassa on teini sekä perhe.
Sivurooleissa koulu, ehkä poliisi, hyvässä sirkuksessa lastensuojelu ja nuorisotyöntekijät myös.

Joskus se näytelmä kannattaakin katsoa. Sivurooleissa löytyy helmiä.

Joskus murrosikä on itsessään lääkettä ADHD teinille: tasaa aivokemiaa hetkeksi.

Itse omaan ADHD teinin, joka syttyy tuleen väärästä katseesta, puolustaa kaveria nyrkein - vaikkei pyydetä -  ja haastaa aikuisen verbaaliseen taistoon mielellään.
Tupakka haisee takinpielissä satunnaisesti, puhutaan avoimesti kaikesta, ja yhteistyö nuorisopsykiatrian kanssa pojan puoltaessa, starttaa.
Lääkitykset vaihtuvat, haasteet muuttavat muotoaan, iloinen sähläys on vaihtumassa sarkasmiin ja piilovittuiluun.

Mutta meillä ei ole tabuja kotona. Asioita, mistä ei voi puhua.
Se on vapauttavaa. Tunteiden kirjo ja virheet elävät täällä talossa, itsesäätely vierailee lähinnä......🤔😉

Murroikä ja ADHD on eletty itsekin.
Tiedän, mikä maailma on tulossa.

Pitäisikö olla huolissaan-Ystävyyden normit

Olen kakkoslaatuinen ystävä.

En näe vapaa-ajallani ystäviä kuin satunnaisesti, tällä hetkellä kontaktini muihin ihmisiin perheeni lisäksi, kulminoituu luokkakavereihin.
Onneksi osui mahtavat luokkakaverit, kävi siinä mielessä tuuri 👌

Omaan muutaman lapsuudenystävän, joiden kanssa maailmaa parantelen kerran pari vuodessa. Yläkerrassa asustelee lapseni kummitäti, ystävä hänkin, ja vaikka asumme parin kerroksen välissä toisistamme, olemme akkuja lataavaa sorttia kumpainenkin: kahvittelemme kerralla pidempään, ja joskus karkaamme karaokeen.

En tunnista itsessäni perinteistä kaverilauman kaipuuta, enkä koe sitä onnellisuuden mittarinakaan. Pidän ihmisistä, olen kiinnostunut taustoista ja tarinoista, rakastan ratkoa ongelmia ja pohtia syitä ihmisten toimintaan, mutten jaksa määrääni enempää olla sosiaalinen.
Ystävyys on ihanaa, mutten saa siitä kiinni kuten moni saa. Se on kuin märkä saippua: näen sen, kosketan, mutta ei se vaan pysy siinä paikoillaan. Tämä sotii perusolemukseni kanssa, sillä olen usein se, jolle kerrotaan asioita. Tiedän paljon tarinoita ja tilanteita, ongelmia sekä kuormaa, mutta harva tietää minun. Kerrottuna ainakaan. Kyllähän jengi lukea osaa, mutta nämä tekstitkin ovat vain murto-osa minua.
Ja jotenkin musta tuntuu, etten vain tiedä paremmasta, että minun kuuluisi kaivata enempiä ystävyyskontakteja? Että mun kuuluisi olla yksinäinen näin.

Mutta en ole. Ainakaan vielä.
Hyvää Ystävänpäivää ❤ Se on hieno aihe omalle päivälle. Ystävyys.
Mun 9v sai tänään koulussa 14 ystävähalausta tuntemattomalta lapselta, ja se jos mikä, on Hyvä Päivä.
Lapsi, joka vuosi sitten ei olisi antanut koskea, saati että olisi yhtään ystävääkään koulussa.

Nyt niitäkin on jo pari, ja käsitys ystävyydestä kehittyy. Lapsi ilman ystävää on ihmisyyden pahoinpitelyä, enkä sitä tahdo koskaan äitinä kokea, vaikken sitä aina pysty välttämääkään.

Ystävyys ei ole itsestäänselvyys, vaan etuoikeus, vaikka sen toivoisikin olevan perusoikeus.
#valentines #asperger #ystävyys #ystävänpäivä

HIV

HIV (human immunodeficiency virus)

Ihminen ilman immuniteettia.
Immuunikatovirus.

Ihminen ilman tulevaisuutta?
Ihminen ilman läheisyyttä, seksiä, ihmiskontaktia?

HIV elää edelleen retroa kulta-aikaansa "tappajaviruksena", homojen tautina, kuolemana, joka tarttuu saunanlauteilta tai suutelemalla. HIV käsitetään edelleen olevan yhtäkuin AIDS.
Miksi ihmisten tietoisuus ei päivity lääketieteen kehityksen myötä? Siihen kun saisin vastauksen, olisin onnellisin yksilö päällä maan. Ehkä ihmislajike ei enää stimuloidu mistään Oikeasta Tiedosta.
Ehkä ihmisten kapasiteetti sisäistää Salkkareiden juonellista sisältöä enempää, on aikamme historiaa.

Se on sääli, sillä on niin paljon tietoa ollut jo kauan olemassa, eikä löydy montaa pallinaamaa tällä boltsilla, ken niitä tarpeeseensa hyödyntäisi.

Kuten nyt vaikkapa HIV ja AIDS.
Autan teitä hiukan, oi nostalgian aikakapseliin jumiutuneet:

• HIV ei hoidettuna (lääkehoito) tartu. Tutkimusten mukaan ei edes suojaamattoman seksin välityksellä, vaikkakaan sitä ei tartunnan saaneille ja heidän kumppaneilleen suositella: suojattu seksi on aina vastuullinen valinta. "Lääkitys laskee virusmäärän niin alhaiseksi, että ihminen pysyy terveenä. Jotta hoito toteutuisi parhaalla mahdollisella tavalla, on hivin varhainen toteaminen tärkeää. " (hivpoint.fi)

• HIV-positiivinen voi hoidon avulla elää tavallista elämää. Hankkia perheen. Käydä työssä ja opiskella. Suunnitella tulevaisuuttaan. Harrastaa sitä seksiä, halata, koskea, suudella, käyttää yleisiä käymälöitä ja saunatiloja. Se. Ei. Tartu. Hoidettuna. Voit haukata samasta pizzanpalasta, juoda samasta pullosta, käyttää samaa huulirasvaa, uida samassa uima-altaassa.
Älä ole vitun idiootti, vaan tiedä paremmin.

• HIV ei estä raskautumista: lääkitys laskee viruskannan mittaamattomalle tasolle. Suomessa ei ole syntynyt yhtään HIV-positiivista lasta, kiitos toimivan lääkityksen. Raskauden etenemistä tarkkaillaan tiheämmin.

• HIV ei ole yhtäkuin homo, eikä homo ole yhtäkuin HIV. Heteroilla ei ole mitään luontaista immuniteettia tähän, eikä immuunikatovirus ole Päivi Räsänen: se ei syrji seksuaalisen suuntautumisen mukaan ketään, eikä sitä kiinnosta mistä tulet tai minne olet menossa. Eikä se automaattisesti lähetä sinua taivaaseen heti, kuten ei nykyään lähes mikään virus. Ainostaan aika voi tehdä sen.

• HIV-positiivinen ihminen omaa myös nimen ja persoonan. Hänellä oli elämä tartuntaa ennen, ja on sen jälkeenkin: ehkä pidempi kuin sinun, sillä hänen terveydentilaansa tarkkaillaan. Sinä käyt lääkärissä vasta, kun pää on  kainalossa. Etenkin, jos edustat suomalaisen miehen stereotypiaa (anteeksi yleistys 😉 )

• AIDS on HOITAMATTOMAN HIV- infektion vaihe, jossa elimistön puolustusjärjestelmä on jo romahtanut. Tähänkin vaiheeseen menee yleensä vuosia, vaikka HIV on hoitamaton, ja myös AIDS-vaiheeseen edennyttä tartuntaa voidaan hoitaa tehokkaasti.

HIV EI HOIDETTUNA TARTU. Se tarttuu ainoastaan hoitamattomana, eli ilman asianmukaista lääkehoitoa.
HIV EI HOIDETTUNA TAPA. Vaan sen kanssa elää elämän.
HIV EI SYRJI KETÄÄN: sen voi saada homo, hetero, palomies, lääkäri, prostituoitu, kaupan kassa, opettaja, paras ystäväsi, pahin vihollisesi, sinä tai minä: voisin kantaa immuunikatovirusta, ja silti olla tämä sama ihminen. Mistä tiedät, olenko HIV-positiivinen vai en? Muuttaisiko se mitään, jos olisin?

En ole. Vaikka olen altistunut toisen verelle, harrastanut suojaamatonta, vastuutonta seksiä nuoruudessani lukuisia kertoja (harkintakyky ja impulssien hallinta eivät ole vahvimmat lajini).
Mutta voisin hyvin olla, ja elää tätä elämääni tässä perheenäitinä, aikaisen toteamisen ja nykylääketieteen ansiosta.

Älä ole idiootti. Hyppää aikakapselistasi ulos, tiedä enemmän.

Matti hyppäsi ihmisten arkeen- antoiko ADHD siivet?

Matin ADHD toi lahjan, sekä riisti hallinnan.

Ei löydy tällä hetkellä suomalaista, joka olisi jäänyt pimentoon Matti Nykäsen kuolemasta.

Matista luettiin, puhuttiin ja oletettiin paljon. Huippu-urheilu-uransa jälkeen huomio keskittyi lähinnä Mattiin, joka epäonnistui myös paljon.
Moni tiesi Matin addiktioista, impulsiivisuudesta, sekä elämän-ja ulosannin filtterin uupumisesta.

Matti eli hetkeä Nyt ja tänään. Meillä ei ole aika sama käsite, kuin "neurotyypillisellä", vaan huomista ei näe - näin ollen sitä ole.
Eilinen ei muistu enää mieleen.
Tulevaisuuden suunnittelu on joillekin "aakkosille" utopiaa, carpe diem on ohjenuorana h y v i n tyypillisesti, ja se saattaa olla ulkopuolisista kovin kummallista.
Elämänhallintaa tämäkin osaltaan vaikeuttaa.

Mutta moniko tiesi, että Matti kulki saman neurologisen ominaisuuden kyllästämää polkua kuin Minä, ja osa lapsistani?
Matilla oli diagnosoitu ADHD, joka näin toisen aakkosen näkökulmasta ohjasi suurestikin hänen toimintaansa.

Meillä on suuri alttius addiktioihin, etenkin jos ADHD jää ilman hoitoa. Etenkin, jos ei ymmärrä ominaisuuttaan, eikä tiedä, että moni päihde toimii kuten stimulantti meillä: tasaa meitä. Välittäjäaineemme aivoissa saa toivottua boostia, mutta surkein sivuoirein, sekä riippuvuuden riippa kytee taustalla aina.
Riski on suuri.
Sen enempää spekuloimatta, oliko Matilla hoito omaan välittäjäaineiden poikkeamaan, näen kirkkaasti Matin elämässä kaavan, johon itsekin voisin kadota. Lapsenikin.
Näen pojan, joka etsi tasapainoa, mutta impulssit veivät mennessään.

Matilla oli suuri lahja ja mielenkiinnonkohde, johon hyperfocuksensa suuntasi: hyppääminen. ADHD kykenee uppoutumaan intohimoonsa hyvin syvästi, ja tulla aiheen erikoisasiantuntijaksi, sillä valikoiva työmuisti takaa, että tiedät itseäsi kiinnostavasta aiheesta myös enemmän kuin on edes tarvetta.

Tämän vuoksi moni ADHD on lääkäri, professori, oman alansa erityisasiantuntija, taiteilija, muusikko tai jokin muu. Kunhan motivointikeskusta ruokkii jokin kokoajan: harvoin kohtaat ADHD henkilöä työssä, jossa ei ole mitään vaihtuvuutta. Usein liikkuva, ennalta-arvaamaton, vaihteleva ja improvisointia vaativa työ on meidän miljöö.

Mattia motivoi adrenaliini ja onnistuminen.

Tunnesäätelyhaasteet ovat vakava ja surullinenkin aihe tässä ominaisuudessa, ei ole välimaastoa. Aikuisilla eikä lapsilla, joilla ADHD elämää rikastuttaa ja vihastuttaa.
Se ei oikeuta väkivaltaan, mutta antaa syyn hakea apua.

Onneksi hain apua omilleni jo ennen aikuisuutta, ja ymmärsin itselleni hakea myös.

ADHD ei ole vitsi, leikkiä, tekosyy eikä muotia.
ADHD kuntoutus (lääkitys, terapia) ei ole turhaa eikä turruttamista varten: ne järjestävät ajatukset, antavat mahdollisuudet uusiin toimintamalleihin.

Hyväksyntä ja tietoisuus itsestään on vapauttavaa, ja tekee jokaisesta ominaisuudesta vahvuuden. Vaikka haasteiden kettinki sitookin läpi elämän, sen kilinä ja kolina ei häiritse niin rankasti.

Matti hyppäsi suomalaisten arkeen, oli samaistuttava ja sensuroimaton.
Hyvässä, sekä pahassa.

Niinhän me vähän ollaan, tietysti toivon että hyvässä eniten.

Moikka Matti 👋 Sanoisin että lepää rauhassa, mutta me emme lepää edes tuonpuoleisessa.
Matti ehkä jo pohtii uusia tuulia, seuraavaa olomuotoaan, ja silloinkaan häntä tuskin kiinnostaa muiden mielipiteet asiasta 😉

En kirjoittanut tätä ruotiakseni Mattia, enkä diagnosoi tai pohdi kuolinsyytä.
ADHD diagnoosi ei ollut Matilla salaisuus: hän puhui siitä julkisuudessakin. ADHD väritti elämää, mutta kuolemaa en spekuloi. Annan vain näkökulman elämään, joka monella ADHD henkilöllä on Matin kaltainen, sillä elämänhallinta on meille erilaista. Elämme nollasta sataan, filtterit uupuu ja harkintakyky myös.
Hoitamaton ADHD on monesti suo, josta on vaikea päästä pois ilman apua.

Se tuo myös vahvuuksia, mutta niitä ei saa käyttöön aina, ellei löydä kanavaa siihen.

En häpäise Matin muistoa, enkä mielestäni ole epäkunnioittava.
Minusta on hyvä tiedostaa, että joskus elämää ohjaa suurempi "voima", joka ei muille näy, ja sitä on hankala muiden ymmärtää.

Matti oli väärinymmärretty, ja häntä stimuloi selkeästi ihmiset, ihailu, adrenaliini ja elämänjano kaikessa pahuudessaankin.

Silti uskon, että ainoa mitä hän hiljaa toivoi, oli riittävyyden tunnetta. Hyväksyntää. Vaikka oli epätäydellinen ihminen.
Epätäydellinen, mutta täydellinen hyppäämään.

Et ole ainoa versio ihmisestä, vanhempi.

Suurin aliarviointi lastasi kohtaan on antaa hänen leikkiä vain sellaisten lasten kanssa, jotka ovat kuin Sinä.

Anna mielummin rikas näkökulmien kirjo hänelle, kyky tietää ihmisistä ja maailmasta enemmän kuin Sinä enää ehdit.
Opeta tasavertaisuutta.
Älä elä kuvitelmassa, että olet ainoa oikea versio Ihmisestä.

Et ole. Wake the fuck up.

Kiusaaminen on rumaa.

Koulukiusaaminen on rumaa, sanovat vanhemmat.
Koulun pitää puuttua, sanovat vanhemmat.

Kyllä, niin se onkin, ja kyllä, ehdottomasti pitää.

Mutta jokaiseen alakoululuokkaan mahtuu kuppikunta vanhempia, jotka eivät näe sitä puuta metsältä, tiedättekö miksi näin?
Lapsi peilaa lähiaikuistaan niin vahvasti, ettei lapsen arvomaailma, empatiakyky ja moraali poikkea paljoakaan vanhemman edellämainituista: Äiti ja isi eivät koe oman pellervonsa käytöstä kiusaamiseksi, sillä tekevät itse samoin.

Kotona puhutaan lasten läsnäollessa "väärän värisistä", neekereistä, kieroon kasvatetuista, sossupummeista ja köyhistä luusereista.
Te vanhemmat.

Puhutaan "höpöhöpödiagnooseista", kasvatuksen puutteesta, mielenvikaisista ja lapsista, jotka ovat "sekaisin".

Jälkikasvu peilaa, oppii arvomaailman ja maailmankatsomuksen alkeet siinä selän takana, korvat höröllä, ja toteuttavat koulun käytävillä. Sen jälkeen huudetaan sormi heristäen vanhempainilloissa, kuinka koulun pitää ottaa nollatoleranssi, vastuu valvonnasta.

Kotimatkalla autossa saivarellaan paskaa muista virheellisistä vanhemmista, heidän epäonnistuneista lapsistaan, ja kaavaillaan narkkarin kohtaloa sillekin yhdelle Muka AaDeeHooDee- tapaukselle, jonka vanhemmat kasvattaa kersansa lääkkeillä sekakäyttäjäksi.

Löytyy pari Vuoden Aktiivivanhempaa, jotka kaavailevat kiilto silmissään tulevan lukukauden luokkakokoontumisia, yhteishenkiretkiä, sekä muutenvaankahvitteluja, joissa keskustellaan oman pietarin lätkätreeneistä sekä jaellaan leivontarooleja jokaiselle.
Koska kaikkiahan kiinnostaa pietarin NHL-ura enemmän, kuin oman lapsensa tylsät ja mielisairaat toimintaterapiahölynpölyt.
Kaikkihan me tahdomme leipoa niitä allergeenivapaita kuppikakkuja jokavitunviikko, jokavitunkissanristiäiseen, jotta voi hymyillä kuiva käntty suussaan yhteenkuuluvuutta, ilman yhteenkuuluvuutta.

Tiesittekö hei, että kuppikunnat vanhempien kesken ovat usein aika tiukassa ja täynnä?
Niihin on pääsyvaatimuksetkin usein.

"Äiti, miks kukaan ei saa olla mun kaa?" voitaisiin tulkita niin, ettei lapsenkaan pääsyvaatimukset täyty, puhumattakaan vanhemman.

Ihan tavallisia kommentteja aikuisen suusta on tänä päivänä

-Se lapsi on häiriintynyt
-Et ole sen hullun kanssa
-Onkohan niillä edes rahaa ruokkia niitä kakaroitaan
-Menis sekin vätys töihin, muka masentunut
-Jotain lasun asiakkaita koko sakki, ongelmaperhe selkeesti
-Meille ei mikään mehmettikakara tule
-Ei sun tarvii minkään autistin kanssa pyöriä
-Taas joku neekerilapsi pyörii täällä
-Taitaa olla joku homppeli tuo ipana

Toki lapset tuovat oman temperamentin ja käytöksen valinnan mukaan omaan olemukseensa, ja ympäristö on suurempi kuin koti, mistä imetään vaikutteita.
Kodin arvot eivät mene 100% yksiin lapsen omien näkemysten kanssa, meidän kotona ihan arkeakin, ja hyvä keskustelun aihe myös lasten kanssa 😉

Mutta vuonna 2019 moninaisuuden arvostaminen on tällä tasolla.

En leivo koulun discoon, ostan sen tukkupaketin lakua myyjäisbuffaan.

En kuulu kuppikuntiin, koska puhun eri kieltä liian monen kanssa: Olen Kelapummi opiskeleva suurperheen äiti, jonka kakarat ovat "kieroon kasvatettu" ja höpöhöpödiagnoosein kyllästetty, lääkittykin vielä. En pysty heruttamaan energiaa pullapitkojen vääntämiseen, jotta saisin Aktiivisen Vanhemman kastimerkin, sekä paikan jostakin mammaryhmästä.

Hymyilen etäältä, ja nukun silti yöni kuin vauva.

En ihmettele koulukiusaamisen ikuista elinvoimaa.

En yhtään.

Pakko.

Salaliittoteorioita, selän takana puhumista, myrkytettyä kouluruokaa ja kameroita pehmolelujen muovisilmissä.

Kun alakoululainen ahdistuu omista peloistaan ja harhoistaan, onko kyseessä vainoharhat vai hyvin rikas mielikuvitus? Skitsofrenia vai peräti psykoosi?
Kaikkihan juolahtaa mieleen, tottakai. Etenkin, jos lapsen kohdalla on tutkimusmatka neurokemiaan ja sen syövereihin vasta alkukuopissaan. Mitään ei vielä ole mustaa valkoisella, eikä Kantaan kirjattu.

"Äiti mulla tuli ajatus, että joku tarkkailee mua luokassa. Niinku etäältä. Alko ahdistaa, onko siellä joku pikku kamera jossakin."

- Mitä ruokaa oli koulussa?
" Myrkytettyä. Söin näkkärii ja ostin koulun jälkeen Alepasta croissantin."
- Tiedät, että sun ajatukset on sekoitus mielikuvitusta ja pelkoa, eiks niin? Kouluruoka on myrkkyvapaata.
"Nii on, mä tiedän. Syön huomenna, on uunimakkaraa."
-Ookoo.

Asperger on moniuloitteinen autisminkirjon häiriö, ja usein sen liitännäisdiagnoosit korostaa tiettyjä Ei Toivottuja ominaispiirteitä.
Pojallani Tourette on yksi niistä vittumaisista triggereistä, joka hankaloittaa arkea, yhdessä Aspergerin uskomattoman mielikuvien luomisen kanssa.
Ja koska tunnevolyymi on niin intensiivinen, ja sen säätely ei toimi, sekoittuu mielikuvat, pelot, ja pakkoajatukset todellisuuden kanssa joskus.

Tämä tuo perheen usein jännän äärelle, ja ulkopuolisten antaman leiman lapsen otsaan.
Skitsofrenia on usein jokaisen ensimmäinen kauhukuva, ja joskushan elämä niinkin päättää.
Lapsen rikkinäiseen mieleen on lukuisia syitä, ja niin on hoitojakin: elämä ei pääty edes skitsofreniaan. Elämä muuttaa suuntaa, heittää kivillä päin kasvoja, mutta ruhjeet lakkaa joskus vuotamasta ja arpikudos muistuttaa, kuinka väistellä niitä kivenmurikoita tulevaisuudessa.
Edes vähän paremmin.

Kukaan meistä ei ole nimeltään Diagnoosi. Mutta se auttaa, kun tietää diagnoosinsa nimen.

Meidän arkeen kuuluu tällä hetkellä mielikuvituksen tuottamien vainoharhojen sekoitus pakkoajatuksiin. Kompakti yhdistelmä upeaa kykyä luoda visioita, ahdistavaa epätietoa toden ja kuvitelman rajamaastosta, sekä pelkoa. Mikä mua vaivaa?
Ja me tiedämme mikä. Lapsikin.
Mutta kaipaa kuulla sitä välillä kesken koulupäivänkin, syyn ja selityksen, sillä Asperger hengittää faktatietoa.

Pyrin tekemään kaikesta arkea, tästäkin olomuodosta. Kerron aina - olinpaikastani huolimatta, ja riippumatta kuka kuuntelee vieressä - mistä ne johtuvat. Miksi et osaa aina erottaa pelkoja todellisuudesta, miksi tunnet niiden olevan aitoja, sillä ne ovatkin. Sillä hetkellä ne ovat hänelle aitoja, ja vaikka ne pelottavat, hän pohjimmiltaan muistaa että mielikuvitus tekee tepposia.
Mutta usein ahdistus on ehtinyt jo valtaamaan kolmasluokkalaisen mielen.

Ja silloin äidin puhelin soi.

Tänään klo.19:30 kirjoitin vastauksia matikankirjaan. Poika laski, minä kirjasin: peittoon kääriytynyt lapsi ei kyennyt keskittymään, ja yhdessä tehtävässä kertolaskuja kesti tunti.
Minä kysyin, toistin, toistin, toistin, kirjasin, ja alusta taas. Äidinkielen yhdyssanatehtävä hoidettiin minuutissa, ja yleisesti ottaen poika vain luettelee vastaukset.
Kunhan saa otteen tähän hetkeen.

Iltaläksytuokiot ovat perseestä, niin äidin kuin pojan mielestä. Mutta arki on hektistä, läksyissä on aikuinen tällä hetkellä ehdoton toiminnanohjauksessa. Osaamisessa ei huolta oikeastaan, vaan tehtävän sisäistäminen, aloitus, toteutus ja loppuun saattaminen on se työmaa. Tic-oireet sormissa, ADHD ilman lääkehoitoa........sanotaanko, että joskus olisi helpompaa osua kivellä humalaisen talitintin otsalohkoon, kuin suoriutua läksyistä täällä herran kanssa.
😅
Mutta kun eräänä iltana kukaan ei syö kokkaamaasi vegaania ruokaa, ja itket vessassa perheenjäsentesi kiittämättömyyttä SEN KERRAN kun päätät investoida keittiössä.....tulee se yhdeksän vuotias siihen.

" Eikö kukaan syö sun tekemää ruokaa?"
- No ei näköjään. Eihän ne ikinä.
" Mä syön."
- Ootkin ainoa.

Ja kuulet kuinka lapsi kävelee muiden luokse, ja sanoo " Senkin kiittämättömät paskat."

Välillä pohdin, miksi neurotyypillisille hoetaan, että " Loista, Erotu joukosta, Älä ole laumasielu!"

Ja autisminkirjolla oleva yritetään saada liukenemaan seokseen, olemaan kuin muut.

Vaikka olisi loistanut jo koko pienen ikänsä, välillä vaan vähän siristen.

Sensorinen integraatio

Aistisäätelyn (sensorinen integraatio) epätasapaino on kovin yleinen ominaisuus, joka ilmenee aistiyli-ja aliherkkyyksinä (tunto, maku, haju, visuaalinen, liikeaisti) ja aistihakuisuutena (raapii, pureskelee, hakeutuu puristuksen/ahtauden/painontunteeseen, keinuu, silittää eri materiaaleja, hyppii, roikkuu pää alaspäin jne.).

Kotiin eksyy tuolloin aisteja stimuloivia, tai rauhoittavia elementtejä sekä apuvälineitä, kodista alkaa kehkeytyä toimintaterapian kaltainen oleskelutila.
Painopeitosta painoliiveihin ja tyynyihin, aistimassaa ja vahaa, kuulosuojaimia, eri tekstuureja kodin tekstiileihin, motorista purkautumista helpottavia välineitä ja arkea helpottavia työkaluja.

Aistipulmat eivät ole aina suoriltakäsin SI-häiriö, vaan epätasapaino voi olla ilman diagnoosiakin. Sensorisen integraation häiriöstä puhutaan silloin, kun se vaikuttaa toimintoihin ja elämän valintoihin suuresti.
SI-häiriö on monesti liitännäinen autisminkirjon, ADHDn ja Touretten kanssa, mutta tämä kaveri viihtyy välillä soolonakin.
Vuodet ovat suotuisia ominaisuudelle, mutta eivät taikaa: moni aikuinen painii aistisäätelyn haasteiden keskellä arjessaan.

SI-häiriöinen lapsi  kaipaa tukimuotoja kouluun ja kotiin, ja niitä pitää uskaltaa vaatia. Lapsella on oikeus saada jakkara, kun ei ylety, yhtälailla hänellä on oikeus saada yhdenvertaiset mahdollisuudet onnistumisen tunteeseen, siihen omaan parhaaseensa. Mutta monesti se tapahtuu ainoastaan tuettuna: SI-häiriö ja aistisäätelypulmat ilman diagnoosiakin, uuvuttaa lapsen ilman apua.

Pyytäkää tukea. Vaatikaa sitä.
Etsikää, älkää tuudittautuko ajatukseen, että ilman vuorovaikutusta koulun/päivähoidon kanssa se vain tapahtuu. He tarvitsevat siellä tietoa, yhteistyötä mahdollisen hoitokontaktin kanssa ja hyvin suositeltavaa myös konsultointi toimintaterapeutin kanssa: heillä on vinkkejä ja keinoja pöytätyöskentelyn helpottamiseen, liikeaistipulmiin ja tukityökaluja aistihakuisuuteen.

Mutta ennen kaikkea: Te, vanhemmat, tuotte tiedon jyviä kouluarkeen. Puhukaa luokan edessä, olkaa aktiivisia päivittyneen tiedon kulkemisesta lapsen tilanteeseen liittyen ihmisille, jotka arkea ja tulevaisuutta lapsenne kanssa rakentavat.
Opettajan työn ei kuulu olla salapoliisityötä, ja koulun sekä huoltajien velvollisuus on tukea lapsen matkaa oppivelvollisuuden aikana. Ja sen matkan on oltava lasta arvostava, tasavertainen sekä yksilöllinen.
Mutta kukaan kasvattaja ei siihen kykene yksin.
Tämä on tiimityötä, jossa on monta roolia, pientä ja suurempaa, muttei montaakaan turhaa.
Matkalla tehdään virheitäkin, mutta opitaan niistä myös.
Opitaan, että kukaan ei ojenna hopealautasella mitään, mutta leijonat eivät niistä ole tottuneet koskaan syömäänkään. 
#tasaarvo #yhdenvertaisuus #lapsenoikeus