Opiskelu.
Motivaatio.
Kevätlukukausi pärähti pyörimään uuden opintojakson-ja aiheen tiimoilta kalvosulkeisilla.
Teoriaa.
Luvassa on tuplamäärä opintopisteitä kuin syksyn aikana, tiimi-ja yksilötehtäviä, sekä työssäolojakso.
Ala tuntuu oikealta, porukka on loistava ja arvosanat syksyltä kiitettäviä. Mikään ei ole vialla.Teoriassa.
Itsetuntemus on hyvä renki, mutta vittumainen herätyskello: kun kilinä särkee jo korvia, tiedät että nukuit auttamattomasti pommiin. Ja juna meni jo.
Tiedät jopa miksi torkutit liiankin kauan.
*Tämä on metafora - en oikeasti nuku lähes ikinä pommiin*
Mun kello kilkattaa nyt hiljaa taustalla, jokainen päivä. Se oli koko syksyn hiljaa, sillä motivaatio piti mun kelloni massun pulleana ja täynnä.
Ruokki sen saatanankoneen kylläiseksi, ja olen siitä kovin iloinen.
Kun kelloni on kylläinen, se ei pirise, ja työskentelen järjestelmällisesti, pysyn aikataulussa, hoidan koulutehtävät ajoissa.
Olen lähes neuronormaalissa todellisuudessa, toiminnallisessa valveunessa.
Olen kuin moni muu, pystyn hyödyntämään vahvuuteni ja selviän jopa teoriatunneista.
Mun pikku mölytoosani sai ravintoa psykostimulantista, metyylifenidaatista, joka ruokkii nukkuvaa motivaatiotani, poistaa sumun havainnointia parantamaan, ja järjestää ajatukseni jonoon. Häiriötekijät muuttuvat mykäksi, ärsykkeistä lähtee kipinä pois, mutta kaikki tämä juhla vain tunneiksi. Kaikki se hiljaisuus, on vain lainaa.
Herätyskelloni kuolee jo nälkään, rääkyy kuin lapsi koliikissa tuolla takaraivossa. Yritän kiinnostua tehtävistä, mutta tiedän verkko-opintoalustalla näkyvän koko kevään tehtävät kerralla, ja hyydyn.
Päätän jokainen aamu, että TÄNÄÄN teen sen YHDEN ensimmäisen tehtäväni. Syksyllä olin tähän mennessä tehnyt jo ennakkoon niitä edelle. Pystyn siis siihen, osaan, ja olen ihan hyvä jopa.
Mutta kone pysyy kiinni, ajaudun tekemään muita Tärkeitä Asioita ensin.
Istun teoriatunnilla, ja mietin miltä näyttäisi, jos valuisin tästä lattialle h i t a a s t i ja hiljaa.
Kuin ekaluokkalainen, joka haluaisi jo välitunnille. Odotan kuumeisesti opettajalta toiminnallista tehtävää, tai JOTAKIN, joka tappaisi hälärini nälän.
Ja ravinnoksi kelpaa vain motivaatio. Nopea, ennakoimaton, spontaani motivaationpuuska käynnistäisi uinuvan dopamiinin. Herättäisi noradrenaliinin horroksesta.
ADHD on ollut mun kompassini koko elämän, ja tehnyt valinnat niin työsuhteissa, opiskeluissa, kuin elämän jokaisessa päätöksessä. Ja se on näyttänyt suunnan täysin oikein, sillä sen viisari värähtää ainoastaan ilmansuuntiin, joissa viihdyn.
Valitettavasti kompassi ei ole kartta. ADHD ei anna lainkaan karttaa, jotta voisin arvioida maaston, välimatkan, taikka matkaani kuluvan ajan. Suunnitella.
Saan vain sen helvetin kompassin, ja onhan se loistava reissuun innostaja, mikäpä siinä. Mutta kyllä se alkaa jo vuosikymmenten jälkeen persettä kutittamaan, kun valitset reittisi linnuntietä, pimessä, liukasta kivikkoa ylämäkeen. Huomaat seisovasi tuulisen tunturin huipulla, ja ainoa keino alas, on vapaapudotus.
Kartta olis kiva.
Sillä seison nyt täällä tunturilla ja pohdin, että sattuuko maahantulo paljonkin 🤔
Suunta on oikea. Melkein kuulisin jo kutsuhuudot määränpäässäni, jos tämä pärinä lakkaisi. Jos tuossa edessä olisi silta eteenpäin, ketterään perille pääsyyn.
Lääke toimii hetken, ja vie pikkunälän, saan hetken motia olla keskinkertainen läsnäoleva oppilas.
Tänään päätän, että huomenna yritän päättää uudestaan, että avaan ne tehtävät koneelle. Että pidän suunnan ja hyppään. Päätän piirtää itse sen hemmetin kartan, simppelin maaston, muutaman matkaoppaan, nätin pikku satumetsän ja sinne pari yksisarvista juoksemaan, muutama menninkäinen, velho, smurffikylä ja taikasieniä....
Paitsi että mähän seison kukkulalla edelleen, ja tähyilen näkyisikö lähistöllä yhtäkään ystävällistä vuorikaurista, jolla ratsastaa alas.
Kuin Prinsessa Mononoke.
Voiko välttelyä tehdä enää tämän taiteellisemmin, voiko?
Voi, uskokaa pois.
Menen tästä nyt kävelemään läppärini ohitse, ja tekemään kaikkea muuta kuin koulutehtäviä.
Jotakin hyvin akuuttia, jonka keksin kohta matkalla sinne.
