"Anteeks."

" Vitun ämmä, huuuuorraaaa mä räkäsen sun päälle! “

11vuotias makaa maassa, mutta onnistuu potkaisemaan haaroväliini. Isä pitää pojan käsistä kiinni, yritän saada pojan jalkoja omieni alle. Poika valuu hikeä, ja niin valun minäkin. Mutta en samasta ahdistuksesta, vaan omastani.

Sisäleikkipuiston pääovilta kulkee toinen perhe rullaportaisiin, huomaan pelästyneen katseen tuntemattoman äidin silmissä. Istun poikani reisien päällä, ja hoen "lähetään kotiin." Tilanne näyttää hämmentävältä, sillä poika on itseni kokoinen, mutta ääni on lapsen: hätääntyneen lapsen, joka huutaa riipivästi  irtipääsyä.

Kaikki alkoi pettymyksestä itseensä, kun ei uskaltanutkaan.

Tehdä Hoplopissa jotain, minkä joku edellä oleva taaperokin teki.

Minäkin menin edellä, ja näytin mallia. Se oli virhe. Että äitikin pystyy.

Silloinhan sitä vasta "nössö" onkin.

Vaikka ei ole, tietenkään, mutta korvat valikoivat jo vastaanottonsa. Ihan sama mitä äiti sanoo, "sen kuuluu sanoo niin".

Alkoi kiroilu, joka sai päitä kääntymään muilla vanhemmilla: ymmärrettävää.

Alkoi seinien, kaappien, telineiden potkiminen, vesipullojen heittely ja holtiton käytös paikassa, jossa pieniä lapsia.

Kääntyi lisää hiljaisia katseita. Ymmärrettävää.

Isä yritti ohjata poikaa kohti uloskäyntiä, nappasin tavarat ja kuopuksen mukaan, mutta poika siirtyi vain kantamalla kainaloista.

Menomatkalla yritettiin rikkoa kaikki, mihin vaan kontaktia sai, miten päin vain.

Poika sylkee kirosanoja kuin vihainen kissa.

Alkaa potkut, lyönnit, ja itseni kokoinen on jo vahva. Väkivalta ei ole sallittua.

Lopputulema lukeekin jo aloituksessa.

Väsymys, pettymys, impulsiivisuus ja kadonneet keinot selvitä. Neurokirjo, tottakai, määrittävä tekijä reaktioon ja toimintaan, kun ei vastaa omia odotuksiaan itsestään.

Pari tuntia onnistumista takana Hoplopissa, huomasin nekin.

Oman vihan tunteeni, kun potku kohdistui - vahingossa - intiimialueelleni, huomasin senkin. Munhan kuuluisi loputtomiin ymmärtää: Olenhan usean neurokirjon lapsen äiti. Pitää ymmärtää, järkeistää, ei ottaa henkilökohtaisesti. 

Sen sijaan nielen raivoa, ja sähisen pojalle että seuraava potku onkin tilaus ambulanssille. Saa ensihoitajat rauhoitella, minua ei potkita.

Potku osui henkilökohtaisimpaan kolkkaani, ymmärrykseni valui kivilattiaan sekunneiksi. 

Pettymys reaktiooni.

Huomasin. 

Hammastaan purevan isän, joka yrittää pitää kontrollin yllä, ja uupumus pojan silmissä.

Kuin peura ajovaloissa. 

Huomasin.

Hätääntynyt äiti, joka kiersi kaukaa meidät, huomasin.

Itsensä kerääminen kivilattialta, skarppaaminen parkkipaikalle, huomasin. 

Pojan anteeksipyyntö autossa, sekä helpottunut hengitys, "kaikki on taas hyvin" : huomasin kaiken 🖤

Onni on tämänlaisten tilanteiden harvinaisuus tänäpäivänä, sillä mikä tänään tapahtui hyvin pitkästä aikaa, oli lähes päivittäistä arkea muutamia vuosia taaksepäin.

Miten sitä ei muista, kuinka poikki ja puhki sitä mahtoikaan olla?

Etenkin, kun ei edes vielä tiennyt mistään mitään. Oli vain ne polttavat katseet selässä, ja epäonnistuneen kasvattajan leima otsassa.

Nyt on (niiden lisäksi) ihan muitakin leimoja 🙃❤️

#näenepsy #tourette #adhd #asperger

Kivi, jota pyörität.

Kun omilla skideillä on haasteita elämän varrella, pitää vanhemman jaksaa.

Iso jaksamisen kivi eteenpäin pyöritettäväksi, annetaan etenkin niille vanhemmille, joiden jälkikasvu painii mielenterveyshaasteiden tai neurokirjon ominaisuuksien kanssa.

Toki erinäisiä haasteita on jos minkälaisia, mutta osaan antaa näkökulmaa siihen, mihin itseltäni löytyy kosketuspintaa. Joku muu pystyy antamaan toisenlaisesta vinkkelistä omaansa.

Pitää venyä, järjestellä asioita, etsiä tietoa.

Pitää jaksaa jakaa sitä haalittua tietoa eteenpäin.

Pitää jaksaa punnita vaihtoehtoja, huutaa apua, kuunnella mielipiteitä ja neuvoja: Myös heiltä, jotka eivät maailmastasi mitään tiedä.

Pitää jaksaa ohjata, tukea, mahdollistaa, olla läsnä. Pitää jaksaa kohdata syrjintä, yksinäisyys, viha ja sääli.

Pitää jaksaa katsoa peiliin aamuisin.

Pitää pystyä luopumaan. Taistelemaan. Ja luopumaan taas: Mielikuvista, hyväksynnästä, naivista ajatuksesta ja käsityksestä lapsiperhearjesta.

Pitää jaksaa huomata se hyvä, iloita pienistä edistyksen askeleista. 

Pitää jaksaa rakentaa, aloittaa alusta, ryömiä niitä vanhemmuuden portaita ylös.

Kun muut juoksevat ohi taputtaen päähän, ja huutaen ilmoille vinkkejä ja neuvoja.

Pitää jaksaa katsoa sivussa, kun rikotaan sitä omaa. Survotaan väkisin mahtumaan, vaikka se repii.

Pitää jaksaa valita ne taistelunsa. Kohdata ne huokailevat katseet, kun et ylläty enää mistään. Edes lapsen romahduksesta kauppajonossa, tai kaikuvista kirosanoista koulun joulujuhlissa.

Pitää jaksaa puolustaa, sekä epäillä omaansa.

Etsiä omaansa, odottaa omaansa. Joskus öisinkin.

Pitää jaksaa kohdata pettymyksiä ilon seassa, tottua myrskypilvien hopeareunuksiin. Vaikka sulle luvattiin jo aurinko.

Siksi onkin hirveän tärkeää, että jaksat myös antaa itsellesi monta lupaa olla vähän rikki.

Lupa sanoa Ei silloinkin, kun "olisi tosi suositeltavaa" suostua.

Lupa iloita siitä, että lapsi oli myöhässä koulusta. Mutta hän oli sentään koulussa.

Lupa huokaista helpotuksesta, kun teinin takki haisee "vain" tupakalta. Sillä se ensimmäinen kannabiskokeilu päättyi päivystykseen.

Lupa iloita vitosesta kokeessa, sillä se on korotettu nelosesta ylöspäin.

Lupa nauraa lasten kanssa paskaista naurua keskellä yötä, vaikka pitäisi nukkua: Sillä tiedät mitä on itkeä keskellä yötä.

Lupa tuntea helpotusta, kun lapsi pelaa pelikaverinsa kanssa netissä ja nauraa. Sillä reaalielämässä ei ole ystävää, kenen kanssa nauraa.

Anna itsellesi lupa suuttua. Huutaa.

Anna sulle lupa olla riittämätön: Ei mikään kaivo ole oikeasti pohjaton.

Pitää jaksaa. Mutta vain niin kauan, kunnes ei enää jaksakaan. Sitten pitää antaa itselleen monta, monta lupaa.

❤️

Hyperfocus

🔹"Ei voi olla ADHD, jos kykenee keskittymään noin hyvin pelaamiseen."🔹

Lähes jokainen ADHD-lapsen vanhempi kuulee tämän stereotypisoivan fraasin, ainakin kerran.

Terveydenalan ammattilaisen, perusopetuksen henkilökunnan tai varhaiskasvattajan suusta.

Myös lähimmäisen sanomana.

Silloin viipale tietoa on paikallaan. Sen jälkeen pallo on kuulijalla, sillä on kuulijan vastuulla mitä hän saadulla tiedolla tekee.

Kuvassa näette kaksi poikaani, 8-vuotiaat kaksoset. He pelaavat shakkia hyvin intensiivisesti, löysivät lapsuuteenikin kuuluvan  pelin jo kuusi vuotiaina. Muistelevat sääntöjä siirroissa, ja saiko se sotilas nyt ottaa ne kaksi ruutua eteenpäin vain aloituksessa, vaiko milloin vain.

He myös kausittain uppoutuvat opettelemaan piirtämisen saloja, youtube videoilta. Treenaavat lihaskuntoa puhelinsovelluksen mukana: viiden minuutin lankuttaminen ja kymmenen leukaa on peruskauraa.

Nämä pojat ahmivat tällä hetkellä kirjojakin, olen ostanut kasan uusia tieto-sekä satukirjoja.

Kuvan pojilla on vaikeatasoinen ADHD, molemmilla. Lisäksi toisella varmistui juuri Touretten oireyhtymä, "määrittämätön nykimishäiriö" kummitteli vuoden, kaksi, järjestelmään kirjattuna.

Nyt se on tarkennettu, sillä oirekuva pakkotoimintoineen ja tic-oireineen on dominoiva. Toisella kaksosella vielä epätiedossa Touretten osuus, mutta pakkoajatuksia ja tic-oireita poksahtelee esiin yhä tiheämmin.

Molemmilla on lääkitys, ilman sopivaa lääkitystä ja oikeaa annostelua, he eivät ole koulukuntoisia.

He nimittäin keskittyisivät ainoastaan aihealueeseen, joka stimuloi heidän välittäjäainevirtausta aivorungosta aivokuoreen. Siihen, mikä ruokkisi heidän motivaatiokeskustaan, ja toisi "palkitsemisen tunteen". Koulukuntoa syö ADHDn ja liitännäisdiagnoosien moniuloitteinen oirekuva kaikkinensa, se on pitkä tarina kerrottavaksi, mutta niistä lisää blogin vanhemmissa postauksissa.

8 henkisessä perheessämme neurokirjoa esiintyy viidellä, toistaiseksi. Luku saattaa olla noususuuntainen 🤷‍♀️❤️. 

Tällä syvällä keskittymisen muodolla on oma termikin: Hyperfocus=Intensiivinen keskittymisen muoto.

Hyperfocus voi kestää saman aihepiirin parissa tunteja, viikkoja, tai siitä voi parhaimmassa tapauksessa jopa tulla ammatti. Ja hyvin usein ADHDn omaavat henkilöt kehittyvät juuri hyperfocuksen ansiosta mielenkiinnonkohteen asiantuntijoiksi. Tai, ainakin ovat siinä helvetin hyviä, etenkin jos hyperfocus on pitkäaikainen. 

Sillä maailma ympäriltä katoaa.

Kaikesta muusta tulee "turhaa", epärelevanttia.

Tyypillisesti hyperfocus lapsella näkyy arjessa uppoutumisena mielenkiintoiseen puuhaan, eikä sen lopettaminen tai toiminnan keskeyttäminen tunnu miellyttävältä, "ennenkuin tämä on valmis/parempi/hyvä/hyvässä kohdassa".

Tämä johtuu välittäjäaineiden sujuvan virtauksen, "flown", äkkinäisestä katkeamisesta.

Pudotus on korkea. Seuraa usein ahdistus, raivo, turhautuminen, vastarinta, omaehtoisuus.

Itsellänikin on ADHD, ja olen omannut lukuisia hyperfocuksen aiheita elämässäni:

- Terveellinen ruokavalio ja elintarvikkeiden ravintosisällöt

- Liikunta

- Kosmetologia (ihonhoito)

- Ravintoaineet/lisäravinteet ja niiden vaikutus elimistössä

- Vaihtoehtohoidot

- Erinäiset artistit (musiikki)

- Kankaiden värjäys

- Neuropsykiatria

Ym. Ym.

Itselläni hyperfocusta vahvisti epäterveelliseen muotoon pakko-oireinen häiriö, joka ajoi lopulta Anorexiaan teini-iässä.

Stereotypia on, ja elää, mutta sen voi tappaa.

ADHDn omaava kykenee keskittymään - todella intensiivisesti - kun aihealue kiinnostaa häntä tarpeeksi, stimuloiden aivojen välittäjäaineita.

Joskus se on pinnallisempaa ja arkeen solahtavaa, välillä jopa muusta maailmasta eristävää.

Mutta jos toiminta ei ruoki motivaatiokeskusta lainkaan, sen aloittaminen ja saattaminen loppuun on verrattavissa pienten kivenmurusten lajitteluun kuumalla Saharan hiekkadyyneillä, helteessä ilman vettä.

 Loputon, turha ja kuolemaan johtava.

Mutta kun kiinnostaa, niin kaikki muu katoaa.

#oivallaadhd #näenepsy #adhd #mommybegood