"Anteeks."

" Vitun ämmä, huuuuorraaaa mä räkäsen sun päälle! “

11vuotias makaa maassa, mutta onnistuu potkaisemaan haaroväliini. Isä pitää pojan käsistä kiinni, yritän saada pojan jalkoja omieni alle. Poika valuu hikeä, ja niin valun minäkin. Mutta en samasta ahdistuksesta, vaan omastani.

Sisäleikkipuiston pääovilta kulkee toinen perhe rullaportaisiin, huomaan pelästyneen katseen tuntemattoman äidin silmissä. Istun poikani reisien päällä, ja hoen "lähetään kotiin." Tilanne näyttää hämmentävältä, sillä poika on itseni kokoinen, mutta ääni on lapsen: hätääntyneen lapsen, joka huutaa riipivästi  irtipääsyä.

Kaikki alkoi pettymyksestä itseensä, kun ei uskaltanutkaan.

Tehdä Hoplopissa jotain, minkä joku edellä oleva taaperokin teki.

Minäkin menin edellä, ja näytin mallia. Se oli virhe. Että äitikin pystyy.

Silloinhan sitä vasta "nössö" onkin.

Vaikka ei ole, tietenkään, mutta korvat valikoivat jo vastaanottonsa. Ihan sama mitä äiti sanoo, "sen kuuluu sanoo niin".

Alkoi kiroilu, joka sai päitä kääntymään muilla vanhemmilla: ymmärrettävää.

Alkoi seinien, kaappien, telineiden potkiminen, vesipullojen heittely ja holtiton käytös paikassa, jossa pieniä lapsia.

Kääntyi lisää hiljaisia katseita. Ymmärrettävää.

Isä yritti ohjata poikaa kohti uloskäyntiä, nappasin tavarat ja kuopuksen mukaan, mutta poika siirtyi vain kantamalla kainaloista.

Menomatkalla yritettiin rikkoa kaikki, mihin vaan kontaktia sai, miten päin vain.

Poika sylkee kirosanoja kuin vihainen kissa.

Alkaa potkut, lyönnit, ja itseni kokoinen on jo vahva. Väkivalta ei ole sallittua.

Lopputulema lukeekin jo aloituksessa.

Väsymys, pettymys, impulsiivisuus ja kadonneet keinot selvitä. Neurokirjo, tottakai, määrittävä tekijä reaktioon ja toimintaan, kun ei vastaa omia odotuksiaan itsestään.

Pari tuntia onnistumista takana Hoplopissa, huomasin nekin.

Oman vihan tunteeni, kun potku kohdistui - vahingossa - intiimialueelleni, huomasin senkin. Munhan kuuluisi loputtomiin ymmärtää: Olenhan usean neurokirjon lapsen äiti. Pitää ymmärtää, järkeistää, ei ottaa henkilökohtaisesti. 

Sen sijaan nielen raivoa, ja sähisen pojalle että seuraava potku onkin tilaus ambulanssille. Saa ensihoitajat rauhoitella, minua ei potkita.

Potku osui henkilökohtaisimpaan kolkkaani, ymmärrykseni valui kivilattiaan sekunneiksi. 

Pettymys reaktiooni.

Huomasin. 

Hammastaan purevan isän, joka yrittää pitää kontrollin yllä, ja uupumus pojan silmissä.

Kuin peura ajovaloissa. 

Huomasin.

Hätääntynyt äiti, joka kiersi kaukaa meidät, huomasin.

Itsensä kerääminen kivilattialta, skarppaaminen parkkipaikalle, huomasin. 

Pojan anteeksipyyntö autossa, sekä helpottunut hengitys, "kaikki on taas hyvin" : huomasin kaiken 🖤

Onni on tämänlaisten tilanteiden harvinaisuus tänäpäivänä, sillä mikä tänään tapahtui hyvin pitkästä aikaa, oli lähes päivittäistä arkea muutamia vuosia taaksepäin.

Miten sitä ei muista, kuinka poikki ja puhki sitä mahtoikaan olla?

Etenkin, kun ei edes vielä tiennyt mistään mitään. Oli vain ne polttavat katseet selässä, ja epäonnistuneen kasvattajan leima otsassa.

Nyt on (niiden lisäksi) ihan muitakin leimoja 🙃❤️

#näenepsy #tourette #adhd #asperger