Vanhemmuuden häpeäpaalu: kaikki ei ole yhtä ylpeyttä.

Vanhemmuuden häpeäpaalussa on ruuhkaa.

 Meitä on sinne sidottuna äitiä ja isää niin paljon, että kivittäminen on aika helppoa: kunhan randomisti viskoo murikoita menemään, osut aina jonkun syyllisyydestä hikoilevan vanhemman arkaan sieluun.

Ihan varmana.

@shittyisthenewblack nosti esiin monen muunkin bloggarin reagoiman aiheen: ne häpeälliset hetket vanhempana, joista ei kivaa instakuvaa feediinsä saa. Ne hetket, kun kyseenalaistat soveltuvuutesi vanhempana, tai kun on vaikeaa rakastaa lastaan.

Vaikka rakastaakin.

Niitähän nimittäin on, ja tulee iäti olemaan, ihan jokaisella joka perheen päättää perustaa.

Itse tunnen epäkelpoisuutta erityislapsivanhemmuuteen hetkinä, kun oma säätelykykyni on tasoa Häkkiapina Rabieksen Kourissa. Saatan itkeä kaaosta, romahtaa kiirettä, huutaa lapsilleni Nyt Jumalauta Ne Naamat Kiinni, kun iltasirkus leviää käsiin. Ja ne kausittain leviää aika ajoin. Vaikka samaan hysteriaan sössötän perusteluita lapselliselle käytökselleni, en koe että se oikeuttaa leviämään palasiksi.

Mutta usein lapset viimeistään tällöin kuulevat minut. Kymmenen asiallista kehoitusta, välienselvittelyä, ja rauhallista kohtaamista myöhemmin on kuiviin imetty olo, kun neljä, viisi haasteita omaavaa poikaa pistää parastaan.

Sitten tulet sinä, hammasharjavääpeli keskeyttämään, ja sulle vain nauretaan.

Ehkä jopa vittuillaan. (Kyllä, lapset kykenevät vittuiluun, älä ylläty siinä yhtään.)

Yksi ylpeyden aiheeni on synnäriltä: toista lasta ulos puskiessani huusin kätilölle että Nyt repikää se ulos musta, haluun saunakaljaa saatana jo!! En edes juo kaljaa tätä nykyä kylläkään 🤔

En myöskään muista lapsille itseantamiani sanktioita hölmöilyistä. Pelikieltoja. Milloin mitäkin.

Ja lapset käyttävät tätä valuvikaani sumeilematta hyväkseen, jos puoliso ei pidä kirjaa.

Olen lisäksi syypää lasteni tapaan kyseenalaistaa auktoriteetit: kyseenalaistan niitä näkyvästi ja kuuluvasti itse hyvin paljon.

Kaiken kukkuraksi en ole roolimalli korrektissa vuorovaikutuksessa, joka on meillä lasten kanssa yhteinen pulma. Se on vaikeaa, vaatii ponnistelua. Johtunee osittain f-koodeista, osittain prioriteettieroista valtaosan kanssa: emme koe sitä välttämättömäksi.

Kyllä näitä on. Jaettavaksi hei.

Eihän tässä päivässä riitä tunnit näitä vanhemmuuden helmiä luetella jokaista. Tuossa nyt vähän vauhtiin pääsi, jätetäänkö tähän 😉

Aistituotteet tänne, kiitos.

Meillä on perheessä monen lapsen (äidin myös) sormien nahka/kynnet koetuksella.

Oli se sitten aistihakuisuutta, pakko-oire tai tapa stimuloida itseään paikoillaan olon aikana (oppitunti, leffan katselu jne.), kynnet ja nahat sormista tulee teurastettua, ja usein ihan kipeäksi saakka.

Pian neljävuotiaallani on hyvin paha tilanne sormien kanssa, ja muutenkin aistipuolen tuttuja juttuja havaittavissa. 

Neurokirjon/aistisäätelyn tutkani on herkkä, ja joskus joudun pistämään suodattimen päälle, etten töksäyttele puolitutuille äideille heidän leikki-ikäistensä räikeästä sensorisen integraation pulmasta, aistihakuisesta käytöksestä tai tutuista piirteistä, jotka huutavat asianmukaista noteeraamista. 

Joskus on hyvä pitää mölyt mahassaan, sillä olen kuitenkin vain vertainen vanhempi. 

Kaikki eivät tahdo vinkkejä. 

Omien lasteni kanssa voin kuitenkin ajoissa reagoida, tietäen korkean perimäprosentin näissä ominaisuuksissa (70-80%), ja että vaikkei suoranaisia diagnooseja jokaiselle lapsistani tipahtaisikaan, hyvin vahvoja piirteitä ja aistipuolen pulmaa suurella todennäköisyydellä löytynee.

Intensiivinen perintötekijä on kuitenkin linkittänyt jo neljä lastani kuudesta, neurokirjon piiriin. Ihan virallisin, pitkäjänteisin tutkimuksin ja diagnostiikan kriteerit täyttävin perustein. 

Pitkä matka jokaisen neljän kanssa kuljettu, ja pitkä se on edessäkin vielä oleva. 

Mutta jonkinsortin rauha, hyväksyntä ja perspektiivi tähän kaikkeen on löytynyt. 

Maailma muuttui prioriteetteineen, ja näkemys ihmisistä kääntyi päälaelleen. 

Myös omien haasteideni pimeään komeroon syttyi valo. Olenkin kaiken alku, ja lasteni kaltainen, joten kuljin oman polkuni neuropsykiatrian syövereissä. 

Se kesti vuoden. 

Kaikki on kirkasta ja kaikelle - noh, ei nyt ihan kaikelle 😉 - on selitys. 

Ei oikeutus, eikä pelastus, mutta alkulähde. 

Se mitä jäljelle jäi, selviytyäkseen neuronormaaliin muottiin valetussa yhteiskunnassa, on etsiä työkaluja. Rakennusaineita, joilla pinota oman universuminsa kestämään vaatimusten, ärsykkeiden sekä odotusten tulvaa, horjumatta. 

Olematta naurunalainen, laiska, röyhkeä, ajattelematon, törkeä, aloitekyvytön, sirkuspelle, rönsyilevä, erakko, tunnevammainen tai friikki. 

Tai olla tätä kaikkea, mutta pitää langat silti jotenkin käsissä. 

Tilasin juuri pururannekkeet, jos saisin kanavoitua yhden pojan puruvimman toisaalle. 

Yhdellä pojista purutuote ei toiminut. Jospa hänellä toimii, kokeillaan taas ainakin. 

Aistituotteet ovat valitettavan hinnakkaita, ja harvalla neurokirjon perheellä on varaa niihin - moni on poissa kokoaikaisesta työelämästä, omaishoitajana lapselleen, pudonnut kokonaan oravanpyörästä tai opiskelee - joskus maksusitoomus myönnetään, joskus välinelainaamosta löytyy. 

Mutta usein ne on itse hankittava. 

Tämä on alue, jossa voisin yhteiskumppaneita miettiä, blogini tiimoilta. 

Sensorisen integraation häiriö koskettaa meillä neljää lasta, ja määrittää arkea paljonkin. Olemne ratkaisseet kotikutoisesti monia asioita, joita isolla rahalla myydään, mutta kyllä pistäisin ison rahan turvalliseksi ja helposti puhdistettavaksi valmistettuun tuotteeseen koska vain. 

Jos sitä olisi, rahaa. 

Pieniä apuvälineitä hankin, isompia aistituotteita haaveilen etäältä. 

Jos olisin fiksu ja saisin aikaiseksi, varmasti pommittaisin yhteistyömielessä eri aistituotetahoja. Testailisin. Postaisin kokemuksia. 

Mutta kun teen kaikkea muuta, ja en kuitenkaan sen tärkeämpää. Päivittäin näpyttelen lähes, hoitotahoille, kouluihin, milloin mistäkin syystä. 

Yläasteen tuenpiiri, ekaluokkalaisten tukimuodot, aikojen sumplimista jokaisen omalla hoitotaholla, hoitopalavereiden ja huoltajapalavereiden kikkailua - kalenteri huutaa hoosiannaa, ja näyttöviikko työssäoppimisessa lähestyy. 

Poissaoloja viikottain lasten palaverien vuoksi. Tutkimusten. Koulujen tuen vuoksi. 

Näpy näpy, juoksu sinne, toinen tänne. Puhelu tuolta, puhelua taas tänne. 

Saisiko sermiä tuohon luokkaan, toiminnanohjausta tuohon, tämä lapsi tarvii avustajan, pian varmasti myös saattajan. 

Lääkitys nostoon tälle, yhden purkaminen tuolle, tauon jälkeen aloitus tänne ja hälytykset päälle sulle, hälle ja mulle. 

Mutta hei. 

Jaksaa jaksaa, veivaa veivaa, koska ihan kuka tahansa ei skulais tätä skeidaa 😎

Nepsy ja kaverisynttärit.

Sitä elää harhassa toisinaan.

Että luulee saaneensa ahaa-elämyksen. Löytäneensä helmen.

10v syntymäpäiväjuhlat lähenee, ja pohdimme kaverisynttäriteemaa, paikkaa, sekä ajankohtaa.

Pohdimme myös, voimmeko pitää sellaisia enää, kotisynttärit kun ei ole vaihtoehto neurokirjoon kuuluvien sisarusten vuoksi: muidenkin kuormittuminen huomioitava. 

Synttärisankarimme sosiaalinen elämä rajautuu tällä hetkellä pelikavereihin, kuulokkeiden väliseen vuorovaikutukseen.

Puhelimen kautta yltävään ystävyyteen.

Reaalielämän kaverit vaan putosivat pois. Eivät tule ulos. Eivät vastaa puhelimeen.

Pojan Tourette myös pitää kahleissaan tic-oirein ja pakkotoiminnoin, ja joinain päivinä se kauan valmisteltu ulkoilu, pysähtyy vaikkapa askelluspakkotoimintoon.

Pakonomaiseen tarpeeseen huudahtaa tietty lukumäärä.

Ja häpeä ajaa pojan sisään.

Usein kuitenkin asenne on enemmän ja enemmän armollinen itselleen: "onneks nää on vaan ticcejä, eikä minä."

Löysin Kampin Pelitilan, jossa uusimmat laitteet, parhaimmat pelit, ja 3v jousto ikärajasuosituksissa, jos vanhempi mukana:

Fortnite-synttärit vaikka pelikavereiden keskuudessa 10 vuotiaallekin, olisi mahdollista.

Kutsuisi niitä, jotka tietävät tämän arjen.

Omaavat samoja koodeja.

Ovat myös osittain yksin.

Ison osan pelikavereista olen löytänyt Facebookryhmistä, joissa neurokirjon lasten vanhempia.

Pelikavereiden kiusaama poika halusi kaltaisiaan, kenen kanssa pelata, jutella, nauraa ja huutaa onnistumisia. Häviöitä.

Kiroilla purkautumistaan ulos, ilman että se on liikaa jollekin.

Tehdä ticcejään ilman, että tiimin jäsenet huutavat jatkuvasti "Lopeta vitun vammanen!!!" 

Löysin helmen.

Kokoontumispaikan, gamers heaven.

Näytin paikan pojalle.

"Tuol ei oo mun ohjainta. Eikä peliasetuksii."

- Sinne voi viedä kai oman ohjaimen, voin kysyä.

"Asetukset? En osaa tehä niitä noissa koneissa."

Asperger on tiukkaa settiä, yllätyksiin ei jää tilaa.

Edelliset 9v synttärijuhlat poika vietti Pixelin (virtuaalipelikeskus) juhlahuoneessa odottaen, että pääsee kotiin. Muut - ne pari vierasta ja isoveli - pelasivat onnesta soikeina Vr-lasit päässään, ja olivat uppoutuneina muihin maailmoihin.

Synttärisankarille virtuaalimaailma oli liian todellinen, aistipuoli teki temppujaan.

En tahdo taas yhtä epäonnista synttärijuhlaa plakkariin, niitä meinaan pojalla riittää: myös se kerta, kun kukaan ei saapunutkaan.

Tämä ei ole jokaperheen ilon karnevaali, ei ihan joka kerta.

Ei, ennenkuin toisin todistetaan, ja hyväksi koetaan. Joten tarkkaan pohtiminen, suunnittelu, riskien hallinta ja plan B ovat tärkeät aseet välttääksemme syvien vesien pommin.

Joskus oma perhe ajaa kutsuvieraslistan virkaa, jotta kaverisynttäripaineet putoisivat pois.

Ja pelot.

Joten riskien hallintaan, mars.