sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Sinulle, silittäjä

Sinulle, silittäjä.

Joka kosketat sen nuoren arpisia käsivarsia, silität viiltelyn merkkaamia ranteita. Sanot, että kyllä me sulle apua saadaan, vaikka se olisi viimeinen tekosi, jonkun on kuultava. Jonkun on nähtävä, että kriteerit täyttyy.

Sinulle, herättäjä.
Ravistelet kylmenevää kolmetoistavuotiasta siinä kaupungin maksamalla laminaatilla. Koitat kaivaa neljänkymmenen pillerin koristamaa oksennusta kurkusta ja poskista ulos, ja kuulet kuinka ambulanssi huutaa surunuottejaan. Lähellä, mutta vielä liian kaukana.
Käyt läpi puhelua päässäsi, muistat lauseet kuin kirosanat: "Ei tarpeeksi itsetuhoisuutta, tarkkaillaan kotona."

Tällä tytöllä on nyt kylmä, vaikka sinä taistelit tuulimyllyjä vastaan.

Sinulle, kuuntelija.

Luot uskoa siihen poikaan, joka seisoo yksin negatiivisen palautteen kaivossa. Reunat ovat limaiset, eikä poika saa raavittua itseään ylös. Huutaa ja huutaa, mutta koska akateemiseen perheeseen ei sovi mielenterveydelliset ongelmat, seisoo hän yksin pimeässä.
Laskeudut alas, istumaan viereen, ja sanot että Mennään.

Olet ne ainoat kasvot koko viikkona, jotka näkee Hänet.
Ehkä hän selviää taas yhden viikon eteenpäin, ehkä hukkuu alkoholiin.

Mutta edes Sinä näit Hänet.

Teille kaikille, jotka polvet rikkinäisinä anelette apua heidän puolestaan. Murtuneiden mielten puolesta.
Laitatte rattaat rullaamaan, vaikka korkean jakkaran armottomat sanovat Teidän olevan riittäviä. Enempää ei heru. Heittävät kapuloita väliin, katsovat kun kaadutte.

Teille, jotka nousette kämmenet veressä ylös, sillä veri ei pelota enää.

Te, jotka aloitatte normaalin työvuoronne painamalla painesidettä lapsen ranteisiin, ja itkette. "Nyt saat apua."

Ja hänet kotiutetaan, sillä "kriteerit eivät täyty".

Te kaikki, jotka suljette työpaikanne oven perässänne, mutta ette mielessänne. Palaatte kotiin, näette lastenne hymyt.
Paijaatte heidät sänkyihinsä, ja istutte kuumaan suihkuun itkemään sitä yhtä nuorta, jota et saanut syömään tänäänkään.
Sitä toista, joka joutui palaamaan kotiin, jossa kukaan ei kysy, oletko ottanut lääkkeesi.

Itket sitä yhtä nuorta, joka halasi ja sanoi "lupaatko soittaa joka päivä?" ennen lähtöään osastojaksolle.

Te kaikki, jotka olette mielenterveyspuolen sielu ja sydän.
Monen lapsen ja nuoren syli ja kuunteleva korva. Te ihmiset, jotka näette byrokratian taakse, ja olette siinä.

Vaikka resurssit.
Vaikka leikkaukset.
Vaikka olette väsyneitä.

Siellä kentällä, Te olette monelle rikotulle sielulle se ainoa elämän lanka, mistä ottaa kiinni.

Tämän kirjoituksen inspiroi eräs ihminen, joka laittoi minulle viestiä tuolta maailmasta, jossa rikkinäiset pienet mielet jäävät resurssien ja kriteerien varjoon.

Jossa tavallinen ihminen pitää heitä pystyssä, joka päivä. Ihmiset, jotka rahan sijaan katsovat sitä lasta silmiin, saavat kontaktin. Välittävät.

Ja katsovat, kuinka mikään ei ole yhteiskunnalle riittävän huonokuntoinen nuori.

Täyttääkö kolme metriä mullan alla makaava rikottu, hiljaiseksi itsensä itkenyt nuori, yhteiskunnan avunsaannin kriteerit mielenterveyspuolella?

Onneksi teitä on. Silittäjät, herättäjät, kuuntelijat ja pystyssä pitäjät. Muuten monen maailma kaatuu.

Iso käsi kaikille lasten ja nuorten mielenterveyspuolella työskenteleville Suurille Ihmisille.
Älkää luulko, ettei teitä huomata.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...