Nepsykupla

Kun arki on täysin nepsykuplassa vellomista, maneerit, oirekuvat, rutiinit, kaaos ja toimintatavat niin sisällä sitä perusolemista, ei niitä huomaa olevankaan.
Kun astun kuplastani ulos muiden joukkoon lasteni kanssa, huomaan sen kontrastin.
Huomaan, kuinka oma tapani olla läsnä ja aikuinen, kirkuu kuin neonvaloin varusteltu kyltti paikoissa, joissa edellytetään himmeätä valaistusta.
Erotan lapsissani levottomuuden ja välittömyyden, kriittisen tavan ajatella kaikesta kovaan ääneen, sekä kyseenalaistaa jokainen sääntöpykälä mitä ikinä on säädetty.
Missään.
Ja ensin painaa sitä punaista nappia, jossa lukee "Älä paina". Ellen ole jo ehtinyt itse painaa sitä...

Huomasin eilisen museoretken aikana, kuinka epäsopivia olimme moneen tilaan. Kuinka "hienovaraisesti" meille tuhahdeltiin museorauhan rikkomisesta, kun pohdimme äänekkäästi eläinten elintapoja.

Totesin tänään kolmivuotis-neuvolan jälkeen itselleni, että olen sokeutunut täysin sille, mikä on normi. Mitä se edes pitää sisällään, normikäyrät, normikäytös, normikehitys.

Olen ollut jopa sokea kolmevuotiaani pikkuvanhalle, pikkutarkalle perfektionismille ja sivuuttanut aistiherkkyyksiä, sillä sitähän me elämme 24/7/356 jokatapauksessa.
Kuopukseni omaa hyvin tarkkoja piirteitä, jotka rikkoutuessaan saa aikaan maailmanlopun.
Housunlahkeet pitää asetella tarkoin, ennenkuin astuu ulos ovesta - tai autosta.
Leikkimisen järjestys, ja lelujen asennot sekä toiminnot ovat rakettitieteen tarkkaa. Ei parane ottaa ukkelia pois mopon kyydistä, tai asettaa sitä vinoon istumaan, ellet tahdo kolmevuotiaan tuhoa niskoillesi.
Vaatteiden hihansuut on käärittävä yhtä monta taitosta molemmin puolin, ja sukkien kantapäät on osuttava täydellisesti kantapäähän.
Peitto pitää nukkumaan mennessä olla oma, tietty pussilakana, ja tietyllä lailla aseteltuna päälle, ja selän kutitus tehdään tietyssä asennossa. Iltasadut ovat vakiot, eikä varsinkaan sitä yhtä pelottavaa kuuntelusatua, jossa kertojatäti kuullostaa psykopaatilta: saamme kolmen viikon pelkotraumat.

Kuopus luettelee jokaisen päiväkotilapsen nimet, kenen kengät kuuluvat päiväkodin eteisessä kenellekin, ja tunnistaa myös vanhempien kengät: " Jee, **** on päiväkodissa, koska noi on sen isin kengät! Ja noi on **** äidin, noi ******,ja noi on *******isin."

Kolmevuotiaani puhuu hyvin artikuloiden, sanoilla, joita emme kaikkia edes kotona käytä. Usein kuuluu kirjakieltä. Oppii englanniksi nopeasti sanoja sekä värejä.
Poika kuulee ääniä, joita monet eivät kuule, kuten sähkön äänen. Minä kuulen myös, mutta oletin että kaikki kuulevat sulkeutuneen television sähkönsirinän, mutta luulin väärin.
Tästä johtuen poika pelkäsi pitkään olla hetkeäkään syöttötuolissa pienenä, sillä syöttötuoli oli telkkarin läheisyydessä, ja ääni pelotti.

Sekin ongelma ratkesi vasta kaksi vuotiaana, kun poika oppi sanomaan, että Toi Ääni Pelottaa, osoittaen telkkariin. No kyllähän minä kuulen sen, mutta aikuinen turtuu, aistiherkkäkin.
Kuopus tunnistaa reitit, ja mielellään ei poikkeaisi totutusta kävelyreitistä, ainakaan ilman kunnollisia perusteluja.
Poika ei pysy näköpiirissä, eikä tunnista (tai valikoidusti kuulee 😉) sanaa Ei, vaan kiipeää museossakin lasivitriinien päälle juoksemaan, sekä katoaa ihmismassaan nauraen. Puuttuva itsesuojeluvaisto on uhmaiässä oletettavaakin, mutta kierreportaisiin syöksyminen kauhistutti kanssaolijoita yhtä paljon, kuin hikoilevaa äitiäkin.

Kaksosilta perinnöksi jääneet valjaat huutavat minun nimeäni, ja ovat halpa henkivakuutus liikenteen seassa 🤔 Taidan kaivaa ne esiin, sillä nuorimmainen kiipeää sujuvasti hyvin korkealle, hyppää puolestatoista metristä kevyesti alas jaloilleen, eikä missään nimessä kävele kauniisti käsikädessä, kuten kateellisena olen noteeranut jo vuosia, kuinka moni lapsi tekee tämän ihmeen.

Minulla on käsissäni jälleen yksi viisas, älykäs, nopea ja uhkarohkea lapsi, jonka puolesta hetken pelätä.
Kunnes vauhti tuo taidon ja varmuuden, kunhan en tukahduta sitä.
Siihen moni tahattomasti sortuu, EtteiVaanSatuMitään.

Minä juoksen perässä, asetan kypärää päähän ja karjun ohjeita.

Ei se satu, jos ei verta tuu. Vaimitensenytmeni.

Hirmuisen tuttua touhua hei. Viidennen kerran peräkkäin 😵🙈