Koulukiusaaminen on rumaa, sanovat vanhemmat.
Koulun pitää puuttua, sanovat vanhemmat.
Kyllä, niin se onkin, ja kyllä, ehdottomasti pitää.
Mutta jokaiseen alakoululuokkaan mahtuu kuppikunta vanhempia, jotka eivät näe sitä puuta metsältä, tiedättekö miksi näin?
Lapsi peilaa lähiaikuistaan niin vahvasti, ettei lapsen arvomaailma, empatiakyky ja moraali poikkea paljoakaan vanhemman edellämainituista: Äiti ja isi eivät koe oman pellervonsa käytöstä kiusaamiseksi, sillä tekevät itse samoin.
Kotona puhutaan lasten läsnäollessa "väärän värisistä", neekereistä, kieroon kasvatetuista, sossupummeista ja köyhistä luusereista.
Te vanhemmat.
Puhutaan "höpöhöpödiagnooseista", kasvatuksen puutteesta, mielenvikaisista ja lapsista, jotka ovat "sekaisin".
Jälkikasvu peilaa, oppii arvomaailman ja maailmankatsomuksen alkeet siinä selän takana, korvat höröllä, ja toteuttavat koulun käytävillä. Sen jälkeen huudetaan sormi heristäen vanhempainilloissa, kuinka koulun pitää ottaa nollatoleranssi, vastuu valvonnasta.
Kotimatkalla autossa saivarellaan paskaa muista virheellisistä vanhemmista, heidän epäonnistuneista lapsistaan, ja kaavaillaan narkkarin kohtaloa sillekin yhdelle Muka AaDeeHooDee- tapaukselle, jonka vanhemmat kasvattaa kersansa lääkkeillä sekakäyttäjäksi.
Löytyy pari Vuoden Aktiivivanhempaa, jotka kaavailevat kiilto silmissään tulevan lukukauden luokkakokoontumisia, yhteishenkiretkiä, sekä muutenvaankahvitteluja, joissa keskustellaan oman pietarin lätkätreeneistä sekä jaellaan leivontarooleja jokaiselle.
Koska kaikkiahan kiinnostaa pietarin NHL-ura enemmän, kuin oman lapsensa tylsät ja mielisairaat toimintaterapiahölynpölyt.
Kaikkihan me tahdomme leipoa niitä allergeenivapaita kuppikakkuja jokavitunviikko, jokavitunkissanristiäiseen, jotta voi hymyillä kuiva käntty suussaan yhteenkuuluvuutta, ilman yhteenkuuluvuutta.
Tiesittekö hei, että kuppikunnat vanhempien kesken ovat usein aika tiukassa ja täynnä?
Niihin on pääsyvaatimuksetkin usein.
"Äiti, miks kukaan ei saa olla mun kaa?" voitaisiin tulkita niin, ettei lapsenkaan pääsyvaatimukset täyty, puhumattakaan vanhemman.
Ihan tavallisia kommentteja aikuisen suusta on tänä päivänä
-Se lapsi on häiriintynyt
-Et ole sen hullun kanssa
-Onkohan niillä edes rahaa ruokkia niitä kakaroitaan
-Menis sekin vätys töihin, muka masentunut
-Jotain lasun asiakkaita koko sakki, ongelmaperhe selkeesti
-Meille ei mikään mehmettikakara tule
-Ei sun tarvii minkään autistin kanssa pyöriä
-Taas joku neekerilapsi pyörii täällä
-Taitaa olla joku homppeli tuo ipana
Toki lapset tuovat oman temperamentin ja käytöksen valinnan mukaan omaan olemukseensa, ja ympäristö on suurempi kuin koti, mistä imetään vaikutteita.
Kodin arvot eivät mene 100% yksiin lapsen omien näkemysten kanssa, meidän kotona ihan arkeakin, ja hyvä keskustelun aihe myös lasten kanssa 😉
Mutta vuonna 2019 moninaisuuden arvostaminen on tällä tasolla.
En leivo koulun discoon, ostan sen tukkupaketin lakua myyjäisbuffaan.
En kuulu kuppikuntiin, koska puhun eri kieltä liian monen kanssa: Olen Kelapummi opiskeleva suurperheen äiti, jonka kakarat ovat "kieroon kasvatettu" ja höpöhöpödiagnoosein kyllästetty, lääkittykin vielä. En pysty heruttamaan energiaa pullapitkojen vääntämiseen, jotta saisin Aktiivisen Vanhemman kastimerkin, sekä paikan jostakin mammaryhmästä.
Hymyilen etäältä, ja nukun silti yöni kuin vauva.
En ihmettele koulukiusaamisen ikuista elinvoimaa.
En yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti