keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Polikliininen luokka


Polikliininen luokka.

Sanana tämä tuo mieleen valkotakkisten vetämän, ja tehovalvotun koulun kaikille ongelmaisille pillerinpyörittäjälapsille.

Oikeasti siellä ei kukaan pukeudu valkoisiin. 😉

Tarkalleen kuvailtuna, "sairaalakoulu" saa kutsumanimensä siitä, että polikliininen luokka vaatii hoitokontaktin ainakin lasten/nuorten neuropsykiatrialle. Koulu itsessään, on ihan yleiskoulu, jossa yleisopetus myös. Mutta oma osionsa rakennuksessa on polikliinisille oppilaille, joissa luokat ovat lämminhenkisiä sekä töihin saapuu myös monena aamuna kaksi karvaista koulukoiraa, turvallisuuden tunnetta vahvistamaan ja ahdistunutta lohduttamaan.
Polikliinisessä luokassa oppilaita on vähän, ja lukujärjestys usein porrastettu: harvoin on luokan jokainen oppilas samaan aikaan opiskelemassa, vaikkakin määrä ei tuolloinkaan ole suuri. Kymmenpäinen plus miinus nolla.

Sairaalakoulussa on mahdollista suorittaa alakoulu sekä jatkaa yläkouluunkin, jolloin muutoksia on minimoitu, ja oppilaan yksilöllinen tuki neurokirjoa ymmärtävien aikuisten kanssa on soljuvaa sekä tuttua.

Jaronin tulevassa koulussa polikliinisten luokkien yläkoulu on vain kerrosta ylempänä 😊

Tiivis yhteistyö hoitokontaktin ja kodin kanssa on ehdoton, ja itsestäänselvyys. Koulu on mukana lääkemuutoksissa, ja ottaa huomioon kuormituksen sekä oirekuvan muutokset herkästi.

Heillä on asiantuntemus niin Tourettesta, Autisminkirjosta kuin ADHDstakin.

Tutustumisen jälkeen, eilen, tuli sellainen helpottunut olo. Poika on syksyllä osaavissa käsissä, mitä tulee neurokirjon haasteisiin oppimisen suhteen. Luokassa jokaisella on omat juttunsa, tic-oireensa, vahvuutensa sekä tapansa oppia, eikä poika ole sen kummempi eikä erikoisempi kuin toisetkaan.
Aina ei jaksa olla se ainutlaatuinen, tiettekö?

Jaron itse muisti illalla kehua, kuinka uusi ope tiesi olla odottamatta lämmintä tervehdystä, tai katsekontaktia. Ope ei yrittänyt heti liikaa, eikä vetänyt paras kaveri-roolia. Sellainen on mun lapsille heti punainen vaate, etkä pääse kuin askelia taaksepäin mitä tulee kontaktin luomiseen.

Polikliininen luokka on meille lottovoitto.
Maallista mammonaa suurempaa ❤️


Sukupolvien kuilu

Omassa kyläympyröissäni teiniporukka - mukaan lukien oma 14v poikani - aiheuttaa närästystä yhteisössämme.
Aiheellinen tuo vitutus nuorison kolttosia kohtaan kyllä joissain tapauksissa on.
 Meidän teinit ovat usein vailla hengauspaikkaa, elleivät ehdi valtaamaan suosittuja muutamia koriskenttiä, tai elleivät vietä aikaansa rannalla tai maauimalassa, mutta päiväkotien pihat ja yleiset leikkipuistot houkuttelevat, kun kenenkään kotiinkaan ei mahdu isoa teinijengiä kavereineen rymyämään.

Osa teinien harmitusta aiheuttavat touhut kulminoituvat ei-niin-laittomaan hölmöilyyn, ja sitten sinne lain reunaviivalla keikkumiseen. Suurin osa pahennusta aiheuttavista reaktioista kyläyhteisössämme on verbaalinen pokkurointi ja roskaaminen. Katoilla hyppely. Tupakan maistelu ja muu paranormaali kehityskaaren mukainen perseily.

Meillä on tiedossa oman pojan osallisuus "häiriökäytöksiin" sekä ankkurikeskustelua tulossa nuorisotyön ja nuorisopoliisin kera, ihan vapaaehtoinen meininki siis, mutta koen hyödyllisenä. Perspektiiviä nuorelle, muutakin kuin vanhempien tai kylän aikuisten "napinat" ja puuttumiset.
Sillä raja on ohut, mitä tulee nuorten "adrenaliinipiikkien" saamisen lainmukaisuuksiin.

Nuorisojoukko on myös silmätikkuna. Jokainen maahan heitetty Juissimehupurkki, tai kavereille huudettu verbaalinen rumuus, saa aikaan ilmiön, että someryhmässä huudellaan kasvatusvaurioisten nuorten päätä pölkylle.

Ymmärrän kirvelyn ja vastuunottamisen, mutta ymmärrän myös usein nuoren näkökulman, ja ehkä mistä suunnasta tuulee. Nuoruus ei oikeuta olemaan ihanmitävaan, mutta se "rajaton nuori" on saattanut käydä jo läpi ihanmitävaan.

Kirjoitin kylämme ryhmään postauksen, perspektiivi mielessä. Ettei moni tärkeäkin seikka unohdu. :

******************

"👋🏻

Kotikulmillamme on paljon närää sekä paheksuntaa keväästä saakka aiheuttanut erinäinen ja muuttuva teiniporukka.
Milloin päiväkodin pihalla, milloin Sahapuistossa, tai lähitienoolla kuitenkin.

Itsekin olen avoimesti täällä, porukassa monesti mukana olleen poikani osuuksista kolttosiin, kertonut. Joskus poika ei ole läsnä edes, mutta kaverit tietää usein toistensa hölmöilyt jo pelkän Snäpin ja Insta-stoorien kautta 😉 Moni kolttonen on porukassa olevan usean viisaan pään yhteenlyönti, ja toteutus sitten toisten viisaiden, näinhän se on aikojen alusta ollut.
Ja kun lisää testosteronia tihkuvaan soppaan vähän tyttöjäkin mukaan, alkaa egojen uhkuminen ja puhkuminen.

Takerrun kuitenkin tähän kuplaan, jossa moni elää, useiden kyseiseen pahennusta aiheuttavaan teiniryhmään liittyvien postausten kommenttien perusteella:

Kotikasvatus vituillaan, vapaan kasvatuksen pullamössö sukupolvi, joka ei vastuutaan kanna.

Kuri puuttuu ja muuta stereotypiaa.

Se alle rikosvastuuikäinen skidi ei kuitenkaan siellä ulkona kulje kyltti kädessä jossa ilmoitetaan, mitä kaikkea on kotona jo käyty läpi. Mihin on perhe jo ollut yhteydessä, tai mitkä tukitoimet on jo teinillä olemassa.
Onko apua haettu käytöspulmiin, harkintakyvyttömyyteen ja impulsiivisuuteen jo esiopetusiässä kenties, muttei kuitenkaan apua saatu, koska "kuuluu ikään"?

Onko joku teineistä ehkä jopa tullut askeleen, kaksi, kaidalle polulle päin? Ollut syvemmissä vesissä yksi kesä taaksepäin.

Ei teistä kukaan kuule niitä vanhemman palopuheita ja itkunsekaisia kymmeniä käskyjä,  kun teini kotiutuu niinä kesäiltoina kotiin, kun tyhmyys on kaveriporukassa tiivistynyt lain rajamailla keikkumiseen.

Ette te nää niitä harrastevälineitä, joihin on sponssattu, jotta olisi viisasta tekemistä ulkona. Satoja euroja scootin osiin, nyrkkeilyhanskoihin ja sählykamoihin. Fudispallot, fillarit, viimeisimpänä koripallo: koska katukoris ja kaverit ❤️

Ette lue teinin kotityölistaa, näe sitä imuroimassa, vaihtamassa lakanoitaan, viemässä koiraansa tai leikkimässä pikkusisarustensa kanssa.

Ei se teini teille lähettänyt tekstiviestiä, että Äiti auta mua, mä haluun täältä pois.

Te ette näe kuinka se murrosikäinen hormonimyrsky teki etäopiskellen kotona tehtäviä enemmän, kuin ikinä koulussa, koska ärsykkeitä oli vähemmän. Luvattomia poissaoloja koulusta kilisi Wilmaan, koska väkivallan uhka uudessa yläkoulussa aiheutti paniikkihäiriöitä.
Oli helpompaa häipyä, eikä kavereiden kanssa ruokikselle unohtuminen tuntunut niin pahalta kuin kouluun palaaminen.

Moni meistä muistaa oman nuoruuden, omat kolttoset, ja toivottavasti myös kuilun sukupolvien välillä: kiinnijäämisen pelko oli murto-osa nykypäivään verrattuna, saimme pölväillä aika rauhassa ilman someryhmiä ja kännyköiden kameroita.
Muistan kaljajuoksut Essolta ennen päättötodistusta, kaljakori kilisten kallioita ylös piiloon.
Muistan äidiltä pöllityt tupakat repussa, kuudennen luokan koulupolkua tallatessa.

Muistan hälyttimien irroittamisen farkuista kaupan pukkarissa, kotibileet kaverin vanhempien ollessa mökillä, krapulan ja humalassa haetun joulutodistuksen.

Kavereiden ansiosta en ikinä jäänyt yksin mihinkään, me ei ikinä jätetty kaveria.

Ikinä ei asioista puhuttu kotona, äiti ei tiennyt puoliakaan, isällä ei ollut aikaa selvitellä. Kotiarestit, huutaminen, röökien pilkkominen ja jopa revittyjen farkkujeni hävittäminen häpeällisen pukeutumisen takia, ei saanut mua muuttumaan "kunnon lapseksi".
90-luvulla kaveriporukastani poltti röökiä yhdeksän kymmenestä, ja olimme 13 vuotiaita.
Suurimmalla osalla oli takataskussaan jo ensihumalat, rakastumiset ja essonkaljajuoksut.

Notkuimme isoissa porukoissa kallioilla, puistoissa ja se porukka oli Se Perhe, ensimmäinen irtautuminen omasta perheestä. Yksi haparoiva ja kompastunut askel itsenäistymisen suuntaan,välillä poliisin kyydissä kotiin, välillä maitojunalla matkustaen.

Ei ollut nuorisotyötä keräilemässä nimiä, ei lastensuojelun tarpeen kartoitus palavereita. Kukaan ei katsonut roskasimmeko, tai jos näin teki, kukaan ei kirjoittanut siitä kenellekään - saati koko kylälle - kirjettä.

Asiat ei olleet paremmin tuolloin.
Asiat ei vaan ole sen huonommin nyt.

Nykyteinit on jatkuvan valvonnan ja seurannan alla, hyppyä tuntemattomaan ei oikein oteta ilman, että joku räpsäisee kuvan ja julkaisee jossakin.
Nuorista tulee ovelampia, he joutuvat soveltamaan enemmän, heillä on työkaluja ja ideoita enemmän kuin meillä: pienen adrenaliinipiikin saamiseksi joutuu tekemään kohtuuttoman paljon aivotyötä.

Nykynuoret usein ovat tavallisen kotikasvatuksen tuloksia, ilman sitä fyysisen kurituksen vahvistusta joka peloitteena toimi vielä meidänkin lapsuudessa monella.

Itse olen äitinä siinä tilanteessa, että teinillä on faktat selvillä. Meillä ei hyssyttelyn meininki kotona ole, muttei maailma kaadu tupakan maisteluunkaan. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että teinini törttöilyistään huolimatta puhuu asioistaan, ja pyytää apua.
On kertonut ottaneensa tupakasta hatsia - ei oo se "oma juttu" , muttei nyt karmeetakaan, ja koulun päättäjäisiltana kertoi juoneensa yhden oluen, jonka kaveri antoi.
Oluttölkin alkuperää en tivannut, mutta uskoisin jonkun iskän saunakaljaa lainattaneen, luvatta 🤔

Jos olisin koiraa pissattaessa nuoreeni kaljatölkki kädessään törmännyt, olisin kaatanut ohrapirtelön maahan. Mutta arvostan avointa kommunikointia, sillä itselläni se ei rangaistusten pelossa ollut mahdollista omassa nuoruudessa. Opin hyväksi totuuden muotoilijaksi, ja osasin kertoa mitä vanhempani halusivat kuulla, niin sanotun kevytversion totuudesta.

Moni teini tuolla törttöillessään ja verbaalisesti kukkoillessaan koittaa nostaa itseään jalustalle edes kaveriyhteisössä. Jos koulumaailmassa ei pärjäämistä ole, ja kotona oma rooli on hutera: muutaman vuoden päästä lain silmissä aikuinen, vanhempien silmissä ikuinen lapsi, omissa silmissään myrskyssä seilaava paatti, jonka ankkuri on kiinni kotisatamassa, mutta majakanvalo näkyy kauempana.

Täällä on helppoa kommentoida "nykynuoriso on mätä" ja "missä on kotikasvatus".

Minun lapsuudessa 90-luvun laman alla kotikasvatus oli sitä, että avaimet oli kaulassa, vanhemmat iltamyöhään kotona tai baarissa tukahduttamassa menetettyä työpaikkaansa.
Monet ruokakassit hain pubista lapsena, kun siihen aikaan ei omaa ruokaansa mikrossa lämmittävä lapsi yöllä, ollut yhdenkään lasun arvoinen.

Nykypäivänä perheiden tilanteita kartoitetaan ja matalan kynnyksen apu on saatavilla, muttei kaikille sitä riitä aina kuitenkaan.

Te ette näe sen teinin kompurointia läpi ala-koulun, tutkimusjaksoja tai lääkitysten sivuvaikutuksia.
Ette sitä ensihäpeää kun sai ADHD diagnoosin,ettekä sitä kasvamista uuteen tietouteen itsestään.
Hyväksyntää itsestään.

Koko lapsuuden jos on yrittänyt nousta negatiivisen palautteen voimalla, ja häirikkölapsen stigma otsassa, omaksuu helposti identiteetin joka on juuri sitä, mitä kaikki sanovat.
Se rooli kaveripiirissä on vaikea ravistaa pois, vaikka vihdoin tiedät miksi kaikki itsestäänselvä muille, on itselle niin vaikeaa.

Valitettavasti vapaa-ajan viettopaikkoja on rajoitetusti teini-ikäisille, enemmän nousee leikkipuistoja kuin koriskenttiä.

Jonkin asteinen edistyminen havaittavissa, kun skedepuistoja on ilmaantunut ja rakennetaan lisää, tästä olen tyytyväinen.

Nämäkin keskeneräiset ihmiset ilman infokylttejä, tarvitsevat paikkoja siihen öhkäilyyn ja pörhistelyyn. Roolin ottamiseen.
Valitettavasti ne vähät paikat nuorille ovat aina täynnä. Kysyntä on kova, nopeet syö hitaat.

Kiitos helteiden, tämäkin teiniporukka viettää aikaa uimarannoilla ja maauimaloissa, ja vasta iltaisin kokoontuvat yhteen läjään pörhistelemään vastakkaisen sukupuolen edustajille, tai vaan purkamaan väsymystään toisiinsa.

Joskus tekemisen puute purkautuu väärin, ja tästä surullisen kuuluisa maine nyt istuukin tiukassa. Moni vanhempi tunnistaa jälkikasvunsa somesta tyhmyyksien takaa, ja kasvatuskortti vilahtaa taas.

Uskokaa pois. Monet meistä on tehnyt vuosia duunia, että on edes nykyisessä pisteessä teininsä kanssa. Moni meistä saa pommin syliinsä, ja teini-ikä laittaa pakan sekaisin koko perheessä. Monessa kodissa ei nukuta öisin, vaan vahditaan silmät auki ahdistuen ikkunasta karkailevaa teiniä, vaikka aamulla väsyttäisi aamuvuorossa.

Harvoin teini-ikä on kivuton. Mutkaton tai virheetön. Ja harvoin kotona kasvatus kusee sen kummemmin kuin muuallakaan.
Me vanhemmatkin olemme ihmisiä, eikä teini ole monestikaan se ainoa lapsi perheessä, kenen kanssa rajoja piirretään, yritetään kommunikoida edes savumerkein.

Joissakin perheissä se teinin heittämä roska maahan, on sen viikon kevennys, ei rikkomus.

Ajattelin antaa perspektiiviä, niitä kun on monia ❤️"

Vittujen kevät kärytti loppuun.

Burnout.

Syksystä saakka vittujen kevään päättymiseen asti, poltin kynttilää molemmista päistä.
Sulattelinpa sieltä keskeltäkin, koska pandemia pisti meidät kaikki täysin poikkeukselliseen tilanteeseen.

Syksyn 2019 elin opiskelujen ohessa valmiustilassa, sillä osalla mun lapsistani ei koulussa tukimuodot riittäneet. Lääkityksiä veivattiin ja purettiin, annoskokoja fiksailtiin sekä tuen toteutumista koulussa palaveerattiin ja jollakin luvattomia poissaoloja selviteltiin.

Juoksin arvioinnista toiseen, hoitoneuvottelusta kasvatuskeskusteluun ja lapsen terapiaan. Tourette yritti ylivaltaa yhdellä, aistipuolen kuormitus piippasi toisella punaisella, ja yksi huutaa ettei tarvitse mitään lääkkeitä ollenkaan.
Nuorisopolilla käytiin läpi teinimaailman pyörteitä, sekä paniikkihäiriötä. Ja todettiin, että koulussa sillä lääkityksellä on paikkansa, etenkin impulsiivisen ja aistiherkän ADHDn kanssa eläessä.

Pää oli ylivirittynyt.
Jatkuvasti valmiina ratkomaan uutta ongelmaa, perustelemaan ja selittämään uusinta oirekuvaa lapselle, tuoreinta pakkoajatusta.

Koronakevät täytti piripinnalla helmeilevän maljan, eikä riittänyt enää, että pysyy langat jotenkin niissä omissa käsissä: sun täytyi opetella kutomaan ne langat nyt.

Meidät heitettiin kylmiltään erityisopettajiksi neljälle tuentarpeiselle koululaisellemme, lukiolaisen pärjätessä omillaan, ja päiväkoti-ikäisen taistellessa huomiostaan etäkoulupäivät.
Yhtäkkiä omat ammattiopinnot kasautuivat verkkoalustallaan, ja heräsin aamuihin ahdistuneena, valmiina taistelemaan motivaatiota oppilaisiin joilla on oman avustajan tarve koulussa. Mutta mä olin vaan mä, yksin. Tai kaksin, puolison ollessa vapaalla.

Etätehtävien määrä tukehdutti meidät kaikki. Etenkin yläkoulun monipuolinen ja runsas valikoima eri opintoalustoja, tehtävien palautusmetodeja sekä informaation hukuttava tulva, sai minut etsimään happiaukkoa jostakin.

Kirjoitin rehtorille, opettajille, sosiaaliseen mediaan ja luovutin.

Mutta sain pelastusrenkaan, useamman, ja yläkoulu vedettiin etäkeväänä Jopo-opetuksen malliin. Poika siirtyy Jopo-luokalle syksyllä, enkä voisi olla onnellisempi asiasta ❤️
Lääkitykset, tukimuodot ja tehtävät etänä keväälle pilkottiin, rukattiin kutakuinkin kuosiin, ja lasten kapasiteetti työskennellä huomioitiin.
Osalla se huomioitiin heti etäopiskelun alussa, joka oli suuri helpotus, ja syksyllä käynnistyy myös yhden pojan vitosluokan opinnot polikliinisella luokalla 🙂
Sekin, meni kuten lopulta pitikin. Kouluun ja luokan opeen tutustuttu, olo on luottavainen. 

Mutta vaikka asiat käänsivätkin kelkkansa, ja kaikki on nyt syksyä varten niin hyvin kun neurokirjon perheessä voi olla, mun kynttilässä ei ole mitään enää sytytettävää.

Mun lanka paloi loppuun. Ja mä en halua nukahtaa, koska en pysty kunnolla heräämään aamuisin.
Kaikki on ponnistus, ja kotityöt tuntuu kuin sotaan lähtisi, joka aamu.
Jokainen tiskivuori mun pitää kiipee kuin Kilimanjaroa kapuisin, ja rasitus on yhtälailla hengästyttävä.
On täällä tää isihenkilökin, tekemässä oman parhaansa minkä töiltään ehtii. Onneksi miehen omaishoitajuus keskimmäisestä pojasta (Tourette, ADHD, Asperger) mahdollistaa osallistumisen arkeen ja erinäisiin käynteihin, mitä tässä jengissä riittää vaikka muille jakelis 🥴

Tää kesä menee varmaan matalaliidolla, vaikka mun aivot onkin joka päivä suunnittelemassa uutta retkeä jonnekin, mihin osoitteeseen sitä sitten muuttaisi, ja lähtiskö sittenkin töihin vaan jonnekin eikä tekisi yhtään kesäkurssia, yhtäkään tehtävää, Power Point-esitelmää tai Word-tiedostoa.

Ja sitten mä huomaan istuvani kolme tuntia koneella, tekemässä viimeisiä ammattienglannin esitelmiä.

Ja mietin, millähän langalla mä tätäkin taas poltan.

torstai 13. helmikuuta 2020

Hei teini, et ole sinäkään suojassa elämältä.

Hei rakkaat teinit siellä 👋
Tiesittehän, että tekään ette ole turvassa maailmalta, ja sen suunnitelmalta sinulle. Se poika, kenelle nauroit koulun käytävällä ja viisaasti muistutit hänen olevan Vitun Autisti, saattaa olla yksi niistä ihmisistä joka vuoden päästä ymmärtää vaikkapa parasta ystävääsi.

Se tyttö, joka puree itseään ruokalassa, ja kenestä keksitte viihdyttäviä meemejä välkällä, voi olla ystäväsi kahden vuoden päästä.
Toureetikkonuorten vertaistukiryhmässä.

Luuletko olevasi suojassa? Kuplassa?

Neurotutkijat maailmalla toteavat, että iso osa Tourettea omaavista ihmisistä eivät tiedä olevansa Toureetikkoja. Tourettea on pidetty harvinaisempana, kuin mitä se todellisuudessa onkaan.
Tourettea on niin montaa muotoa, kuin on kantajaakin, ja osa jää diagnosoimatta: lievempioireiset jäävät huomaamatta, ja Tourette on älykäs, se muokkautuu.

Se myös puhkeaa toisilla kunnolla vasta myöhäismurrosiässä: hormonitoiminta herättää uneksivan oireyhtymän, joka on saattanut olla lieväoireinen ja naamioitu kompensoimalla.

Autisminkirjo on mestari improssa. Se oppii selviytymään ja mukautumaankin, herättäen ympärillään ehkä lievää kummastusta: introvertti tietyin maaneerein ja rutiinein, älykkäällä huumorilla kyllästetty suoratoistotosikko saakin autismidiagnoosin ammattikoulussa.
Ja ymmärtää yhtäkkiä kaiken, saa selityksen asioille joita on painanut pimeään ja lukinnut. Jotka ovat kasvaneet ja tukahduttaneet sisältä.

Seuraavan kerran kun naurahdat ääneen, heität hyvää settiä jonkun oirekuvasta, keksit lempinimiä ja jätät ulkopuolelle koska "rajatapaus" :

Se voit vuoden kahden päästä olla Sinä. Sun ystävä. Veli, sisko.
Sun vieressä voi kulkea joku, joka ei halua kertoa omaansa, sillä ei näe itseään Vitun Autistina. Pakkohäiriönä.

Ellei koko maailma näe häntä niin. Väärin. 
Ole Sinä se, joka näkee Oikein.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Äitiyden ikiklassikot.

Tässä pian 16 vuoden matkalla - aina kuitenkin amatöörinä - vanhemmuudessa ja äitiyden alati muuttuvassa roolissa eläneenä, voisin sanoa löytäneenä Äitityyppien ikiklassikoita.

Niitä kärjistettyjä äitilajikkeita, joita oikeastaan kaikkia, löytyy risteytettynä meistä jokaisesta jälkeläisiä omaavasta, itseään äidiksi kutsuvasta hahmosta.

Mutta kuten persoonallisuushäiriötkin (👋), voivat nämä klassiset äitiyden tyypit, nousta häiriöksi saakka dominoidessaan ja jyrätessään alle muut vanhemmuudessa hyödylliset piirteet.
Tutuimmaksi tulleet kehtaan esitellä teillekin, tunnistatte niistä sitten itsenne, siskonne tai oman vanhempanne.

                          °S U S I°

Tämän nahoissaan viihtyvän naarassuden poikaset opetetaan alusta alkaen kulkemaan lajitovereidensa tykönä.
Susiäiti ei hyväksy lastaan koskevan väärin yhdenkään elollisen olennon, tahalleen tai tahattomasti, vaan vaatii poikastaan loukanneen keskenkasvuisenkin yksilön selkänahan seipääseen roikkumaan.
Jos Suden lasta kohtaa maailman vääryys, ei auta vaikka vääryys maailmassa kohtelisi jokaista lasta samoin, vääryys olisi kasvattavaa ja tarpeellinenkin opetus elämässä: vääryys korjataan väkisin, vaikkei mikään rikki olisikaan, vaikka siihen puuttuminen olisi turmiollista koko lajille. Jonkun toisen klaanille.
Susi vuodattaa kunnianverta, lapsensakin, ulvoo sitä valkeaa sosiaalisen median kuuta vaikka aamuun saakka, mutta kunhan koko metsä saa tietää hänen laumansa kohdanneen epäkohtia, ja kuka on syyllinen.
Kenen nahka roikkuu seipäässä, kenen poikueessa on maanantaikappaleita, ja kuinka lajin muita edustajia loukkaa syvästi tämä häpeä, jota joutuu kantamaan, kun moisia geenivirhepaholaisia on viemässä muilta onnistuneilta yksilöiltä reviiriä ja ilmaa, jota hukkaan hengittävät.
Susi syö vaikka katraansa heikoimmat, kunhan eivät hidasta tai pilaa muun lauman tasapainoa, tai etteivät muut saa tietää laumassa olevasta "heikosta lenkistä".

Susiäidin hyvyyttä, mahtavuutta ja tietotaitoa vanhemmuudessa ei sovi aliarvioida, kyseenalaistaa, eikä etenkään neuvoa.
Ellet tahdo tuntea viiltävää purukalustoa sielussasi saakka.
Susiäiti ei katoa massaan, eikä hänen mielipiteensä jousta edes totuuden edessä. Susi on ainoastaan oikeassa, tai loukattu ja oikeassa.
Ainoa oikea tapa elää, on hänen laumansa tapa, tai vaikka poikkeaisi tästä, hyväksyntää tai kunnioitusta Susiäidiltä saa muut lajin johtajahahmot vasta, kun ylistävät ensin häntä, hänen tapojaan ja keinojaan, jälkikasvuaan sekä perimää.
Näin he pääsevät ilman kulmahampaiden ilmestymistä "jatkoon". 

Suden heikkous on, ettei hän usko heikkouteen.

                       °L A M M A S°

Tämä pehmoinen villapaita äitinä, lämmittää ja nyökkäilee. Varoo kovasti, ettei ole se Musta Lammas, ja pyrkiikin pitämään "rikosrekisterinsä" vanhemmuuden saralla putskliininä.
Muiden valkeiden villapaitojen kanssa määkiminen ja möllöttely on parasta antia ikinä, ja usein lammasmamma elääkin vertaistuesta ja porukassa kauhistelusta, eikä niinkään puolisopukkinsa huomiosta tai edes sen kummemmin karitsoidensa ilosta.
Nurmen mässyttely ja juoruilu muiden lampaiden joukossa, jälkikasvun kirmatessa nurmella tappamassa toisiaan, on äitiyden juhlaa se.
Määintä on tasaista, lasten kasvatus tasapaksua ja turvallisen tympeää, mutta kaavaltaan toistuvaa toisten kanssa, niin erheitä ei tapahdu liiemmin.
Elämän vuoristorata, räikeät mielipiteet tai edes poikkeava ulkoinen habitus ei missään nimessä koske tätä äitilajin edustajaa: mitä pystympään kuollut, kaikkien kanssa toimeentuleva ja nurmen sävyyn sopiva laumanjatke lampaaksi olet, sitä onnellisempi siinä laumassa myös olet.
Lammasäidin lapset ovat valkeita, tai jos löytyy musta, sille uskotellaan että se on vain tummempi valkoinen.
Poikkeavuuteen ei ole varaa, sillä muutoin pelko hylkäämisestä ottaa vallan. Ja lammasäiti joutuisi jopa ajattelemaan lauman ulkopuolella, itse. 

Lammasäidin heikkous on, ettei tiedä kuinka olla onnellinen kun laumaa ei ole, kun joutuukin määkimään yksin, näkymään ilman massan turvaa.

                         °J Ä N I S°

Jänis äitinä saa hien pintaan hitaammille vanhemmuuslajeille. Jäniksen vauhti on tiukka, ja perfektionismi täydellisessä suorituksessa äitinä lähes ihailtavaa, jos ei olisi niin uuvuttavaa.
Jänisäiti sykkii ja sinkoilee tarkistamassa pikku pupustensa aamupalan ravintoarvoja tuon tuosta, ja raahaa synttärikutsuille luomunauriita evääksi omille tupsupyllyilleen. Tämä rusakkomutsi luettelee ceet, deet ja beet niin varhaiskasvatuksen pöperöistä, kuin kouluruoan soppalaareista, eikä pelkää vaatia vegaanista hiilijalatonta sekä gluteenitonta ja sademetsäystävällistä välipalaa päiväkodin keittiöstä, kunhan oma jänönen on vastuullinen kuluttaja, ja vaalii temppeliään viimeiseen saakka.
Jänisäiti ei hyväksy hitautta, laiskuutta, tehottomuutta ja oman ideologiansa epäkunnioitusta missään muodossa.
Jäätelönä lapsilla toimii loistavasti pakastettu porkkana, medialaitteiden sijaan löytyy jänisperheestä kaarnaa sekä käpyjä, joita raahataan metsästä itse päivittäin. Nukutaankin siellä, mättäällä usein.
Täytyyhän nyt valtakunnallisesti säädetty liikunta ja ulkoilusuositus täyttyä, joten miksei siis next levelille suoraan.
Levätä ehtii haudassa, tai rauhoittavien toimesta "hermohotellissa", jolloin pysähtymisen tuska pakottaa ajattelemaan elämän suurempaa kuvaa. Ja ehkä syömään sokerimunkin, tai kolme.
Jänisäidin lapsoset osaavat saksiotteen jo ennen pottatreenejä, sekä tuntevat ilmaston muutokset syvällä sielussaan. Jänisäidin mentaliteetti katsoo kunniamurhaa lähes läpi tassujen, jopa perheenjäsentensä kohdalla, jos kyseessä on lehmien joukkopierut taikka sekajätteen sekoittuminen biojätteeseen.

Rusakon kunnianhimo on kadehdittavan syvää.
Mutta armotonta ja aukotonta.

Jänisäidin heikkous on, että hän kaivaa tunnelia toisesta päästä, mutta täyttää toisesta.
Uupumus ei jätä jänistä näkemään lastensa iloa, sillä stressi vie viheriäimmille kasvimaille ennenkuin porkkanoista jäätyy tikkunekkuja.

Olishan näitä. Kärjistyksiä lisääkin.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Milloin neurokemiallisista ominaisuuksista tuli todellisia vain, jos tarpeeksi moni on "sitä mieltä"?

Muistutan, ja korostan vielä:

ADHD ei ole mielipideseikka. 

En löydä mielipidegalluppeja koskien diabetesta, skitsofreniaa, MS-tautia, masennusta, biboa, autisminkirjoa, enkä löydä kromosomipoikkeamista kyselyitä "Mitä mieltä olette, onko Downin Syndrooma vanhempien vika?"

En löydä. 

Miksi edelleen kaiken vuosien tutkimuskehityksen jälkeenkin, kirjoitetaan tästä aivorungossa ja aivokuoressa tapahtuvasta aivokemiallisesta ominaisuudesta galluppeja sosiaalisessa mediassa? ADHDlla on edelleen raflaava maine. Tyttöjä vieläkin alidiagnosoidaan, sillä vääristyneesti yhdistetään ADHD stereotypisoivaan lokeroon: pikkupoikien ylivilkkaus. 

ADHD ei ole yhtäkuin ylivilkas. Motorinen yliaktiivisuus on vain yksi osa oirekuvaa, motorinen aktiivisuus (sähläys ja härväys) aktivoi katkonaista välittäjäaineiden virtausta. 

ADHDn tiimoilla on menty huikeasti eteenpäin, on ymmärretty ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. 
Moni lääkitsee oireita, eikä ymmärrä ongelman syntyperää, ja kokee valaistumisia. Masennus saattaakin olla johdannainen ADHDn oirekuvasta, sillä aloitekyvyttömyys on yksi suuri haaste varsinkin hyperittömälle versiolle, ADDlle. 
Ahdistushäiriön takaa voi löytyä vuosia pinnistellyt ADHD, jonka kuormituspiste romahti. Kapasiteetti ja ärsykkeidensietokyky sanoi sopimuksensa irti. 
Päihderiippuvainen voi lääkitä tiedostamattaan diagnosoimatonta ADHDta, sillä piri, pudi ja bisse tasaavat epätasaista aivokemiaa. Kunnes sekoittavat sen kokonaan. 

Nämä kummalliset mielipidekyselyt neurologisista ominaisuuksista, ja vanhempien kasvatustaidot revittynä mukaan, hidastavat suuresti täällä sitä informatiivista työtä, jota me jotkut teemme. 
Suomi on vielä vauvankengissä, mitä tulee ADHDn valistukseen. 

Kasvatusongelmat saattavat tuoda käytöshäiriöitä esiin. 
Kasvatusongelmat eivät kuitenkaan laukaise aivokemiallista "poikkeustilaa". 

ADHD on geneettinen ominaisuus, ja periytyykin jopa 80%.

ADHD on monisyinen ominaisuus, ja esiintyy elämän eri osa-alueilla, niin haasteena kuin rikkautenakin. Älykkyys ei kulje ominaisuuden kanssa käsikädessä, vaikka ADHD neurokemian omaavat ihmiset ovatkin monesti korkeaälyisiä, ja erityismielenkiinnonkohteensa löydettyään, omaavat poikkeuksellinen focuksen. 
Ja monesti menestyvät myös elämässä.

Usein kuitenkin elämä on väritetty impulsiivisuudella, harkintakyvyttömyydellä, tunteiden radikalisoitumisella ja carpe diem mentaliteetilla.
Nämä saattavat viedä eteenpäin, tai murentaa pohjan. 

Emme tarvitse enempää mielipidekyselyitä ADHDsta. Sinun mielipiteesi ei ole relevantti, mitä tulee neuropsykiatrisiin tutkimustuloksiin. 

Diagnoosin saaneet ihmiset ovat usein polkunsa kompuroineet, ja diagnostiikka on tarkka, sekä muut neuroepätyypillisyydet, sekä fysiologiset sairaudet ensin poissulkeva. 

Autisminkirjon todellisuutta ei gallupeissa kysellä - toki siihenkin on usein asiasta ymmärtämättömien mielipiteitä jaossa: milloin metsään meneminen parantaa oirekuvan *puff* kadoksiin, milloin kyse on vain "vallanpidosta" ja on sitä kuullut hyvinkin kummallisia syitä autisminkirjon syntyyn ;)

Lopetetaan tämä noitavaino koskien ADHDta (ja samalla niitä muitakin neurokirjon haasteita kohtaan) ja otetaan asioista selvää, kuunnellaan kokemusasiantuntijuutta, eikä yritetä löytää syitä yksinomaan kasvuympäristöstä ja kasvatuksesta. Lasta kun ei saa kasvatettua autistiksi, eikä liiemmin ADHD ominaisuuteenkaan.

Neurokemiaa kaikki tyynni, tukityökaluilla siihen voi arjessa positiivisesti vaikuttaa, vahvuuksia saada esiin, rutiineilla ja mahdollistamalla eri keinoin vaikeitakin asioita, niillä pääsee pitkälle.
Kiviseksi tien voi tehdä vain vaikka sanomalla: "kuuluhan ton ikäisen jo osata"
"ei se nyt vaikeeta oo"
"kuria lisää"
"höpöhöpö kyllä lapsen leikkiä pitää osata"
"kusipäisiä kakaroita tulee kusipäisistä vanhemmista"

Vahvuudet ympärillämme

Usein arjessa  korostuu ne neuroepätyypillisyyden mukana tulevat haasteet. 
Jotka ovat meidän todellisuutta, oikeaa arkea, ja johtuvat siitä, että ympäristö jossa elämme  on neurotyypillisten rakentama ja ylläpitämä. 

Tehokkuus mitataan yksilön tuottamalla tulosmäärällä, ja mitä nopeampi, monipuolisempi ja tuotteliaampi olet, sitä paremmin pärjäät.

Joskus kaikkea tätä, myös laadun kustannuksella. Yksilön ylikuorman riskillä.

Neuroepätyypillisyyttä olisi ihanteellista ottaa yhteiskunnan käyttöön, sillä vaikka joutuisi tinkaamaan tiukasta tahdista, tuotetusta määrästä, ryhmätyöhengestä ja ehkä jopa monipuolisuudestakin, voi yhteiskunta saada jotakin poikkeuksellista. 
Korvaamatonta. 

Sillä neuroepätyypilliset yksilöt omaavat usein vahvuuksia, jotka vievät tilan kaikelta edellä luetellulta, optimaaliselta tehokkuuden ilmentymältä.
Heillä saattaa olla kaikki nuo piirteet ja kyvyt korvattu sillä yhdellä mehukkaalla vahvuudella. 

Ei ole piirakka jaoteltu niin moniin osiin, vaan saattaa olla samaa laatua kauttaaltaan, runsain täyttein sekä maustein.

Vahvuus voi olla poikkeuksellisen kattava.
Mutta muut osaamisalueet, joilla yksilö vie itseään eteenpäin ilman syrjäytymistä, voivat olla kovin puutteelliset. 

Vuorovaikutustaidot.
Sosiaaliset taidot. 
Tunnetaidot.

Vaikka vahvaa osaamista olisikin yli keskivertoyksilön. 

Kun ympäristö on ihanteellinen, kasvaa puustakin vahva ja muita kannatteleva.

Voisiko yhteiskunta järjestää otollista työ-sekä opiskeluympäristöä  epätyypillisen neurologian omaaville yksilöille, jotta osaaminen ja poikkeuksellinen näkökulma tulisi yhteiskunnankin käyttöön? Turha sosiaalinen kuorma karsittuna, ja tukitoimien turvin toteuttaa. Ärsykkeet minimoituna. Riisuttuna kaikesta, joka neurotyypillisellä saattaa ollakin se viihtyisän työilmapiirin edellytys, mutta epätyypilliselle neurologian omaavalle ihmiselle pelottava maailma.

Joissakin maissa on yrityksiä, jotka palkkaavat vain Aspergereita, heidän intensiivisen uppoutumiskykynsä ja asioihin perehtymisensä vuoksi. 
Olisipa kaikkialla neuroystävällisiä yrityksiä sekä opiskelupaikkoja tarpeeksi.
Kaikille hiomattomille timanteille, jotka ovat täällä rakentamassa tulevaisuutta, ilman eriarvoisuutta.

What a wonderful world this could be.

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...