tiistai 3. syyskuuta 2019

Tourette. Huuruna usvaan.

" Haloo. Ootko siellä? “

Poika kuuli hengityksen puhelimeen, ja jos oikein tarkkaan kuunteli, tytön valkoiset valheet ryömivät käskyinä aivoista, huulille huutamaan:
- OLEN, olen... Täällä ollaan. Mutta tää tais olla tässä. Sori. Nähään koulussa, moikka.

Kännykkä tuuttasi korvaan. Vittuiliko se?

Poika käveli pimeään keittiöön, ja otti jääkaapista äidin oluen - huomista saunaa varten aina sama tölkki, josta äiti kaatoi puolet kiukaalle. Isosiskon tupakkatoppa eksyi repun pikkutaskuun. Rapussa oli hiljaista, kuin salakuuntelisi talon asukkaiden unia.

"FUCKFACE FUCKING CUNT!" kajahtaa rikkomaan aamuyön hiljaisuuden, ja rapussa raikaava sulosävel tanssii seinältä seinälle, kaikuna kimpoillen.

Vittu. Just nyt.
Poika juoksee ulos, nappaa polkupyöränsä ja toistaa epäimartelevaa virkettään, polkien koulun pihalle päin.
Kostea usva lyö kasvoille, ja saa silmät vuotamaan. Vaiko viha, poika ei päätä vielä.

Keinu nitisee takapuolen alla, ja hiekka rohisee kengänpohjissa. Poika katsoo koulurakennustaan, tuota itsetuntojen joukkohautaa, jonne monet neuroepätyypilliset yksilöt ovat kuolleet. Tai, heidän itsetuntonsa ainakin. Viimeinen vuosi alakoulussa on päättynyt keväällä, mutta arvet tursuavat kudosnestettä edelleen, kun katsoo koripallokentän asfalttia.
Joka tuntui kovalta takaraivoa vasten, vielä ihan hetki sitten.

23 minuuttia sitten, hänellä vielä oli tyttöystävä.
Eka oikea, oma tyttöystävä. Joku, joka näki hänet. Ei pakko-oireita. Näki hänen kykynsä, lukuisien tic-oireiden läpi, ja piti kädestä kiinni kun pojan oli pakko lyödä itseään naamaan.
Aina kun jännitti, hikinen käsi löysi toisen.

Poika avaa äidin sauna oluen, ja katsoo, kun oma hengitys hajoaa huuruna sumuun. Kulaus, toinen, poski kastuu kyyneleistä, mutta poika tuijottaa eteensä kuin valveunessa. Kalja on pahaa. Kaikki, on pahaa.
Ihmiset on pahoja.

Tytön vanhemmat ilmoittivat, ettei poikaa saa enää tavata. "Liian monimutkaista, erikoista. Nätti tyttö, turha kiintyä tässä vaiheessa kun nuoria vielä." Tytön äidin lauseet sorvaavat aivorunkoa lyhyemmäksi, kuin varmistaakseen, että viesti menee perille. Hän on liian erilainen. Epäkelpo. Ei kiintymyksen arvoinen.
Poika muistaa kylässä ollessaan isän katseen, kun poika istui tytön sängylle, ja odotti. Jännitys kohtaamisesta laukaisi ticcejä, jotka luovat ensivaikutelman kuin helvetin huonosta parodiasta: "Fuck Off mothafucka, fuck fuck FFFFUCK IN THE ASS."

Pojan silmät kuumenivat samaa tahtia, kuin isän korvatkin. Itketti, muttei nyt voinut. Kolme taputusta polvelle, kolme toiselle, missä viipyy tyttö, tulis jo, "AASINNUSSIJA perkele anteeks en voi tälle mitään HAVE A NICE DAY mulla on Tourette ja tää ei oo aina tämmöstä samanlaista I DO DRUGS HAVE A NICE DAY sori niin ku mua jännittää tää ni laukee nää koprolaliahuutelut sitte FUCK FUCK FUCK YOU........"
Isä katsoo poikaa kulmien alta, ja hieroo naamaansa. Kääntyy, ja lähtee.
Tyttö tulee hetken päästä huoneeseen, ja näyttää itkeneen. Punaiset läikät kasvoissa olivat kuin surukartat.
" Sun pitää lähtee. Soitan sulle kohta. "

Tupakka kirvelee keuhkoissa. Isän Hullun Nähnyt - katse tuntuu tukehduttavan, kuristaa innostuksen ulos, ja jättää ensimmäisen kunnollisen välittämisen kuihtumaan pojan sisälle. Hiipumaan pois, kuten hengitys.

Kuten tämä harmaa savu.

Olisimpa tämä savu, ja katoaisin. Sitähän te kaikki haluatte.

Näytän väärältä. Puhun väärin. Käyttäydyn väärin, olen väärässä paikassa väärään aikaan.
Olen väärä ihminen, kaikille, itsellenikin.
Vakuutitte minut vuosien ajan, sadon korjaan minä. Kerään työnne hedelmät, Touretten jälkeisetkin.

Lääkärit lupasivat auttaa, äiti ei suostu lääkitykseen. Kuulemma "lääkepropagandaa", sanoo äiti. Vitun tekopyhä. Äiti on kuin kävelevä apteekki: popsii pillereitä tuohon ja tähän. Jopa rusketukseen jotakin mömmöä syö, jotta näyttäisi neonoranssilta, perus kukertavan ureankeltaisen sijaan.
Äiti on hyvä ja sisukas, mutta pelkää.
Muuttuuko poika, viekö lääkitys persoonan.

Poika tumppaa kevytsavukkeen hiekkaan, ja kaivaa purkin repusta. Pieni valkoinen purkki, täynnä apua.

"Ahdistuneisuushäiriöön"

Koulun pihalla kaikuu purkin rahina. Poika kaataa purkin sisällöstä kasan luvattua apua suuhunsa, ja huuhtoo lämpimällä oluella kurkkuunsa, matkalle pelastukseen.
Kukaan ei pelastanut poikaa äärirooleilta vuosien ajan: Liian näkyvä, Mielisairas, Vitsi, Laitostapaus tai Näkymätön.

Ei mitään siltä väliltä. Koskaan. Koko kouluaikana.
Yläkoulu ajatuksena jo, saa pojan silmät räpsymään liioitellusti. Tämäkin tulkittiin Vitun Säälittäväksi Pokailuksi, ja kerran poika sai iskun kylkiluihin. Ticit tulkitaan usein henkilökohtaisiksi viesteiksi, joita ne eivät ole.

Mutta kukaan ei kuullut, sillä hänellä ei ollut ääntä. Oli vain koprolalia, muu puhekyky jäi monelle mysteeriksi, sillä ystäviä ei ollut.

Keinun ketju laulaa ruosteista nitinää. Ehkä sekin itkee?

Hengitys hajoaa usvaan, eikä poikaa pelota mikään. Hän on usva, kosteaa materiaa tuolla jossakin. Näet, muttet pysty oikein piirtämään sitä paperiin.

Kuten et poikaakaan.

Sora valuu äidin käsistä, katse juuttuu vilkkuviin valoihin, vaikka poikaa kannetaan autoon sisään.
Kylmä kosteus pureutuu vaatteiden läpi, ja tyhjyys säilöö kylmyyden syvälle sisään. Valot sammuvat, hälytystä ei tarvita enää.
Äiti kaivaa savukkeen pojan avoimesta repusta, ja kuuntelee, kuinka askeleet loittonevat.
Tyhjä koulun piha on täynnä pian naurua, hippaa ja pikku riitoja, mutta myös kauhua, yksinäisyyttä ja kasvottomia lapsia.

" Äiti lupaa sulle äänen, ja kasvot. Sä et lähtenyt täältä turhaan."

Vertaistuki, kokemusasiantuntijuus ja asioista puhuminen ääneen, ovat meidän työkalumme.

Rakennetaan. Ei rikota.

*kirjoitus on minun fiktiota, monien faktoilla*

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...