Mä kasvoin lapsuuteni shakkinappuloiden ympäröimänä. Muistan edelleen puisen shakkikellon tikityksen keittiössä, kun faija ja kuvassa näkyvä, edesmennyt herrasmies, ottivat erää.
"Shakki"
"Shakkimatti"
Mä kasvoin lapsuuteni ymmärtäen, että ihmisen tietoisuus itsestään ja ympäristöstään merkitsee enemmän, kuin mitä sulla on.
Mitä sä omistat.
Meidän kotona näkyi voimakkaasti älykkyys, vaikka muusta saattoikin olla vajetta.
Lama-aikana kaikilla oli jotakin vajetta, taloudellista tai mielenterveydellistä: baarista haettu Alepan kauppakassi vanhemmalta, ei ollut harvinaisuus, eikä mikään "juttu".
Raahasin kotiin hymy patsaita ja kympin kokeita.
Alakoulu oli minulle helppoa, osan tiedosta hallitsin muuten vain. En lukenut kokeisiin koskaan.
Mikä ei ollut tietoa, oli minulle puserrusta. Pinnistelin sosiaaliset ja aistilliset ärsykkeet urheasti läpi alakoulun, oksensin migreeniäni koulussa ja kotona - esikoulussa jo lempinimeni oli "Yrjöpää".
Äiti otti minut pois esikoulusta. En muista, johtuiko kiusaamisesta, vai massiivisista migreenikohtauksista.
Opettajan ohjeet puuroutuivat päässäni. Paikoillaan olo oli kuristavaa.
Oli pakko juoda.
Lainata kumia, kynää.
Venytellä.
Piirtää pulpettiin.
Tic-oireet yrittivät tunkea läpi, Kurkkuääni muistutti hylkeen itkua, silmien ylisuureksi aukaisu ja räpyttely vitutti.
Silmäkulman nykiminen on edelleen kasvojeni ticci, 37 vuotiaanakin vielä, etenkin iltaisin, väsyneenä, kun yritän keskittyä ja kuunnella.
Tai kun ADHD lääkitys hiipuu elimistöstä pois.
Migreeni kasvatti poissaolotunteja koulusta, mutta "se on vain migreeni".
Se lamaannutti minut jo 3 vuotiaana.
12 vuotiaana tiesin mistä ravinnosta saan mineraalit. Mikä poistaa nestettä. Mikä ylläpitää suoliston tervettä nukkaa, ja raapii myrkkyjä pois sieltä.
Tieto oli vaarallista, kontrollin kaipuu ajoi syömishäiriöön. Päässä oli kaaos, mutta tiesin edes mitä söin. Ja milloin.
Lopulta oman syljen nieleminen oli hankalaa. Olin kuin kävelevä tikkunekku, iso pää, isolla suulla, jossa isot hampaat.
Yläkoulu toi vastuun omasta koulumenestyksestä, koealueet kasvoivat, lakkasin pinnistelemästä. Päästin köydestä irti, annoin lipua kunnes en nähnyt köyden päätä enää.
Olin vahva aineissa, jotka osasin jo valmiiksi, tai jotka kiinnostivat : äidinkieli, musiikki, englanti, uskonto.
En usko, mutta kiinnostuin miksi monet muut uskovat.
Äidinkieli sujui, kirjoitin pitkiä esseitä.
Englannin hallitsin jo alakoulussa niin hyvin, että huijasin 3 päivää sijaisopettajaa, olevani Elisabeth. Etten osannut suomea.
Rehtori ei innostunut tuolloin projektistani.
Yläaste oli välillä mukavaakin. Ystävien vuoksi - niitä oli muutama hyvä, joiden seurassa ei pinnistelyyn ollut tarvetta.
Pienessä humalassa koulu näytti myös pehmeämmältä paikalta.
Pääsin yläkoulun läpi, mutta en käyttänyt koko kapasiteettiani. 6,9 keskiarvo riitti minulle, olin iloinen, puserrus loppui.
Tai niin luulin.
Lapseni osaavat shakkia. Mutta shakkikello ei tikitä keittiössä, vaan ratsu saa rauhassa miettiä, saartaako kuningattaren.
Vai ei.
Itse en pelaa shakkia enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti