Koululainen.

Repun vetoketju on karhea, sitä ei ole vielä koskaan vedetty auki. Eikä kiinni.
Penaali tuoksuu uudelta muovilta, lyijykynät teroitettuna kilisevät kodissaan, ja putoavat uutuudenjäykän repun vatsaan.
Maailma on täynnä tuoksuja. Tuoksut auttavat muistamaan, hajuilla saan kiinni tunnetilan, jota tarvitsen. Haluan.
Ylitän suojatien, ainoan mun koulureitilläni, ja se tuoksuu ukkoselta. Sateen jälkeen uusi asfaltti haisee pelolta. Mua pelottaa.

Koulun kello soi. Kuulen äänimassan, josta voisi leikata viipaleita: innokasta naurua, jälleennäkemisen hysteriaa, roolien vaatimaa öhkäilyä ja reppujen kahinaa. Tuhannet kynät kilkattavat toisiinsa. Puristan kuulosuojaimia käsissäni, haluan vielä kuulla.
Sillä kohta en pysty enää.

Ne luulee, että tulin oppimaan matikkaa. Harjoittelemaan aakkosia. Kaipa mä niitäkin, vaikka lukemaan opin jo ennen eskaria, väärinpäin myös päässäni.
Matikkaa mä rakastan, näen lukuja toistuvan kaikkialla. Opella on 14 pallokuosia ballerinoissaan yhteensä, paitsi saumojen kohdalta puolittaisia vielä 5, joten 16,5 kokonaista. En mä jaksaisi tätä kolmosta tässä mallista piirtää. Olin kolme, kun tein kolmosia mallista.

Istun eturivin pulpetissa, ja pinnistän, jotten purkaudu. Ei mitään, mihin uppoutua, ei mitään, mikä siirtäisi mun "pakkojutun pois" .
Mun on pakko. Ihan pakko, noni, nyt kaikki nauraa.
Karjaisen ja taputan, parillisen luvun. Teen sen vielä.
Koko luokka katsoo mua, kaksi tyttöä nauraa.
Haistan mun tuoksukumia, ja ajattelen kotia. Siskon penaali haisee tältä, sisko on koti.

Ope kysyy, "onko sulla jotakin, jonka voisit jakaa koko luokalle? Asiaa? Jos ei, niin keskity oppimaan."

Mä yritän. Oppia. Ette vaan näe mua.

Yritän oppia tekemään mun "pakkojutut" hiljaa, ja sulkea silmäni muiden katseilta.
Opettelen laskemaan ruokalan nurkat päivittäin niin, ettei se kiinnitä ihan jokaisen huomiota. Tiedän, kuinka monta nurkkaa siellä on. Mutta kun mun on pakko laskea ne, ja piirtää sormia niiden saumoissa.
Opin joka päivä syvemmin, että kauheinta mitä lapsi voi elämässään tehdä - tai ainakin täällä koulussa - on puhua rumia.
Ja mitä tiukemmin yritän kuristaa sanat mun kurkkuuni, sitä pidempi ja rumempi jono, valuu minun suupielistäni sanoina ulos.

Opin, että olen täällä pelkkä stiplu.

Äiti sanoo, etten saa pidätellä mitään. Maailma kaipaa vuotavia valuja, "vaikket valinnutkaan sitä olevasi". Äiti sanoo, ettei elämää luvattu kenellekään helpoksi. Mutta se, joka alusta saakka repii itsensä irti piikkilangasta, päivittäin, aina vaan uudelleen ja uudelleen, oppii tekemään sen pian ilman isompia haavoja.
Ja voi sen jälkeen opettaa muita, jotka samaa reittiä kulkevat.

Edessäni seisovan hiukset tuoksuvat omenalle.
Ruoka jono etenee hitaasti, mutta kaikilla on kiire, jään puristuksiin.
Tänään on mun lempiruokaa, mutten haista sitä, vaan esanssinen omena valtaa mielen, ja toisten tahaton kosketus selkäni. Tulee kuuma, kuulosuojaimet liikahtavat kieroon, ja seinistä kimpoileva melusaaste repii korviini pysäyttävää kohinaa.
Kaivan taskusta tuoksukumin.
Pistän silmät kiinni ja lyyhistyn kyykkyyn ruokalan seinää vasten, opettelen rauhoittumaan itse.
Joku potkaisee mua kenkiin, tunnen näkkileivän terävän kulman poskessani.
Opettelen, etten nouse, ja puhu nyrkeillä. En osaa vielä sitä hyvin, eivätkä osaa ne toiset antaa minun olla.
Viisi minuuttia, sen mä vaan tahdon. Niin voisin jatkaa.
Mutta mä olen helppo kohde. Mä palkitsen aina reaktiollani.

Opettelen paljon asioita, jokainen päivä. Skarppaan, pinnistelen, pidätän ja vaimennan. Naamioidun. Yritän.

Mä olen vuotava valu. Haljennut muotti.

Mä haluan oppia, miksi mun pitää teipata itseäni jokainen päivä, jotta tekisin sileää jälkeä, kuten te.
Mä haluan oppia, miksi äiti sanoo, että meitä tarvitaan.
Mä opin joka päivä, kuinka repiä piikkilankaa, mutta vuodatan vieläkin verta.

Miksei kukaan halua oppia, miksi mä olen, mitä mä olen?
Miksi mä käytän kaiken voimani, että kelpaan teille? Enkä silti kelpaa, pelkäätte mua.

Miten mulle ei jää jäljelle kuin reppu täynnä lyijykyniä, jotka säilyvät terässään.
En pääse niitä kuluttamaan, keskityn pinnistelyyn.

Mä opin jokainen päivä olemaan joko naurettu oma itseni, tai hetken näkymätön ja rauhassa, mutta sileä ja valumuottiin sopiva. Jälkimmäinen on lainaa kovalla korolla.

Tahtoisin vain opetella matikkaa niinkuin muut.
Lukea ääneen ilman koprolaliaa, huudahduksia tai ääntelyitä.
Kirjoittaa, ilman että puristan kynää niin lujaa, että kynteni taittuvat.
Olla jonossa ilman pelkoa kosketuksesta, jonossa olijoiden huudoista korvaani, tai tic - oireista, joissa askellukseni on oltava tasaluku molemmilla jaloilla.

Kaikki kaltaiseni eivät osaa lukea ennen ekaa luokkaa. Kirjoittaa jo esiopetuksessa. Kaikki eivät pidä numeroista, kuten minä, tai opi englantia kuuntelemalla puhetta.

Jotkut kaltaiseni tulevat kouluun oppimaan kouluaineita Touretten, tai Aspergerin lisäksi.
Joillakin menee sama aika keskittyä pysymään aloillaan, kuin toisilla menee laskutehtävään.
Jotkut meistä kuluttavat kouluaineiden oppimiseen tarkoitetun motivaation siihen, että muistavat annetut ohjeet. Joillakin on kirjaimet ADHD.

Koulut alkavat.

Kuinka moni oppii äidinkieltä, kuinka moni opettelee kuinka kelvataan muille?

Kuka sen päättää.

Tämäkin poika, on olemassa. Ja ne tuhannet muut, kuten hän.