Kompensoiden kohti aikuisuutta

Kun nuori saa ADHD diagnoosin vasta lapsuusvuosien jälkeen, on hän ehtinyt vuosien ajan elämään Taistele tai Pakene - vaihteella, ilman asianmukaista tukea koulussa ja vapaa-ajalla. Usein arjesta tulee selviytymistä perusopetuksen pyörähdettyä käyntiin, vaikkei ulkoinen habitus lapsella vielä käynnistäkään aikuisen hälytyskelloja liiemmin.

Mutta lapsi havaitsee itsessään jo varhain muista poikkeavaa tarvetta ponnistella toiminnoissa tai taidoissa, jotka tuntuvat ylivoimaisilta, vaikka vertaiset suoriutuvat moitteettomasti. Usein kyse on perustaidosta, jonka "kuuluisi olla itsestään selvää", ja tämä oletus murentaa sitä supersankarimielikuvaa itsestään, joka suojasi ehkä kolauksilta siellä varhaislapsuudessa.

Nuori on jo yleensä kompensoinnin, selviytymisen sekä huonon huomion konkari, sieltä perusopetuksen alkumetreiltä saakka.

ADHD ei lähde kulumallakaan pois, eikä siitä "kasva ulos", vaan tämä aivojen rakenteellinen ominaisuus elää meidän mukana tuonpuoleiseen asti. Oirekuva elää vuosien saatossa, ja kerää itseensä toimintapoja sekä työkaluja, joilla pysyä koossa.

Se pakka kun ei jeesusteipillä kasassa pysy, eikä lauseella "nyt vaan itseään niskasta kiinni" tee minkäänlaista positiivista vaikutusta, heittäen samalla rangaistuksia ilmaan kuin karamelleja penkkareissa.

Ilman asianmukaista hoitoa tai tukea, tai kokonaan tiedostamatta teinin ADHDn olemassaoloa, nuori on todennäköisesti poiminut itselääkinnän "helmiä" leijuessaan toiminnanohjauksen painovoimattomassa tilassa, ilman neurotyypillisille tuttua palkitsemisen tunnetta tai motivaatiota.

Nuori ahdistuu omasta päästään:

Miksi en saa tyydytystä, vaikka onnistuin? Vaikka opin tämän?

Miksi se ei kiinnosta enää, vaikka olen tosi hyvä tässä?

Miksi läksyt ovat koulun jälkeen kuin raskas kivi, jota kannattelen, miksi en jaksa?

Miksi tämä kaikki on minulle turhaa ja merkityksetöntä, vaikka aihe on yleistasolla tärkeää?

Miksi en voi vaan tehdä itseäni kiinnostavia asioita, jaksan niihin uppoutua tuntikausia?

Miksi tupakka ja päihteet tuovat päähäni "tavallisen" olon, jopa kirkkaan, kuin saisi näkökyvyn pitkän sokeuden jälkeen?

Moni nuori hyötyy ADHD lääkityksestä, joita on stimulantteina sekä ei-stimulantteina, ensin mainittujen ollen niitä käytetympiä ja ADHDn hoidossa tutkitusti tehokkaimpia.

Nuori jos on itselääkintää päihtein suorittanut ennen diagnoosiaan, voi se valitettavasti vaarantaa toimivan lääkityksen myöntämistä, nimenomaan stimulanttien, joissa väärinkäyttöpotentiaali olemassa. Tämä herättää itsessäni ristiriitaisia tunteita, ja hiukan turhautumistakin:

Nuori, joka on selviytynyt koko pienen ikänsä erinäisin menetelmin, roikkunut huterissa pelastusrenkaissa kiinni niissä syvissäkin vesissä, on vihdoin saamassa tukea.

Oikea lääkitys saattaa olla merkittävä suunnanmuutos, ja ehkäistä päihdekäyttöä tulevina vuosina, sillä aivokemiaa tasaa tällöin reseptilääkitys, ei päihde.

Nuori saisi otteen elämästä, onnistumisia, potentiaalinsa käyttöön: Potentiaalia, taitoa, tahtoa ja intohimoa usein löytyy, mutta aivojen välittäjäaineet eivät jaksa ylläpitää ja ruokkia niitä tarpeeksi pitkään, jotta ehtisi hyötymään niistä merkittävästi.

Itseselviytyminen kostautuu, ja yksi yleisimmin toimiva työkalu, otetaan automaattisesti pois.

Ei usein edes anneta tilaisuutta.

Näissä onneksi on poikkeuksia, tapauskohtaisia sellaisia. 

Ei-stimulantteja saa päihdetaustallakin, mutta kaikille hyöty ei avaudu optimaalisesti.

Kaikille ei lääkitys sovi lainkaan, tai eivät tahdo sellaista. Mutta kuntoutus, tieto, itsetuntemus ja ymmärrys ADHDn kokonaisvaltaisuudesta on elintärkeää. Lääkitys on puolestaan osalle täysin välttämätön arjessa selviytymisen kannalta.

Diagnoosi on portti itseymmärrykseen.

Kumpa se olisi portti myös ympäristön ymmärrykseen.