lauantai 4. toukokuuta 2019

Kivisiipiset lapset.

Otteita arjesta. Monen kodin, muovailtuna yhteen, yhdeksi tarinaksi.
Sekoitus eri neurokirjon lasten äitien todellisuutta, yhden äidin kokemuksesi. Mukana itse elettyjä viipaleita.

Sieltä, minne Super Nannyn vinkkivitoset - yleisesti toimivat, hyväksikin todetut Rajat Ovat Rakkautta - metodit - eivät saa jalkaansa oven väliin.
Sieltä, jossa näitä edellämainittuja voi kyllä huudella oven takaa. Mutta se ovi pysyy kiinni, kunnes ymmärrät, mitä yrität edes avata.

Äiti istuu päiväkodin toimistohuoneessa kädet sylissään, ja nyppii kynsinauhojaan. Illalla valmiiksi mietitty palopuhe lapsen tuentarpeista on puuroutunut kurkkuun, eikä se solju ulos enää uskottavasti. Kuvittelenko kaiken?

Äiti hymyilee, ja yrittää saada päiväkodin jälkeisistä lapsen mentaalipurkauksista selkeää kerrottavaa kuvaa. Siitä, kun oma lapsi edustaa reaaliversiota Dr. Jekyll & Mr.Hydesta, päiväkodissa reipas äidin enkeli, kotona maaninen saatana, joka tappaa itse iltapalansa, ellei harhauta.

Kai se lapsi on sittenkin kuten valtaosa vertaisistaan, ajattelee äiti, ja nyökkäilee autopilotilla päiväkodin kasvattajalle.
Lapsi saa kehuja, on ikätasoaan edellä akateemisesti, sekä verbaalinen lahjakkuus loistaa. "Täysin esikouluun valmis", mitä  nyt sääntöjen noudattamisen pulmaa, toiminnanohjauksen päivittäistä haastetta, päiväkodista pakenemista ja ryhmässä toimimisen hankaluutta (suom.kaikki muut lapset ovat kusipäitä, tylsiä, tai eivät ymmärrä mistään mitään, yksin on helpompaa. Ei tarvitse korjata muiden epäkohtia, tai väärää tietoa, eikä väärin leikittyjä leikkejä.).

Äiti katsoo kelloa, ja pohtii kuinka monta minuuttia hän kykenisi pitämään aivosumua yllä. Hän ei jaksakaan, kertoa. Hän ei jaksakaan puhua siitä, kuinka viisivuotias poika potkii äidin sääret mustelmille kotimatkalla päiväkodista. Huutaa vittusaatanaa, ja nykii niskaansa.
Äiti ei jaksa itkeä, kuinka pelkää hakea lapsensa päiväkodista.
Katsoa, kun enkeli muuttuu irvikuvaksi yhdessä huokaisussa portin sulkeutumisesta, lapsen hartioiden lysähdettyä, kaiken kuorman alle.

Enkelin siivet ovat kiveä, ja ne laahautuvat asfalttiin, repien vastusta lisää, sillä nyt niitä ei tarvitse enää jännittää.

Äidille ei tarvitse skarpata.
Päiväkodin äänet, tuoksut, siirtymätilanteet ja sosiaaliset ärsykkeet ovat kivettäneet pojan siivet, eivätkä ne päiväkodin arjen jälkeen enää pysy ylhäällä.

Asfalttiin jää ura.

Äiti ei tahdo edes yrittää saada ketään kuuntelemaan. Koska kukaan ei näe.
Arki omistaa hänen osaavan auringon lapsen, pojan, jota hän ei itse tunne maanantaista perjantaihin.
Hän hakee kotiin lapsen, joka nukahtaa kiinnipidossa hiukset märkänä äidin syliin, jättäen huoneeseen seinistä kimpoavat huudot.

Tapan itteni.
Äiti mä en jaksa enää.
Vihaan mun elämää.
Miks tää mun pää ei sammu ikinä.
En ikinä saa kavereita.

Äiti katsoo lasten maalauksia toimiston seinällä. Tunnistaa oman lapsen teoksen korttelin päästä: söpöjen pastellisten pääsiäismunien seassa tönöttää musta möllykkä. Pikimusta pallo, joka imitoi pääsiäismunaa, tai pommia 🤔
Yläpuolella lukee: "Jeesus oli kusettaja."

Akateemiset taidot käytössä, miettii äiti.

Äidille puhutaan: kasvatus, rajat, nukkumaanmenoajat, ravinto ja rakkaus, kehu ja kannustus vilahtavat sanoina pulppuavasta pölinän virrasta. "Ikään kuuluvaa itsensä etsimistä".

Kaikki menee hyvin.
Kaikki on hyvin.

Hyvin?

Äiti yskäisee, ja kysyy mahdollisuutta kiertävän erityislastentarhanopettajan arviointiin. Katse harhaillen, ohimennen, kuin puhuisi säästä. Äiti ei kestä väheksyntää eikä naurua nyt. Hän tietää, että tämäkin keskustelu räjähtää kotona käsiin: lapsi reagoi vahvasti jo siihen, että äiti on päiväkodissa, hänen enkelimiljöössään. Äiti ei kuulu sinne.

Äiti kuulee, kun lapsi potkii kengänkärjellään ovea. Hiki nousee kasvoille, äiti odottaa vastausta arviointia koskien.
"No jospa nyt odotellaan hetki. Kuitenkin hyvin menee. Ei huolta lapsesta täällä ainakaan."

Äiti kertoo, että lapsi nukahtaa syliin, kun joutuu estämään tuhon itseään, muita ja kotia kohtaan. Että on selkeästi ylikuormittunut päivähoidosta. Hän tuo kuulosuojaimet ja pienen säkkituolin, jonne päästä "turvaan" kun tarvitsee, jos vain sopii.
Jospa se vähentäisi kuormaa. Siipien painoa. Jospa kotiin olisi kiva palata, kun ei tarvitse pinnistää voimiaan jo päivähoidossa täysin loppuun.

Kuulosuojaimet ovat ongelma, sillä ohjeistaminen päivähoidossa kärsii.

Säkkituoli, edes pieni, ei käy. Kaikilla kuuluu sitten olla, eikä tiloja moiseen ole.

Äiti avaa päiväkodin painavan oven, ottaa syliin syöksevän pojan vastaan, ja hengittää viileää ilmaa kuin ensimmäistä kertaa. Poika kysyy:
"Äiti mennäänkö nukkumaan? Mun pää on niin väsynyt. "

Sinä iltana, Pikku Kakkosen aikoihin, nukkuivat kaksi sylikkäin, mutta ilman hikisiä hiuksia.

Äiti laskee minuutteja: hän ehtii vielä vessaan, ennenkuin ekaluokkalainen saapuu.
Pyykit pestynä, ruoka valmiina hellalla ja toiveikas mieli valppaana, kuulee äiti avaimen rohinan ulko-oven lukossa.

Reppu lentää eteisen peiliä päin kauniissa kaaressa, ja äkilliset huudot sekä pakkokiljahdukset kaikuvat hiljaisessa kodissa.
Huudoilla ei ole sanomaa, vaikka ne puhuvat puolestaan tarinaa, jos osaat tulkita.

Äiti istuu olohuoneen lattialle, ja pyytää pojan läksyjen tekoon. Kirjanrepale kaivautuu esiin, ja hymyilevä poika tekee matematiikan tehtävät kolmessa minuutissa, koska se kiinnostaa häntä.

Äidinkielen tehtävä on kuin vihkivettä manalan asukille.
Lyijykynä porautuu vihkon sivujen läpi, ja kirjaan kirjoitetaan "Äikkä on huora".
Olisi pitänyt keksiä kirjan kuvasta tarina, mutta poika ei luo tyhjästä jotakin, jota ei ole itse elänyt. Vaihe on nyt tämä, ja äidin yritys auttaa, päätyy itsensä kokoisen pojan kanssa sylikkäin nukahtamiseen.

Hiukset ovat molemmilla märät.

Mutta eivät sentään veriset, joka voisi olla se toinen lopputulos, päätään seinään hakkaavan lapsen itserauhoituksen tuloksena.

Äiti katsoo aamulla postin tuomia kirjekuoria Työvoimatoimistosta.
Lisää työpaikkoja joihin hakea, ilman työtä vastaavan koulutuksen omaamista, ja kolmivuorotyönä toteutettuna.
Äiti nielee kylmän kahvin nopeasti alas, ja katsoo nukkuvaa poikaa.

Sulkeudutko taas piiloon kaappiin, kun rapussa kuuluu ääniä? Soitatko töihin, ja kerrot kuolevasi? Selkään sattuu, kun pelottaa olla yksin niin paljon.
Lähetätkö taas viisitoista viestiä äänettömään puhelimeeni, kuinka aiot polttaa koulukirjasi, jos en auta läksyissä keskellä työpäivää? Ettet vaan olisi Se Laiska, joka jättää tekemättä siksi, "kun ei viitsi."

Vaikka oikeasti et muista, mitä olet lukenut, etkä sisäistä luettua tekstiä. Lisäksi käsien tic-oireet tekevät kirjoittamisesta vaikeaa.

Huudatko taas kesken työpäivän puhelimeen ruokatauollani, kuinka "kaikki feidaa", lupasivat olla, mutta eivät vastaakaan puhelimeen? Kuinka tiedät olevasi erilainen kuin muut. Kuinka olet varma, ettei kukaan oikeasti tahdo olla kaveri, vaan olet aina se "jämä" vaihtoehto.

Pelkään että jätät ulko-oven auki.

Istut rapussa 4h shokissa, kun avaimet unohtuvat, ja akku on loppunut puhelimesta.

Olet laskenut allesi koulumatkalla, kun pakkoajatuksesi eivät jätä rauhaan.

Kaikki menee hyvin.
Kaikki on hyvin.

Niin hyvin, että omaishoitajuushakemus hylättiin, koska "lapsi ei ole tukivälineiden varassa, liikkuu itse, pukee itse, syö itse."
"Lapsi on toimintakykyinen ja itsenäisesti pärjäävä koululainen", joka tukehtuu kymmeneen vaahtokarkkiin kerralla, hakiessaan aistituntemusta suussa.
"Lapsi ei ole vaaraksi itselleen, sillä kävelee yksin koulumatkansa."
Jos siis siellä ei ole työmaata tai mitään poikkeavaa: tällöin lapsi on kuin halvaantunut posliininukke tien reunassa, ja lamaantuu, koska m u u t o s.
Tai juoksee ilman harkintaa vilkkaalle autotielle.

"Lapsi on kykeneväinen hoitamaan perushoitotilanteet itse", kunhan vaan ei tule iso hätä housuun kesken koulumatkan, ja pökäle putoa lahkeesta eteiseen, itsekunnioitus mukanaan.
Koska koulu jännitti niin paljon. Ahdisti. Kuormitti. Pelotti.

Äiti lukee puhelimestaan Wilmaviestejä, ja tuntee vatsahappojen nousevan kurkkuun, syövyttävän äänen ja hiljentävän kokonaan.
Poika on piiloutunut luokan ahtaimpaan koloon, hokenut numerosarjoja, ja ollut täysin ulottumattomissa.
Seissyt sukkasillaan sateessa, koulun pihalla, kesken oppitunnin. Eikä kukaan saa koskea häneen.

Poika on pyytänyt, saako hän kuolla, ja syntyä uudelleen. Parempana. Kuten te muutkin.
Hän ei tahdo olla hullu enää.

Äiti sulkee puhelimen.

Yksi kirjekuorista pöydällä sisältää avaimen, oven toiselle puolelle, sinne jossa ne kasvatusvinkit eivät saa tuulta alleen. Hapettomassa tilassa ei mikään lennä.

Paitsi kivisiipiset lapset.

Kirjekuori sisältää vastaanottoajan akuutille lasten neuropsykiatriselle poliklinikalle. Äiti tuntee kuuman veden kastelevan kasvonsa, oljenkorsi tuntuu paksulta ankkurilta, raskaalta kettingiltä mistä ottaa kiinni keskellä hirmumyrskyä.

Poika katsoo äitiään, ja vilkuttaa.
Päättötodistus peruskoulusta edustaa vapaalippua elämään: sinne, jossa omat vahvuudet nousevat haasteiden yli, kun niitä vähän kannatellaan.
Poika kumartaa lavalla yleisölle, ja voitelee itsensä suosionosoituksiin.

Pakko-oireista, tic-oireista, eikä pakkoliikkeistä ollut muutamaan minuuttiin tietoakaan, nopea rumpusoolo oli virheetön.
Musiikkilukio näkyy tulevaisuudessa käsinkosketeltavana totuutena, ja kivinen paino selässä on helpompi kantaa kasvaneilla voimillaan.

Siivet eivät koskaan putoa kokonaan pois.

Mutta vahvempana, niillä voi jopa lentää.

Tourette.
Autisminkirjo.
ADHD/ADD
SI-häiriö

Niin moni auringonlapsi päiväkodissa, esiopetuksessa, koulussa, pinnistelee viimeisillä voimillaan selvitäkseen päivästä.
Niin moni diagnoosi syö voimavaroja, ilman näkyvää fyysistä vammaa.

Älä kävele aikaisen avun ohi.

3 kommenttia:

  1. Pysäyttävää ja niin samaistuttavaa tekstiä. Voimia sinulle ❤️

    VastaaPoista
  2. Valtavan upea äiti olet! Liikutuin syvästi ja toivon sinulle helpotusta arkeesi!

    VastaaPoista
  3. Huh, miten hengästyttävä teksti. <3

    VastaaPoista

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...