ADHD ja yläaste. Pitääkö jo pystyä?

ADHD ja yläaste. Mihin pitää pystyä?

Kyllä tässä iässä pitää jo osata..
Kyllä tämän ikäinen jo hallitsee..
Kyllä kuuluu tämän ikäisen jo pystyä..

Ja vanhempi raapii päätään. Kun ei selkeästi pysty.
Teini lakkaa pyytämästä apua: "vain tyhmä" kysyy neljättä kertaa samaa asiaa.

Opettaja näkee laiskuutta ja välinpitämättömyyttä: läksyjä ei merkitä, kirjojen sivut ammottavat tyhjyyttään. Opiskeluvälineiden puuttuminen on jo sääntö - ei poikkeus.
Oppilas ei saavu tunneille ajoissa, on satunnaisesti väärillä tunneilla, poistuu koulusta kesken päivän. Istuu pulpetin ääressä huppu päässä, kännykkä kourassa, eikä kunnioita koulun sääntöjä.
Kieltäytyy työskentelemästä, niskuroi, uhmaa auktoriteetteja ja saa vaikean oppilaan näkymättömän leiman otsaansa.
Ei kunnioitusta, ahkeruutta, kiinnostusta omaan oppimiseen eikä ilmeisesti käytöstapojakaan. Kasvatuksessa löysyyttä, rajojen puutetta.

Vanhempi tuntee jokaisesta puhelimen kilahduksesta muljaisun vatsassaan. Oliko se tuntimerkintä vai viesti koulusta? Nytkö soittaa opettaja? Tekemättömiä koulutöitä kasaantuu, pyyntöjä ja kehoituksia tukiopetuksiin satelee milloin äidinkielestä, milloin matikasta. Äiti räpsii screenshotteja teinille läksyistä, ja kyselee tuntimerkinnöistä. Muistuttaa kokeista, kyselee sanoja. " Opetellaan edes nämä kymmenen käsitettä, joko? “

Tukiopetus on aina myöhään, koulupäivän päätteeksi.
Hyvä kun teini kykenee pitämään itsensä kasassa koulupäivän, sillä lääkityskään usein ei puolta päivää pidempään tuo vastetta. Kuormitus näkyy raskaana varjona lapsen ympärillä, koulun jälkeen ei usein ole voimia enää mihinkään.
Ollapa ala-aste, oma luokka ja ohjattu oppimisen polku.

Yläkoulu on vastuuta, oman toiminnan ohjausta. Useita luokkia, vaihtuvia opettajia, tunnuksia ja muuttuvia jaksoja.

Teini nieleskelee jännitystään, tänään liikkaa, mutta missä? Itse pitää löytää joku urheilukenttä. Jossakin. Ne lukee kyllä koulun seinällä, jossakin. Muisti ei anna vastausta.
Läksyt löytyvät omasta Wilmasta, jonne teini on saanut tunnukset. Mutta ne eivät toimi, "salasana virheellinen", ope sanoo että pitää selvittää sen jonkun kanssa, kenen nimeä ei muista.
Läksyjä ei merkata kuukauteen.

Mä olin hyvä koulussa, tai luulin niin. Kuudennella sain kiitettäviä, vaikken lukenut koe alueita - en pysty sisäistämään tekstiä, tai sitten en muista mitä olen lukenut. Mutta se ei haitannut viime vuonna. Osasin, kun mulle näytettiin. Tiesin, koska se kiinnosti, jotkut läpäisin rimaa hipoen: ne aineet eivät motivoineet.
Nyt en pysy perässä, olen hidas, muut ovat kappaleita edellä. Alueet on isoja, kokeiden sisältö laajaa sekä monipuolisempaa.
Lue. Opettele ulkoa. Tee monisteet.

Monisteet ovat kasa ryppyistä ruttua repun pohjalla.

Penaalikin jäi kotiin, taas. En jaksa edes kysyä kynää lainaan. Kuulen ohjeet, mutten tiedä mistä se puhuu. Haluun tietää. En kehtaa kysyä, koska sitten se näkee, että mun kirjan sivut on tyhjät.
Pitää päästä pois. Kaikki tekee jo jotakin, näytän idiootilta.
Mä pääsen pois, ja tiedän miten.

Teini kaivaa luurin esiin, ja kuulee, kuinka edestä kuuluu "puhelimet pois".
Puhelin pysyy kädessä.
Pian teini poistetaan luokasta, eikä mikään tai kukaan pyydä jäämään kouluun ylipäätään: huppu päähän ja ulos rakennuksesta.
Viesti äidille: "mä lähen himaan, vittu mua ahdistaa täällä"

Äiti koittaa auttaa. Koulu tarjoaa tukiopetusta koulun jälkeen, taas.
Teini kaatuu sänkyyn, eikä pää jaksa edes sisäistää mitä telkkari huutaa. Ehkä se huutaa hänelle "vitun Idiootti, et sä osaakaan mitään".

Loppupäivä on puuroa, kaverit soittelevat, mutta koulu vei voimat kuin viemäri saippuavedet. Teini yrittää kirjautua Wilmaan, muttei salasana vieläkään toimi.
Vitut.

Turha kai se on yrittää, oon jo liian jäljessä, enkä pysty istumaan tukiopetuksissa, en saa pyörää pysähtymään päässä enää silloin.
Tukehdun siellä.

Tämän ikäisen pitäisi pystyä jo.

Mun pitäisi osata jo.
Nyt kuuluisi jo kyetä.

En hahmota koulun tiloja, sitä ympäristöä: en muista missä mikäkin luokka on. Eksyn, ja mun ikäinen ei eksy enää sisätiloissa.
En hallitse käsitettä Aika: ensi viikko ei ole mitään, eilistä en muista, tänään on ainoa todellisuus. Ehkä huominen, hyvänä päivänä.
Motivaatio on mulla kuollut nälkään ja näivettynyt: tehtävämassan alta ei näy palkinto. Aloittaminen on turhaa, kun lopputulos on liian kaukana. Tarvitsen annoksen jo nyt, mutta kohta millään ei ole enää väliä.

Pyörä pyörii, ja vierin sen mukana alas. Liiskaudun ja pian jo oksettaa.
Kaukaa huudetaan "kiipeä kiipeä, pysy kyydissä, hyvin se menee! “ ja pakko kai se on pysyäkin. Olen survottuna koneistoon, se pieni kivi rataksessa. Ei se ketään haittaa, muttei pääse poiskaan sieltä pyörimästä.
Kolisemasta.
Aiheuttamasta kitkaa ja turhia hidastuksia.

Saisipa oman pyörän, olla se pyörä. Rullata sopivan loivaa alas, ja selvitä pikku huimauksella.

Siellä ne tuhannet kivet kolisee, nytkin.
Iso pyörä pyörii, eikä kukaan huomaa niitä pieniä murikoita, ennenkuin koneeseen tulee kitkaa, ja silloin se on "häiriö".

Mutta kun sen ei kuulu olla. Eikä ole, jos ne huomataan ajoissa.

Yläaste ei vie neuropsykiatrisia ominaisuuksia pois. Oirekuva ei pyyhkiydy, vaan murrosikä voi joko muuttaa oirekuvaa tai jopa pahentaa sitä.
Motorinen levottomuus voi hiipua, ja tarkkaavuuden sekä tiedon sisäistämisen pulmat voivat iskeä vasten kasvoja kovempaa kuin alakoulussa.
Vastuun ottaminen omasta koulupolusta on monelle ADHD nuorelle vaikea ja kuormittava vastus arjessa, sillä työmuisti ja motivaatiokeskus pistävät vastarintaa. Yhtäkkiä kukaan ei sano "tee tämä huomiseksi, ja ympyröi nämä koealueeksi".
Vaan teinillä on tietyt aineet tietyssä jaksossa, tehtäväalueita joissa deadline ja läksyt Wilmassa yleensä. Paljon sisältöä, mutta näkymättömissä: ADHD ihmiselle sitä ei silloin ole olemassa.
Hyppytunteja kesken koulupäivän. Tilaisuuksia katkaista koulumoodi, ja mahdotonta vaihtaa takaisin päälle. Vapauksia edetä omassa tahdissa, kunhan etenet: portti täyteen tekemättömyyteen, koska kukaan ei vahdi siinä reunassa. Kotonakaan ei kaikkeen pysty, vaikka yritetään kovasti.

Tukea tarvitaan.
Tukea, pilkkomista, soveltamista ja aikaa, sekä suullista ja kirjallista ohjaamista. Näyttämistä. Kertomista uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja vielä kerran uudelleen.
Vahvuuksien huomaamista. Koealuiden kaventamista. Kokeiden suorittamista osissa ja mahdollisuutta tehdä eri tilassa, jos ärsykkeet häiritsevät keskittymistä.
Tuki koulupäivän sisälle, ei sen ulkopuolelle: heidän kapasiteettinsa oppia on olematon, kun kuormitus on tapissa, joten iltapäivän tukiopetukset ovat monesti uuvuttavaa, sekä ajanhukkaa. Kaikille

Yläkoulussa ei pidä vielä pystyä, kyetä tai hallita.
Oppiminen tapahtuu parhaiten, kun tunnistetaan yksilölliset rajat, vahvuudet ja keinot oppia.
Aina siihen ei edes tarvita hurjia resursseja, vaan informaatiota ja selkeyttä. Onnistumista, sopivasti haastetta ja sovellettua suorittamista - tukiopetus iltapäivällä on kuormittava tekijä, rankaisua omasta kyvystä oppia toisenlailla, sisäistää tietoa.
Väsyneet aivot eivät vastaanota tietoa, eikä muistijälki tallennu optimaalisesti.

ADHD kulkee mukana, läpi elämän.
Yläasteellakin.