Leikki-ikäinen ja mediakasvatus

Leikki-ikäinen ja medialaitteet.

Ehdoton ei?
Passivoi ja pistää "kierroksille"?
Kaikkinensa pahapaha lapsuuden turmio, ja viattomuuden riistäjä?

Vaiko osa teknologian luonnollista kehitystä, yksi oppimisen keino muiden joukossa?
Valvottuna väylä tietoon, mutta valvomatta väylä tiedon ylitulvaan?

Kaikkea tuota, ihan jokaista. "Ei makeaa mahan täydeltä", sanoo sokerileipuri. Ei visuaalista virikkeellisyyttä yli sietokyvyn, sanoo neuropsykiatri.

Mutta mikä on sopivasti, ja mikä on sopiva ikä lapsen hyödyntää medialaitteiden viihde-ja oppimistarjontaa?

Tässä kohtaa varmaan pätee yksi mantra ylitse muiden, ja ehkä jopa yli suositusten:

Tunne lapsesi.

On lapsia, joiden kapasiteetti ottaa vastaan visuaalista stimulaatiota ja ärsykettä, sekä sovellusten vaatimia ohjeita, ongelmanratkontaa tai hahmoituskykyä, on heikompi. Tai, sanotaanko mieluummin reaktiivinen, herkkä.
On lapsia, jotka kykenevät hyperfocukseen jo kolmivuotiaina, ja puolituntia värityssovellusta on helppo nakki.

On lapsia, jotka uppoutuvat mielenkiintoiseen sisältöön, jonka lopettaminen katkaisee hyvän flow-tilan. Aiheuttaen "eroahdistuksen", jonka saa muuten lopettaessa minkä hyvänsä itseään motivoivan aktiviteetin.
Kun motivaatiokeskus saa "ravintoa" tyydyttävästä puuhasta, aivokemiassa fluidit virtaavat vilkkaasti, on lopettaminen "kesken" kuin seinään juoksu.

Vituttaa yhtä rankasti, sattuu jopa aivolohkoon.
Tulee tyhjyys.

Tässä kohtaa kimpoaa pallo huoltajalle. Aikuiselle.

Niin tylsää kuin se onkin, rajatut peliajat kaikessa auktoritäärisessä kurjuudessaan, ovat lapsen - leikki-ikäisen tai koululaisen - oppimisenkin kannalta, aikuiselta hyvin suositeltava teko.
Perkeleitä sylkevä ja laitteita viskova pikkuinen rakkauspakkaus on brutaali näky, mutta luonnollinen reaktio herkän neurokemian syövereissä painivalla pallerolla.

Pelin selkeä väli-ilmoittelu, "ruoka kohta valmista, sen jälkeen ei paluuta laitteille", ajastimen ja hälytysten käyttö konkretisoi aikaa lapsellekin.
Ajantaju hiukan hahmottuu, sillä aikakäsite on monelle kouluikäisellekin jotakin epätodellista.
Aikaa ei näe, silloin sitä ole, kulu eikä tarvitse ajatella. Lisäksi tauotus ja pienet välihäiriöt katkaiset liiallista hyperfocusta, jolloin irtautuminen ei ehkä ole tiiliskivellä päähän - vertaus.

Meillä käyttää jo 3v mediasovelluksia, Pikku Kakkosesta muistipeleihin ja lasten juutuubiin.
Autopelit, rakennuspelit ja englanninkieliset lasten lorut, ovat laiteaikana kulutuksessa, ja Baby Shark-lasten biisi tunkeutuu jo yöllisiin painajaisiini.

Mutta aikarajattuna tämäkään, ei sulje muita toimintoja pois. Ei liikuntaa, leikkiä eikä unen saantia.

Medialaitteiden - sekä sovellusten käyttö arkipäiväistyy yhä enemmissä määrin, ja kouluissa opiskelu painoittuu entistä enemmän virtuaalimaailmaan.
Kirjojen kantaminen on pian "vanhaa hyvää aikaa", ja chromebookit eskarirepuissa peruskauraa.

Maailma kehittyy, ihmiset ja tietoisuuden kulku sekä käsittely, muuttuu.

Joskus muinoin, kirjoja ja aikakausilehtiä pidettiin pakanallisina, sekä passivoivina. Tuhoisina ihmismielelle.

Tuho tulee, sitä ei voi pysäyttää. Ihminen on osansa sen edistämisen hyväksi jo tehnyt, olemme itsetuhoisin laji koko planeetalla.

Onko medialaite oppimisen välineenä isossa kuvassa isoin ihmiskunnan päänsärky, vai yksi kehityksen askel lisää, joka potkaisee perseelle jossakin vaiheessa tämäkin?

Tiedä häntä.

"Daddy shark, bam bam, badambam......"