Elämälleen sokea.

Pakko se on kääntää jokseenkin nurinkurin tämäkin asianhaara.
Kun mikään "tavallinen" ei ole itsestäänselvää, helppoa, nopeaa ja arkista.
Ei meillä ole. Ei ole vuosiin ollut, mutta kun kaikkeen turtuu. Kaikkeen sokeutuu.
Kuten gynegologit: liukuhihnalla pimeyden onkaloita, eri tuuheuksilla. Salaperäisyys ropisee jo viimeistään kolmentoista römpsän kohdalla pois, jos ei aiemmin.
Meidän perheessä värisokeus on pyyhkinyt sävyt lähes kaikesta neurokirjon mukana tulevasta, ulottuen vapaa-aikaan, opiskeluun, työelämään, vuorovaikutukseen, sosiaaliseen elämään ja käsitykseen Tavallisesta Perhe-elämästä. En tykkää käyttää sanaa Normaali. Mutta jotta vertauskuva tulee hahmoitetuksi sinun päässäsi, jotakin termiä on käytettävä. Joka kuvaisi keskivertoperhettä, keskivertohaasteilla. Perhettä, jolle psyykelääkitykset, stimulantit, osastojakson pohdinnat, erityisentuentarpeet, jalkautuvat tuet, neurokemia, pelko, musta huumori, aistituotteet, kuormitus, sensorinen integraatio, kirkuva rakkaus ja muille todistelu, eivät ole arkea.

Kuten meille.

Olemme sokeita jälkipurkauksille: on täysin tavallista tulla kotiin yläkerrasta ystävän luota kylästä, ja löytää ääntä pitävä kuusivuotias sikiöasennosta isin ja äidin sängyn patjan välistä. Aistihakuisuus + kuormitus.  Matkalla kotiin yritys päästä oman kodin oven läpi, ei sekään tee muuta kuin vituta jonkinverran. Kun rapussa nääs kaikuu.

Olemme sokeita lapsille, jotka katoavat kaupan hyllyjen väliin. Piiloutuvat hyllyjen alle, juoksevat pizzerian keittiön puolelle. Olemme sokeita omalle valppaudelle: katse etsii potentiaalista kadonnutta, suu kieltää kiipeämästä hississä kattoon roikkumaan, ja käsi pitelee kuollutta imitoivaa, kiroilevaa ja löysää ruhoa. Joka ei saanut nyt Hesburgerin nuggetteja. Katsomme säyseitä jälkeläisvertaisia kaupoissa, harrastuksissa, julkisissa kulkuvälineissä. Ravintoloissa syömässä. Näitä lapsia, jotka eivät kaada ketsuppia lautaselleen ja huuda "VERIMERI!", lapsia, jotka eivät parkouraa lähijunassa. Lapsia, jotka istuvat nätisti, kysyvät luvan, kävelevät paikasta A paikkaan B ilman metriäkään ryömimistä, hyppypotkuja, karhukävelyä, ryntäilyä ja älämölöä.

Katsomme. Ja pohdimme joskus, mikä heitä vaivaa 🤔 Onko heillä syke?

Olemme sokeutuneet vanhempien kauhulle lääkitä lastaan, niin buranalla kuin vaikka stimulanteilla. Psyykelääkkeet, lisdexamfetamin, atomoksiini, metyylifenidaatti ja muut pikku purtavat, ovat vuorollansa tulleet tutuiksi. Ja moni tullut jäädäkseen, jotta voin taata lapselleni tulevaisuutta. Noh, takeita ei kukaan saa. Vanhemmuuden ikuinen ase ohimolla. Mutta avainnipun sinne, tulevaisuuteen. Ihminen yksilönä itse saa selville, sopiko mikään avain lukkoon, vai jäitkö raapimaan ovea.
Perspektiivi muuttuu, kun hyppäät myrskyn silmään, oli se myrsky mikä hyvänsä.
Värisokeus saapuu, ja sitä olettaa, että päiväkahvikeskusteluna jokainen pui neuropsykiatrian viime käyntejä, tic-oireiden päällekkäisyyksiä ja iloitsee, että vartalon pakko-oire lapsella korvaantui vihdoinkin jollakin Vähemmän Ahdistavalla. Kuten huudahduksella " Pinkki Elefantti! "

Joka on puolisosi syy.

Touretten kanssa eläessä musta huumori ottaa vallan, eikä sitä tulkitse enää edes mustaksi.
Isi ajatteli "kääntää" huomaamatta erästä koprolalian tuotosta härskiyksineen, huutamalla päälle Pinkki Elefantti. Ja se jäi.

Poika nauraa, että vittusaatanahuorapillupaska oli edes NORMAALIMPI kuin vaaleanpunainen norsu.

Joten aamukahvia keittäessäni, saattaa kahvinpurut lentää kattoon joskus. Kun hiljaisessa kodissa hiipii uninen lapsi vessaan, ja huutaa nuoren pojan sopraanolla PINKKI ELEFANTTI!

Poika nauraa. Ja Äiti pohtii, olisiko lantiopohjalihaksissa treenin paikka, ettei tuo Tena olisi ihan vielä ajankohtainen..........🙄

Omalle arjelleen sokeutuu.
En tiedä mitä tekisin, miten täyttäisin päiväni. Kuinka olisin kuin sumussa, jos riisuttaisiin pois jatkuva valppaus, varpaillaan olo, valmistautuminen. Tekojen sanoitus, tunteiden sanoitus, toiminnanohjaus ja tauon varastaminen jostakin.

En mä näe mitään. Miksi mä olisin?

Kuinka kävellä sellaisia saappaita, joissa lähtee lentoon? Kun mikään paino ei pidä maassa jalkoja. Kai ylhäältä näkee maisemia paremmin, enemmän.

Kaukaa kaikki näyttää toiselta.