Koti.

Jokaisella, on toiveena Koti.

Mies katsoo pientä valokuvaa, jossa lapset hymyilevät maitohammasrivistöillään iloisesti.
Toiselta puuttuu etuhammas, toisella ei vielä tiedetä tuolloin, että oikomishoito on nurkan takana.
Valokuva on haalistunut, ja reunoista haljennut, mutta ainoa pieni omaisuus, joka kulkee jokaisen avustuksena saadun takin povitaskussa.
Mies valitsee aina sen lämpöisimmän takin, jos saa siis valita. Usein hänen kapeaa kokoaan ei ole, vaan saa mitä on. Kuten jokainen vertaisensa.

Vertainen. Hänen kaltainen. Ajatus kylmää, mutta ei sen vuoksi että ällöttäisi itsensä.
Kylmää, koska mies näkee siinä kuvassa kaiken hyvän, mitä oli. Hänellä oli.
Ja kun hänellä oli tuo kuvan elämä, nuo oikomista vaativat lapsen hampaat ja tarhakuviin laitettavien vaatteiden valinnan vaikeus aamulla, riisimurot ja päivähoitoon hoputtelut....se ei tuntunut haikailun arvoiselta.

Silloin jokainen isä, oli vertainen.

Mies ottaa viimeisen imaisun löydetystä tupakantumpista, ja pyyhkii silmänsä. Pakkanen saa kyyneleetkin jäätymään ripsiin, eikä nykyiset vertaiset lohduta. Ainakaan tässä bussipysäkillä, miehen porukka on muutaman korttelin päässä.

Mutta tulee yö. Tulee kylmä. Mies taputtaa kuvaa rintaansa vasten, ja sanoo hiljaa "Hyvää yötä lapset. Isi vielä joskus tekee meille kodin."

Hän vetää likaiset nahkasormikkaat kohmeisiin käsiinsä, ja aloittaa kierroksensa yössä.
Rapun ovet, tutut ovikoodit, auki unohtuneet roskakatokset....sanomalehti lämmittää ja eristää kylmän portaikon, joka hohkaa selkää vasten.
Rappusten alla suojassa, voi levätä hetken.

Mies kuuntelee perheiden iltapuuhia. Tapellaan hammaspesuista, iltapaloista, mikään ei kelpaa. Isä huutaa jossakin asunnossa " ole sitten nälässä, en passaa enää! "
Miestä naurattaa. Hänkin joskus uhkasi nälänhädällä, kun mikään ei kelvannut jälkikasvulle.

Mies ei ole syönyt mitään kolmeen päivään. Kirkas viina turruttaisi nälkää, ja ikävää. Saisi kaiken pehmeäksi, edes joskus. Kuin katsoisi omaa elokuvaa, elämäänsä filminauhalta.
Siinä se isä päärolissa rimpuilee, ryssii kaiken. Firman, avioliiton, isyyden.
Raha edusti ennen kaikkea tärkeää, merkityksellistä. Se oli aikaa, kunnioitusta, valtaa. Se antoi sielun. Syyn nousta aamuisin.

Lääkärit sanoivat, palat loppuun. Edes sydänkohtaus ei pysäyttänyt miettimään, mikä täällä on pysyvää, tärkeää.
Vaimo uhkasi uudella alulla, vain hän ja lapset, kuten nytkin. Mutta paperilla myös.

Mies nauroi. Kuinka voitte lähteä? Mitään ette minulta vie. Ette autoa, taloa, kaikki olen raatanut itselleni. Sisällä setelinkatkuisessa sielussaan mies itki. Kenen kanssa jakaisin kaiken? Rukoili jäämään, lupasi olla läsnä. Enemmän yhdessä, vähemmän töitä.

" Et ole työkykyinen."

Lause kaikuu otsalohkosta takaraivoon, kimpoilee edestakaisin.
Toinen sydänkohtaus pysäytti. Kaiken.

Mies opetteli uudelleen puhumaan, vaikka toinen puoli kasvoista sammaltaa puheen edelleen. Syömisen opettelu oli nöyryyttävää, vaimo auttoi ja kannatteli. Kirjaimellisesti, kädestä pitäen.

Mies opetteli avamaan korkin. Sulkemaan. Ja avaamaan.

Vuorokaudet sekoittuivat, mies ei tiennyt oliko yö vai päivä. Lasten koulurepuista eteisessä sai jotakin vihiä, missä kohtaa päivää edettiin.
Tyhjyys oli sietämätöntä, työ oli kaikki mitä hänellä oli. Ainoa, missä hän oli Joku.

"Isi pelaatsä Afrikan tähtee?"
Isi on vähän väsynyt, kulta.

Laskupino kasvoi kohisten, valkoisia kirjekuoria satoi parketille postiluukusta kuin pieniä enkeleitä.
Pullorivi piteni keittiössä. Venyi olohuoneeseen, ja muodosti kauniin prismailmiön pölyiseen kirjahyllyyn aamuauringossa.
Reppuja ei ollut enää eteisessä, pahvilaatikoita lojui jokunen vielä portaikossa.

Häätö. Ero. Sopikaa lasten tapaamiset! huutaa lastenvalvoja puhelimessa. Laita asuntohakemus! Vaatii sosiaalityöntekijä.

Vuodet katoaa. Ne vain valuvat kuin sula lumi sormien välistä. Lapset kasvavat, etsivätkin isäänsä.
Mies käy vieroituksen. Toisenkin. Neljä yhteensä. Lopulta vankila vieroitti, rumasti, mutta ajoi asiansa. Olisi siellä jatkaakin voinut, varsinkin kaikkea paitsi promilleja, mutta toivo oli raskaampi.
Se puristi kovempaa. Se puristi kuvan lapsista ruttuun, se haalisti valokuvan. Muttei ajatusta uudesta alusta.

Mies kääntää kylkeä, rapun kivilattia on huono selälle. Vankilassa oli sentään patja, ruoka ja juttuseuraa. Pelkäämistäkin, muttei nälkä ja kylmä.
Korkki pysyi kiinni. Niin pysyi oman kodin ovikin.

Ei ole. Ei asuntoa, ei töitä, ei kukaan palkkaa epäsiistiä kiertolaista, joka vapautui juuri. Istuttuaan jonkun aikaa rikoksista, joissa ei ketään satutettu, mutta valtio ruoskii. Epäonnistunutta ihmisroskaa potkitaan, vaikka auttava käsi olisi ollut se tarpeellinen.
Vankila olikin se yllättävä iso, valtion kylmä koura, joka otti ja piti kiinni hetken. Rankaisi ja vapautti, heittämällä tyhjään putoamaan.

Hän haluaisi lentää, kotiin. Sanoa nykyisille teini-ikäisilleen, että " Isi teki sen! Ei ole suurta, ei mahtavaa, mutta se on teidän oma huone."

Teidän ei tarvitse enää hävetä mua.

Rappu pimenee. Asukkaat nukkuvat.
Aamuyöllä mies nousee, ja lähtee kirpeään pakkaseen, ennenkuin aikaiset duunarit löytävät hänet ja potkivat ulos.
Hän ei halua säikyttää pieniä koululaisia, lojumalla rapussa.

Pakkanen nirskuu lumessa, kenkien alla, ja mies vetää takkiaan tiukemmalle, ja painaa kätensä povitaskun päälle.

"Kertokaa äidillenne, että teki hyvin. Isi oli sokea, mutta näkee nyt. Iskä rakastaa, vaikken osaa sitä nyt tehdä oikein. Pitäkää huoli."