maanantai 12. marraskuuta 2018

Näätkö, kuinka reipas oon?

Näätkö. Miten reipas tänäänkin oon.

Vaikka en henkeä koko ajan saakaan.

Kuulitko, kun nielin aikuisen itsessäni, ja huusin, kuten se lapsi siinä vieressä, potkien mun polviani.
Otan reisiini nyrkin iskut vastaan, huidon pieniä, vahvoja jalkoja edessäni rikkomasta lisää. Molempia sattuu, kumpikin väsyy, ja unohtaa.
Mistä kaikki alkoi.

Katsoitko, kun yritän näyttää kaikille, että tiedän mitä teen. Seisoen juoksuhiekassa, paikoillani, hengitän hiljaa jotten vajoa.

Kuuntelitko, kun suihkun lattialla illalla juteltiin, kuinka ajatuksia ei voi sammuttaa. Ne ovat päällekkäin, liian siinä. Sumeita kuitenkin.
Kuinka ne muut aina metelöi, ja puhuu. Ja ei ne hiljene, ja mä suutun. Muutun vihreäksi raivoksi ja repeän.

Sitten mut viedään pois, että muut saa olla. Niin on taas hiljaista, ja nukahdan.

Näitkö, kun pyysimme anteeksi. Lupasimme olla kilttejä taas, pitää se vihreä siellä piilossa muilta.

Kaikki ei osaa sammuttaa sitä, sulloa takaisin, sillä kiinni se on.
Ei mekään aina osata.

Kummankaan.

Ja aamulla, näkyy ikkunasta sateenkaari.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...