Tunnista ADHD: Tältä se tuntuu.

ADHD:lla on aika tuore diagnostiikka, ja se kokee edelleen pientä pilkkaa. Elää murrosikää. Sitä ei oteta todellisena oireiluna väestön keskuudessa.
Se ei vieläkään ole saanut kansan hyväksyntää Oikeana Neurobiologisena Häiriönä.
Vaikka sillä on oma Käypä hoito- suositus.

Tämähän on niinkin todellinen, että se näkyy. Aivokuvissa.

Aivotoiminta on poikkeavaa. Se on semmonen sekametelisoppa lääkärikielellä, jossa pyörii sanat pikkuaivot...otsalohko...serotoniini...dopamiini....kaikennäköistä hankalaa kieltä, joka kiinnostaa usein ADHD-ihmistä itseään eniten. Ja se siitä pauhaa ja jauhaa, kunnes huomaa puhuvansa lampputolpalle taikka peilille.

Toisaalta, rupee siinä nyt sitten aivokemiaa selittämään ihmiselle, jota ei paskanvertaa kiinnosta se. Mutta on mielipiteensä luonut kyseisestä "muotidiagnoosista."

Ihan turhaa. Ne ihmiset on energiasyöppöjä. Ja me kaikki ( no ei kaikki ) tiedämme, kuinka uuvuttavaa on energiasyöppö ihminen.

Se tulee, se vyöryää päälle kuin sähkö lamauttimesta. Huudat sisäisesti, lihakset jäykkänä OLE HILJAA, mutta suu ei liiku. Annat sen puhua. Imeä susta kaiken kapasiteetin, joka lämpimänä valuu rintakehästä nilkkoihin. Ihan vain siksi, koska ponnistelet pysyä korrektina. Olla oksentamatta tietotulvaa, jonka se energia-ahmatti räkisi kuitenkin sun naamaan, suu vaahdossa.

Kaadut himassa henkisesti lattialistojen väliin. Venaat omassa sumussa, että migreeni loppuu. Että akku on edes kymmenessä prosentissa.

Ja välttelet kontaktia seuraavan energiasyöpön kanssa, joka väijyy nurkan takana.
Niitä on kaikkialla.

Joten. Pikku vinkkejä, jos tunnistat itsesi Energiaa imeväksi yksilöksi.

Teistä pitäisi tehdä muuten elokuva. Se olisi thrilleri. Ja minä olisin se pääosassa oleva hikoileva, takahampaita nirskutteleva märkä pesusieni, joka puristetaan siinä kuivaksi.

Katsojaluvut tosin ei päätä huimaisi.

Vinkkejä sulle, vampyyri :

- Älä sano ADHD-lapsen vanhemmalle, "kaipaa vaan lisää kuria".
Älä.
"Se ken vitsaa säästää, se plaaplaaplaaaaa..."  oksensin jo.

Tämä ominaisuus on ollut olemassa jo vuonna kivi ja kirves. Se, että se "hoidettiin" sukupolvien ajan hakkaamalla lapsi kiltiksi, antamalla vyönsolkea persiille, karttakeppiä sormille, unohtamatta entisaikojen Hullun Leimaa, jolloin kuormittuneet muksut pääsi "parantoloihin" ja hoitometodit olivat kaukana ihmisyydestä, kaukana terapiasta........se, on menneisyyttä. Valitettavaa ja surullista. Ja emme elä enää siellä.
Tämän kyseisen ominaisuuden aistien herkkyys, kyky reagoida pieniinkin ärsykkeisiin, piti alkukantaiset ihmiset elossa. Impulsiivisuus ja teko ennen harkintaa, oli edellytys saalistamiselle ja elossa pysymiselle.
Emme tarvitse nykymaailmassa näitä taitoja enää, vaan ne ovat "ylijäämää" ajalta, jolloin ärsykkeitä ympäristössä oli äärimmäisen vähän.
Nyt se tulvii, ja ylikuormittaa aistit.

Elämme tulevaisuutta. Tulevaisuus on nyt. Nämä lapset, ovat tulevaisuuden yhteiskuntaa.
ADHD:lla on oma diagnostiikka, ja se on hyvin vivahteikas.
Ja diagnooseja ei saa Tiimarista. Se on tie, joka kuljetaan auki revityin sieluin, mutta helpottuneena. Nykyään helpottuneena. Että se on olemassa. Siihen saa apua. Sen kirjainyhdistelmän omistaa tuhannet, tuhannet ihmiset.

Tulevaisuuden aikuisista ei voi hakata tätä neurologista ominaisuutta pois. Vaikka välillä vituttaisikin.
Rajat, struktuuri, ennakointi, hyväksyntä, huumori ja vertaistuki ovat hoitotahon, koulun/päivähoidon ja mahdollisen lääkehoidon sekä kuntoutuksen lisäksi ne peruspilarit, joilla mennään eteenpäin.

Yhteistyö ja puhuminen. Ääni. Tuki. Ymmärrys.

Ei kuuskytluvun kuri, häpeä ja koivuniemenherra. Ei ulkopuolelle jättäminen ja eristäminen.

Noniin.

- "No kyllä se tekisi jos osaisi. Ei tyhmyys ole diagnoosi."

Ei niin. Valitettavasti. Olisi tämänkin lauseen sanojalla yksi hyvä syy näin alkeelliseen kommenttiin. Diagnoosi Tyhmyys.

Älykkyysosamäärä ei määrää, kuinka paljon valkoista kohinaa sun päässä on. Äly ei pistä ajatuksia, tekoja tai tunteita, pään karusellissa pysähtymään.
Se karuselli vaan pyörii, ja ottaa kyytiin kaiken. Kysymättä matkalippuja. Se ottaa niitä niin paljon kyytiinsä pyörimään, että huvilaitteen musiikki alkaa junnaamaan. Moottori kärähtää. Mitään se ei päästä poiskaan kyydistä, vaan siellä ne huutaa ja oksentaa loppuun saakka.
Kunnes koko paska hajoaa.
Ja karuselli on tyhjä.
Kaikki ajatukset, harkinnat, muistamiset, kaikki on *puff* haihtuneet.

Normaalisti se karuselli pyörii, ja pysähtyy välillä. Harkitsee, mitä se ottaa kyytiin. Mahtuuko enempää. Päästetäämpäs vähän pois, että mahtuu uusia.
Ja sinne mahtuu silloin myös tietoa. On istumapaikkoja uudelle tiedolle, on oma kerros jopa asioille, joita pitäisi muistaa.
Ja musiikki on mukavaa hissimusiikkia.

Siinä toisessa, kärähtäneessä ja osittain sulaneessa tivolinhäkkyrässä ei soi hissimusiikki.

Vaan ekaluokkalaisen nokkahuilutreenit.

Are U feeling me already?

Älykkyys, on se, jolla moni ADHD kompensoi ominaisuuttaan. Sitä älykkyysosamäärää on monesti jopa keskivertoa enempi, jolloin on kykyä selviytyä jopa se ala-aste moitteettomasti.
Saada niitä kaseja, ysejä, kymppejä.

Kukaan ei huomaa ehkä, tai noteeraa, kun se yksi lapsi tekee kaikkensa ettei tarvitse olla paikoillaan. Istua pulpetin ääressä.

Se kynä on teroitettava kolme kertaa. Vessaan on usein asiaa. Jano. Pitää neuvoa kaveria tai kaveri tarvitsee neuvoa. Kumia pitää lainata. Maha on kipeä. Päätä särkee. Miksi mun on pakko tehdä tätä typerää kurkkuääntä? Pyöritellä silmiä. Mikään asento ei ole hyvä, vatsalihaksia pitää jännittää istuessa, hampaita purra yhteen. Silmiä räpytellä. Liikaa. Olla liikkeessä, jotenkin. Tai jumittaa tuijotellen ikkunasta.
Liitutaulu kiduttaa liitua, ja se ääni tuntuu nielussa saakka. Opettajan puheet kuullostavat radiolta. Kuin uutisia kuuntelisi. Ei mitään hajua, mitä maailmalla tapahtuu.

Mutta koska luet kokeisiin ehkä kerran, edellisenä iltana tai aamulla ennen koulua, tyhjennät kaiken koepaperiin.

Tai et lue.

Yleensä et lue.

Mutta tiedät ne.

Liian helppoa.

Kunnes tulee siirtymä ylä-asteelle, jossa kokeisiin lukeminen on pakollista, Hommat vaikeutuu,  ja nostetaan mielummin kädet ilmaan ja annetaan tuulen viedä.
Ei riitä kapasiteetti sisäistämään tietoa. Murrosikä peittää alleen kaiken. Kaiken kyvyttömyyden voi verhota murrosikään.
Kaiken tiedonhalun voi sammuttaa itseinhoon ja huonommuudentunteeseen, koska kukaan ei anna työkaluja. Koska et kerro, että sun aivot on teflonia. Kaikki valuu pois, mikä ei ole mielenkiintoista.

Mutta se mikä on, sä loistat siinä.

Koulusta tulee paikka, jossa vietät aikaa. Paikka, jossa rakennat itsellesi identiteetin, joka on selviytymisrooli. Kuori. Mutta kannat sen hyvin, koska imet itseesi vaikutteita. Luet, mitä toiset susta tahtoo. Muutut sellaiseksi. Ja olet osa yhteisöä.
Mutta vieras itsellesi.

Tämä on monen älykkään ihmisen ominaisuus.

Ei mitään tekemistä tyhmyyden kanssa.

Älykkyys ei määrää, onko sinulla ADHD vai ei.

- "Jaa tää on taas toinen yhtä keksitty kuin masennus. Ottakaa itseänne niskasta kiinni".

Tämän jos ikinä kuulen, otan lausujaa niskasta kiinni.

ADHD ja masennusdiagnoosi, molemmat hyvin todellisia aivokemiallisia tiloja.

Ei laiskuutta. Ei teeskentelyä.

Hoitoa vaativia tiloja, jotka vaikuttavat niin opiskeluun, työelämän ylläpitoon, taloudelliseen tilanteeseen kuin perhesuhteisiin.

Diagnosoimaton ADHD usein sivuoireena masentuu. Koska ei löydä syytä omaan kaaokseensa. Ulospääsyä siitä pusertavasta tunnelista, jonka seinissä kirkuu punaisella sanoja.

"Luottotiedoton paska"
"Yhteiskunnan rasite"
"Sossupummi"
"Draamakuningatar"
"Laiska"
"Juoppo"
"Narkkari"
"Saamaton luuseri"
"Tuuliviiri"
"Maksa velkas"
"Ostoholisti"
"Seksiaddikti"
"Jakorasia"
"Huora"

"Mielenvikainen"

Jos pitäisi ottaa niskasta kiinni, olisi monta kirkuvaa sanaa raahattavana mukana. Se on painava säkki vetää perässä.

Jumitus voi olla niin paksu lasiseinä siinä ympärillä, että se voima mitä tarvitsee, saadakseen pienen reiän happea varten, on verrattavissa hevosvoimiin.

Yhtä pientä reikää saatetaan porata ihan vitun kauan.

Ja kun se on siinä. Se pikkunen aukko, josta tulee raikasta ilmaa, se on ihanaa.

Mutta sä näät sen lasiseinän läpi. Kun muut tekee ja menee. Vilkutat, ja ne vilkuttaa takaisin. Välillä joku pysähtyy, ja kysyy seinän läpi : Miten menee?

Ihan hyvin, sä sanot.

Ja ne jatkaa matkaa.

Joskus joku pysähtyy, ja tukkii sen reiän. Happi loppuu. Ja taas alusta koko urakka.

Mutta jos kukaan ei sitä tuki, ja sitä jaksaa alkaa hakkaamaan. Lyö ja lyö, rystyset auki. Lasi alkaa säröillä.
Nyrkit vuotaa, ja kaikkialle sattuu, mutta seinät kaatuu.
Ja sä olet vapaa. Menet ihmisten sekaan kävelemään, hengittämään.

Mutta tiedättekö? Niitä lasikoppeja on jokapuolella. Ne huomaa, jos olet sellaisessa ollut. Näet herkemmin, kun se ihminen pihisee ilmaa siitä reiästä.

Älä tuki sitä.

Vaan auta rikkomaan se. Koska se ihminen siellä sisällä, on käyttänyt kaiken voimansa, jotta saa vähän happea.

Älä sano, että kaikki on keksittyä.

Ellet halua tukehduttaa.

Ei mulla muuta.

Ihan vaan vinkkinä.

Kiitos.

<3