Kun Äiti itseään rahaksi muutti.

Naiset vetivät saappaita jalkoihinsa.

Pitkät, mustat, kiiltonahkaiset saappaat nuolivat kauniita raajoja, reisiin saakka. Tyttö kääri sätkää keittiön pöydän ääressä, ja hymyili. 

Naiset kysyivät mielipidettä, puhuivat kuin vertaiselleen. Tupakansavu leijui paksuna nauhana keittiön ikkunan raosta ulos, kuin siisti sininen tulva.

Tyttö katsoo ulos pimeään. On loppusyksyn ruma ilta, ja ikkunasta näkyy lähinnä tytön oma peilikuva, ja keittiön halvan lampun heijastus.

Peilikuvassa istuu kolmetoistavuotias tyttö. Imee vahvaa sätkää, ja opettelee renkaita. Peilikuvassa juoksee taustalla myös pieniä lapsia, kaksin kappalein. Tiskipöytää koristaa toppa röökiä, ja omenaviini, kattilassa kuivunutta spaghettia.

Asunnossa ei ole sänkyä, sohvaa ja keittiön kiikkerää ruokaryhmää lukuunottamatta, lähes lainkaan huonekaluja. 

Pinnasänkykin näyttää orvolta, lähes pelottavalta. Mutta asunnossa on elämää.

Elämää, jota ei jokainen kolmetoistavuotias näe, ja hyvä niin.

Toinen naisista kaivaa takin taskusta valkoisen pillerin, ja asettaa sen kielelleen. " Otatsä? " nainen kysyy, ja ojentaa pussukkaa kädessään. 

Tyttö pyörittää päätään, ja imee sätkästään viimeiset savut. 

" Tuu nyt kattomaan! Onko tää liian huora? Menikö liian valkoseks?!" 

Toinen naisista sukii pyyhekuivaa tukkaansa peilin edessä, ja tuijottaa valkoista juurikasvuaan. " Se on hyvä. Ota tää, koht pitää mennä. Mä maksan sulle hei ku tullaan, sit on käteistä." 

Toinen ojentaa valkotukalle samaisen pillerin pussista, ja katsoo tyttöä.

Tyttö on lastenvahti.

Naiset lähtivät yöhön töihin.

He ovat huoria.

Tyttö katsoo ikkunasta, kun äänekkäät naiset keikkuvat juna-asemalle. Kädet viuhuvat ja saappaat kiiltävät aseman loisteputkilamppujen kylmässä loisteessa. Tyttö siivoaa viinipönikät pois, ja kaivaa kaapeista jotakin tarpeita. Lapset eivät ole syöneet iltapalaa, eivätkä välttämättä mitään koko päivänä. Kello on jo puoliyö.

Spaghetti on seissyt jokusen päivän kattilassa, ja ne ovat saaneet uuden, tumman sävyn. 

Tyttö löytää ainekset lettuihin, tosin maitoa ei ole jääkaapissa, vaan tyydytään vesipohjaiseen taikinaan. Jääkaapissa on ketsuppi ja kevytmargariini, valokin on sammunut.

Lapset syövät hillottomia lettuja kuin rikkaat kaviaaria. Ihastellen.

Kun lapset nukkuvat, tyttö istuu parvekkeella, ja imee sätkää. Telkkarista kaikuu aamuyön tyhjänpäiväiset täyteohjelmat, ja tyttö odottaa, milloin ovi käy. Odottaa betonilattialla istuen, että pääsee kotiin. Tupakka pitää tytön parvekkeella, sillä kotona ei kukaan tiedä hänen polttavan. Täällä voi puhaltaa renkaita rauhassa.

Ovi käy vasta aamukymmeneltä, ja sisään astuu mies. Tyttö ei tunnista tätä, mies puhuu huonoa englantia. 

Sanoo, että lasten äiti on putkassa, hänen ystävänsä myös. Hän tulee pitämään huolen lapsista.

Mies pyytää tyttöä kanssaan nukkumaan.

Tyttö puristaa käsiään nyrkkiin, ja kieltäytyy kohteliaasti. Kurkkua puristaa. Hän tahtoo kotiin.

Tyttö juoksee rappuset alas, kiskoo kylmää happea keuhkoihinsa, ja itkee. Eikä ymmärrä edes, miksi.

Viikon päästä tyttö näkee toisen lapsista pihalla, jääsateessa, ilman kenkiä. 

Hän kerää lapsen talteen, nousee raput ylös neljänteen kerrokseen, ja huomaa oven olevan auki. 

Pieni poika seisoo pinnasängyssään, ja pikkutyttö sanoo äidin olevan naapurissa. 

" Odota, mä tulen kohta."

Tyttö astuu rappuun, ja vetää naapurin oven auki. Se on raollaan. 

Äiti istuu ringissä lattialla, valkoisena ja sekaisin. Lattialla lojuu vieressä piikkejä, tupakansavu on kuin muuri.

" Tule." viittoo äiti tytölle. Äidin silmät ovat lasia, eikä niissä näy tunnetta. Läsnäoloa. 

Pikkutyttö seisoo rapussa ja itkee, vaikka piti pysyä kotona odottamassa. Tyttö ottaa lapsen syliin ja vie kotiin. Soittaa poliisille ja katsoo jääkaappiin. Se on tyhjä.

Lapsia ei näkynyt enää pihalla. Äitiäkään.

Tyttö etsi joskus iltaisin asemalta katseellaan, näkyisikö mustia saappaita. 

Mutta heitä ei ikinä näkynyt.

Vuosia myöhemmin, tyttö oli jo aikuinen. 

Hän näki tutut kasvot ruokakaupassa, kalpeina ja laihoina. Ilmeettömät silmät eivät tunnistaneet aikuistunutta tyttöä.

Nainen oli laiha, ja ruokakori näytti liian raskaalta.

Nainen oli viimeisillään raskaana.

Ja tyttö, aikuinen tyttö, poistui kaupasta sanomatta sanaakaan.

Tyttö olen minä.

Ja mietin vieläki, mitä kuuluu lapsille, joiden äiti ei osannut olla äiti. Oli huora. Narkomaani.

Nainen, joka katosi sinne maailman rumuuteen, eikä enää nähnyt, kuinka kaunista oli tehnyt tänne. 

Ja nyt siinä rumassa, kasvoi uusi, kaunis elämä.

Viaton kaikkeen siihen, mitä oli edessä vielä.

Mä olen nyt 36. Ja hoidan omia lapsiani.

Mä pidän huolen, että mun lapsillani on kengät jääsateessa, ja jääkaapissa enemmän kuin ketsuppi.

Eikä heidän ikinä tarvitse katsoa lasisiin silmiin, äitiin, joka katosi jonnekin rumuuteen.

Se kolmetoistavuotias tyttö näki paljon, paljon enemmän kuin moni koko elämänsä aikana tulee näkemään.

Koska katsoi tarkkaan.