Moni keskustelufoorumi pohtii enemmän ja vähemmän, miksi lapsia tutkitaan erinäisten neuropsykiatristen aiheiden tiimoilta niin paljon tällä hetkellä.
Mediassa nostetaan esiin lasten erityisyyksiä, tuentarpeen toteutusta ja sen resurssipulaa.
Tutkimusten hurjaa kasvua, lääkityksen yleistymistä, ja puhutaan jopa huomionhakuisuudesta, kasvatuksen puutteen selittelystä diagnoosilla, joita oletettavasti jaellaan kuin tikkareita.
Katsotte puuta.
Ette näe metsää.
Katsotte seurausta, mutta ette tunne lähdettä.
Tieto on kuin paine, joka kerääntyy ja paisuu. Se kasvaa ja kasvaa kuplassaan, sillä olemassahan se on. Odottamassa puhkaisua, ja mahdollisuutta päästä täyttämään tajunnan tyhjiöitä.
Neuropsykiatrisia sekä neurobiologisia ominaisuuksia tutkitaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan.
Yhteys mielenterveydellisten ongelmien laukaisevana tekijänä, monen oireikuvan pohjasyynä on käynnistänyt murrosvaiheen.
Mediassa kupla on puhjennut.
Tieto käynnistää paineaaltona reaktion, joka näyttäytyy yhtäkkisenä neurologisten ominaisuuksien kasvuna. "Yhtäkkiä joka toisella on ADHD."
Tätä saa lukea facebook ryhmistä, ja muilta sosiaalisen median foorumeilta.
Yhtäkkiä, ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin tietoisuuden leviämistä. Avun tarpeen arvioimista, ja sen hakemista ylipäätään. Käytösperäisenä ulkopuolisille esiintyvät neurologiset "poikkeavuudet" myllertävät kuitenkin ihmisen elämänlaatua ja itsetuntoa sisältäkäsin. Ovat tehneet aina, mutta tietoa ei ole ollut tämänkään vertaa, kuten nyt.
On huomattu, että vuosien ajan, oletettua mielenterveydellistä diagnoosia lääkkein hoidettu oirekuva, onkin mahdollisesti neurologista alkuperää.
Vahva perinnöllisyys paljastaa perheissä usein enemmän kuin yhden perheenjäsenen, joka omaa sukupolvia ylikin hyppivän neuroperäisen ominaisuuden. Usein perheen toinen vanhempi, tai isovanhempi, on neuropsykiatrisen tai neurobiologisen ominaisuuden tiedostamaton, tai tietoinen kantaja.
Sisaruksille geeniperimää riittää usein jaettavaksi diagnoosiin tai liitännäisdiagnoosiin saakka.
Tuen tarpeisia lapsia on erityisperheissä usein enemmän, kuin yksi. Tutkimusprosessi on tyypillisesti monivaiheinen, eikä huomion tai huvin vuoksi kukaan laita lastansa sitä sirkusta käymään läpi. Yleensä kotona tai koulussa tilanne on jo eskaloitunut ja jopa epätoivoinen, jolloin apua lähdetään hakemaan.
Aina ei oirekuva ole ympäristöstä riippumaton: lapsi saattaa kompensoida korkean älykkyyden avulla koulupäiviä, ja romahtaa kotona.
Oppiaineissa ei neurologiset ominaisuudet aina edes alakoulussa näy, todistus voi loistaa kiitettäviä arvosanoja, mutta ponnistelu, jatkuva ärsykekuorma ja sosiaalinen skarppaaminen räjäyttävät pankin enemmin tai myöhemmin.
Ympäristön havainnoinnin ongelmat, kapea työmuisti ja harkintakyvyn puute vaikuttavat elämän eri osa-alueisiin läpi elämän.
Liitännäisdiagnooseiltakaan harvoin vältytään: autisminkirjon häiriön eri tasot, SI-häiriö ja Tourette, ovat monen lapsen ja aikuisen koodilistan kärkeä.
Kukaan heistä ei tahtonut huomiota sillä tavoin.
Monessa "erityisperheessä" rajat ja rutiinit ovat ainoa keino pitää pakka kasassa, ennakointi ja vähäiset arjen muutokset tuttua huttua.
Joten kasvatuskaan harvemmin on tutkimuksiin hakeutumisen syy, eikä varsinkaan diagnoosin kriteeristöä taikka syy oireisiin.
Et voi kasvattaa lasta neuroepätyypilliseksi.
Et voi myöskään ruokkia lasta niin kieroon, että oirekuva kattaa diagnoosin määrittämät kriteerit.
Yhtäläistä käytösperäistä oireilua voi traumaperäinen kokemus, tai lähes ilman kasvatusta elänyt lapsi osoittaa. Ravintoseikat, puutostilat ja vajaukset, voivat valmista neurologista ominaisuutta ja sen oireita pahentaa, muttei diagnoosiin saakka niilläkään päästä.
Vanhemmat eivät voi lapselleen "hankkia" vaikkapa ADHD diagnoosia. Vähän ylivilkas lapsi ei missään tapauksessa tarkoita välittäjäainevirtauksen katkosta aivorungosta aivokuoreen.
Motorinen levottomuus on vain yksi ADHDn oirekuvista, eikä sitä jokaisella edes ole.
Työelämässä tälläkin hetkellä paahtaa lapsena ADHD diagnoosin saaneita, joilla mahdollisesti H tippunut pois, eli motorinen levottomuus puuttuu. Sillä ADHD ja aivokemia elää, ja ottaa vaikutteita hormonitason muutoksista ja muista fysiologisista muutoksista.
Moni aikuinen saa koodinsa vasta, kun elämää on ominaisuus ohjannut mutkien kautta joko syrjäytymiseen, päihdekierteeseen, luottotiedottomuuteen, asunnottomuuteen, laitostumiseen tai perhe-elämän kaaokseen.
Keskeytyneisiin opiskeluihin, lennossa vaihtuviin työpaikkoihin.
Uupumukseen, masennukseen, lööpeissäkin järkyttäneisiin itsetuhoisuuksiin.
Ihmiset hakevat apua. Sitä ei edes kaikki saa, lääkäritkään eivät jokainen ole aiheeseen perehtyneitä.
Tutkimuksiin ei ole helppoa päästä, ellet omaa pätäkkää, ja käy yksityisellä.
Lapsia passitetaan kotiin koulusta, eikä takaisin ole tulemista, ellei apua löydy.
Vanhemmat putoavat työelämästä, sillä kouluihin ei tarvittavaa tukea helposti saa. Kotikoulussa syrjäytyy nytkin satoja lapsia, perheiden toimeentulo horjuu, varsinkin yksinhuoltajaperheissä, joissa lapsen haasteita ei kukaan ota tosissaan.
Paitsi vanhemmat.
Ja ainoa ääni, jonka he kuulevat, on sivullisten laulu: "muotidiagnoosi, lääkitsetkö lapsesi mukavaksi? Kasvata se oikein."
Moni lapsi tahtoo pois, hiljaisuuteen, jossa oman pään sekasorto ei kuulu. Ja moni lähtee.
Ihmiset hakevat apua, se, on lisääntynyt.
Perheet eivät tahdo jäädä yksin, tietoisuus ja perheiden äänekkäät avunhuudot ovat riisuneet häpeän. Perheet näkevät vahvuudet lapsessa, ja tahtovat ne esiin muillekin, ennenkaikkea lapselle itselleen.
Tämä huomio, tämä kupla joka puhkesi ja tulvii nyt mediassakin kaikkien verkkokalvoille, on edistystä.
Aina olemassa ollut paine aaltoilee, ja murrosvaiheet herättävät ymmärrettävästi keskustelua.
Hyvä.
Kehitystä ei tapahdu, ilman huomiota. Stereotypiatkaan eivät ropise pois, ellei kukaan raaputa sitä haarukkaa siihen lautaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti