maanantai 8. lokakuuta 2018

Sokeudun ympäristölle, vaikka näen enemmän kuin ennen

Kun metsää repii myrsky, ja karsii sitä heikoista, et huomaa enää sitä yhtä kaatunutta puuta.
Tuhansien ilmeiden kasvot, eivät näe peilistä uusimpia uurteitaan.
Kuudestoista turha lupaus, ei ole enää pettymys. Vaan toistoa jollekin, jota ei koskaan tapahtunut.

Kun ihminen sokeutuu elämälle, etenkin jossain määrin poikkeukselliselle sellaiselle, sirkuksestakin tulee arkinen ja tylsä, kuin käynti  S-Marketissa. Elämä, jossa haasteet ja vilkkaat risteykset, toistuvat kolarit ja lukuisat ylösnousemukset ovat arkea, kadottaa kosketuksen tyypilliseen arkeen.

Mittasuhteet kieroutuvat.
Reaktiot toisten ihmisten pulmiin vääristyvät: et enää erota, kuuluuko sinun olla pahoillaan vai onnitella. Muiden kuorma tuntuu sun sylissä niin hennolta, mutta et voi sanoa sitä.

Jokaisen kokemus on aito. Eikä oma ole se ainoa, vaan ainoastaan sinun.

Perheessä, jonka hyvinvointia määrää jatkuva byrokratia paperisotineen ja todisteluineen arjen haastavuudesta, kuntoukset ja hoitotahon kontrollit sekä tutkimukset, lasten kuormitus arjesta ja sen ärsykkeistä, tic-oireet, pakko-oireet, loputon virta joka kuitenkin loppuessaan räjähtää käsiin, toiminnanohjaus silloinkin, kun ei siihen itse kykene, toimeentulon ahdinko, riittämättömät tunnit ammattiin opiskeluun ja läsnäolevaan vanhempaan, ennakointi, rutiinit, riittämättömyyden tunne ja siltikin sisäinen palo olla jotakin, jokaisella meistä..............Sellaisessa perheessä ei ilme ehkä kenelläkään värähdä pikku stipluista.

Meille, pikku stiplu.
Muille kasvatuksellinen kulmakivi mahdollisesti.

En räpäytä enää oikeastaan silmääni edes keskinkertaisista epäonnistumisista.
En kykene rankaisemaan lapsiani, enkä itseänikään enää asioista, joista seisoisin häpeäpaalussa aikana ennen kuin universumi päätti, että juuri minulle, meille, tulee roima ripaus eri mausteita soppaan.

Katson maailmaa täysin eri suodattimen läpi, kuin katsoin vuosia taaksepäin.

Näen kaiken ja sokeuduin, yhdellä kertaa.
En ymmärrä enää ihmisten hassuja murheita, jotka ovat heille suuria. En näe sitä mittayksikköä, kuinka monta tonnia se murhe oikeasti painaa, vaikka haluaisin. Joudun todenteolla survoa ne toisen saappaat jalkaani, kävellä niillä mielikuvissani pyhiinvaelluksen ja takaisin, jotta saan tuntumaa.

En sano että meidän elämä on raskasta. Sanon, että se muovasi meistä lämpimissä käsissään savipatsaat, ja antoi kuivua.

Heitti murskaksi lattialle, saviseksi jauhoksi ja puhalsi.

Ja nyt saamme itse päätellä, kumpi on parempi: kostea muovailtava massa, josta tehdä kaikille jotakin kaunista.
Vai pienenpieni kiteinen pöly, kaikkialla muttei kuitenkaan kenelläkään käsin kosketeltavana.

En minä tiedä.

Näkemisen taito on sokeana aika yksinäistäkin puuhaa, mutta joskus tulee vahvakin olo.
Kaikessa väsymyksessään joskus miettii, miten huikean matkan sitä on jo kulkenut, ja kulkee edelleen.
Pölynä kengässä tai ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...