"Äiti, mun pää ei sammu."

"Äiti. Mä en halua leikkiä eskarissa niitten leikkejä, tai hankkia kavereita.
Haluan olla nero. Yksin."

Kun kuusi vuotias istuu uupuneena ulkoilun jälkeen Burger Kingin kovalla tuolilla, valuen siitä letkeästi lähes lattialle, ja tokaisee ranskalainen peruna puoliksi ulos suusta törröttäen: " Tapan itteni. Oon liian väsyny eskariin huomenna"........ on kiitollinen omasta aikaisesta reaktiostaan, ja vaistostaan. Haki hoitokontaktin, rämpi läpi tutun neuropsykiatrian byrokraattisen kaavan, ja sai aikaista apua.
Ennen koulunalkua.

Äsken vielä keinuttiin. Oltiin piilosta, hippaa ja ruokittiin sorsia.
Mutta kaiken arkisen puuhan lomassa, pystyy lukemaan rivien välistä väsymystä.
Pienen lapsen kohtuuttoman suurta itselukutaitoa. Tämäkin lapseni monista, tunnistaa itsestään ominaisuuksia, joita ei ehkä monella ole. Tämäkin poika kokee suurta ahtaanpaikankammoa, kun tietää jo nyt, ettei ole samassa lokerossa kuin muut.
Käy siellä, viihtyykin välillä. Mutta kokonaan ei mahdu jäämään.

Eskarilainen, joka kaksoisveljensä kanssa haalii tietoa luonnonkatastrofeista. Sodista ja aseiden ominaisuuksista.
Poika, joka kirjoittaa A4:sia täyteen numerosarjoja, kuuntelee räppiä eikä koskaan halaa ketään. Ellet kuulu perheeseen.

Lapsi, joka istuu eskarissa aikuisten työhuoneen nojatuolissa, kuulosuojaimet päässään, yksin. Ja katsoo tyhjyyteen.
Ja saa tehdä niin. Ellei ole värittämässä, sitä hän tekee loputtomasti. Värittää ja värittää.

"Ei mua kiinnosta muiden jutut. Haluun ajatella mun asioita, kaikki puhuu liian kovaa päälle. En nää mun ajatuksia silloin."

En tunne ketään yhtä pohtivaa kuusivuotiasta, jonka kanssa voi keskustella elämästä luontevasti, ja saa vielä vastakaikuakin. Paitsi hänen kaksoisveljensä, tosin niin kauan, kuin herran tarkkaavaisuus nyt riittää kuulemaan lauseita loppuun 😉.
Mun näillä keskiveljillä on nyt tutkimuksissa päästy siihen pisteeseen, että seuraavalla käynnillä valkenee mahdollisesti Aspergerin, Touretten ja ADHD:n olemassa olo (tai olemattomuus).

Mun varmaan kuuluisi sanoa, että "valitettavasti" lasteni neurokirjo vaan tuntuu kasvavan perheessä. En kuitenkaan voi sanoa näin, sillä nämä tyypit ovat jotain aivan omaa luokkaansa.
Surulliseksi kaikki tämä tekee toisinaan kyllä, sillä vielä ei konkreettista apua ole saatu, kun tutkimukset ovat kesken. Mutta koulua varten jo tulee olemaan, se on tärkein mitä tässä saamme nyt aikaan. Tietoisuuden lisäksi.

Kun kuusivuotias karkaa esikoulusta, ja sanoo kotona "mä varmaan tarvin jonkun lääkkeen että tää pää sammuu kaikesta", en kadu, että vastoin ulkopuolista mielipidettä ängin psykologit ja neuvolalääkärit mukaan soppaan. Vaadin lähetettä eteenpäin, toistan jo opittua.
Tätä on tehty jo kahden lapsen verran aiemminkin.

"Viisi vuotias....uhmaa varmasti"
"Saa kotona mallia."
"Kevät uupumusta"
"Mutta kun kerho sujui niin hienosti"
"Syötteköhän liikaa sokeria?"

Videoimme motoriset ja äänelliset tic-oireet, jotka toisella vaikeuttivat jo nukahtamista.
Videoimme fyysiset purkaukset, kun päiväkotipäivä päättyi - enää ei tarvinnut skarpata. Toinen ei enää kykene edes siihen eskarissa, ja kiitänkin ihanaa henkilökuntaa, joka ymmärtää. Vaikkei vielä ole varmistettua diagnoosiakaan.

Ja siinä sä kävelet, kotiin sen lapsen kanssa ja puhut. Kuinka pääsee sitten koulussa oppimaan, kuinka elämässä voi asiat järjestää niin, että saa käyttää niitä vahvuuksiaan. Kaikkea, mitä sä osaat, koska sä osaat niin paljon.
Tiedät niin paljon isommin asioita, katsot maailmaa kaikista kulmista ja sieltä altakin vielä.
Aistit liikaa, mutta onko se aina huono?

Ja joka kerta näiden lasten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen, mä tiedän taas.

Miksi kirjoitan tätä tänne.

Kaikille teille.