Sori, kun matkin sua kesken oppitunnin.
Sun sanotut sanat jäi tukkeeksi mun kuullun käsittelyyn, kuin putkitukos. En saa niitä eteenpäin. Kun rikkinäinen levy, toistantoistantoistan ja nään kun sä naurat. Sit huudat, että mitä vittuu sä matkit siinä.
Painan lyijykynän kirjan sivujen läpi, ja annan kaiken kirvellä. Ne luulee mua hulluks.
Äikänkirjassa sanat katsoo mua, ja ohjaa mun silmät takaisin lauseen alkuun. Ja taas. Ja taas. Kuulen, kuinka mun suu lausuu ääneen sitä samaa luettua, ja leikin etten ymmärrä mitä siinä tarkoitetaan. Leikin, etten saa selvää.
Kyllä mä tiedän, ja ymmärrän.
Pakko-oireiden peittely väsyttää mua, raivostuttaa, miksi muut ei joudu pinnistelemään piiloon sitä, mitä ne on?
Äiti sanoo, että ole ja tee. Älä peittele, muuten ahdistaa. Ei ne muutkaan voi ikuisesti olla silmiä räpyttelemättä, tai aivastusta estää.
Pierukin alkaa loppuviimein sattumaan, jos et ulos päästä.
Ontuva vertauskuva, mutta siitä saa käsityksen maallikon silmin.
Älä häpeä mitä olet, kerrotaan miksi teet mitä teet, näin pallo jää muille. Mitä he sillä tiedolla tekevät?
Sori, jos en jaksa enää hävetä. Piiloutua teiltä.
Tourette näkyy kaikille, mutta eniten se uuvuttaa minua.
Ainoa mitä teille jää, on tieto miksi teen, mitä teen.
-Poika, 8v ja sen Äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti