Laastarit polvissa.

Nämä ihmisjätteenä pidetyt, unohdetut ihmiset.

Jotka eivät apua aina huoli, ymmärrä pyytää tai osaa ottaa vastaan.

Joskus hekin leikkivät kymmenen tikkua laudalla, kesällä shortseissa, laastarit polvissa.

Joillain himassa äiti sai turpaan, poliisit tunnettiin etunimeltään.

Joidenkin olohuoneessa nukkui aina isän ystäviä, oksennukset rinnuksilla. Etsien aamuisin ohrapirtelöä, haparoivin käsin.
"Haetko poika naapurista kaljaa,saat kaks markkaa."

Joillain oli jo lapsena vaikeuksia päänsä kanssa, ajatuksista ei saa otetta. Pilvenpoltto tasoittaa mielen, keskiketterä rauhoittaa. On parempi nukkua. Kunhan äiti ei saa tietää, muuten mennään taas huostaan. Siellä kun on se setä, joka lukitsee huoneeseen. Yksin.

Laastaripolviset lapset kasvaa, matkan varrella jotain menee vituiksi.
Sä et pärjää. Sä jäät yksin. Elämän kestää, kun saa ajatukset kevyiksi. Viina ja kaikki oheismömmö, joita saa mistä vaan, on sun pelastusrengas.
Susta tulee renki.

Suomiviina ei hauku sua. Keskiolueen on kolmannen asteen yhteys. Sä et ole yksin humalassa, sä olet lähes sosiaalinen.
Viina valehtelee sulle, ei mitään hätää.
Tätä saa lisää. Mietitään huomenna.

Huominen on huomenna.

Tulee huominen, 20 vuotta myöhemmin.

Et pysty syömään. Mutta onneksi söit maanantaina, nyt on vasta keskiviikko.

Sua ei kukaan nää kadulla.
Sua ei kukaan nosta ylös, kun kaadut.

Taas toi spurgu makaa tossa. Hyi vittu, paskonut housuun.

Muistat kun kesällä juoksit noita kallioita, laastarit polvissa ja nauroit.

Nyt sulla ei ole mitään. Ihmisarvoa. Pidätyskykyä. Näläntunnetta. Rahaa. Perhettä.

Oma vika. Jonkun vika. Väärä polku. Kukaan ei navigoinut.
Ehkä joku yritti. Mutta en kuunnellut.
Koska huominen on huomenna.

Meidän kodin vieressä on erään säätiön talo. Jossa asuu narkomaaneja, katkolla olevia, alkoholisteja, tuomiota istuvia.
Jotkut aloittaneet alusta. Jotkut ei enää ehdi.

Yhteiskunnan jätettä?

Ihmisiä.

Ne ei saa enää otetta kaikki. Elämään, tai edes siihen vuorokauteen.

Muutama herrasmies hakee aamuisin lähi Alepasta aamupirtelöään.
Ne odottaa toisiaan, tukee toisiaan. Kirjaimellisesti. Joku aina tahtoo mennä lepäämään kesken aamulenkin.

Eräs herra aina huutaa mulle "Olisit soittanut! Olisin tullut kantamaan sun ostokset!"

Mua aina naurattaa. Tyypin numero ei taida olla mulla muistissa 

Usein on tämäkin isäntä osunut asfalttiin. Saanut osumaa kaljakavereiltaan.
Mutta aina se muistaa mut.

Eräät sekakäyttäjät norkoo aina samassa paikassa automaatin edessä.

Ne avaa mulle ovet, vaikkei kukaan muu näkis. Että taistelen vaunujen, ostosten ja ipanoiden kanssa ulos kaupasta.

Nää rientää pitelemään ovia. Kehuu lasten pyöriä. Joka kerta.

Niillä ei ole kiire.

Ja vaikka kuinka on tää tahmea päihteiden muta, imenyt elämän perustukset heiltä pois...

On suurelle osalle jäänyt se inhimillisyyden ripe jäljelle.

Jonkun lapset. Jonkun isät ja äidit.

Jotkut vajoo pimeyteen. Jää sinne.

Mutta monella näkyy silmissä se lapsi, joka kiusas talonmiestä kesäisin.

Laastarit polvissa.