Vanhemmuuden häpeäpaalu: kaikki ei ole yhtä ylpeyttä.

Vanhemmuuden häpeäpaalussa on ruuhkaa.

 Meitä on sinne sidottuna äitiä ja isää niin paljon, että kivittäminen on aika helppoa: kunhan randomisti viskoo murikoita menemään, osut aina jonkun syyllisyydestä hikoilevan vanhemman arkaan sieluun.

Ihan varmana.

@shittyisthenewblack nosti esiin monen muunkin bloggarin reagoiman aiheen: ne häpeälliset hetket vanhempana, joista ei kivaa instakuvaa feediinsä saa. Ne hetket, kun kyseenalaistat soveltuvuutesi vanhempana, tai kun on vaikeaa rakastaa lastaan.

Vaikka rakastaakin.

Niitähän nimittäin on, ja tulee iäti olemaan, ihan jokaisella joka perheen päättää perustaa.

Itse tunnen epäkelpoisuutta erityislapsivanhemmuuteen hetkinä, kun oma säätelykykyni on tasoa Häkkiapina Rabieksen Kourissa. Saatan itkeä kaaosta, romahtaa kiirettä, huutaa lapsilleni Nyt Jumalauta Ne Naamat Kiinni, kun iltasirkus leviää käsiin. Ja ne kausittain leviää aika ajoin. Vaikka samaan hysteriaan sössötän perusteluita lapselliselle käytökselleni, en koe että se oikeuttaa leviämään palasiksi.

Mutta usein lapset viimeistään tällöin kuulevat minut. Kymmenen asiallista kehoitusta, välienselvittelyä, ja rauhallista kohtaamista myöhemmin on kuiviin imetty olo, kun neljä, viisi haasteita omaavaa poikaa pistää parastaan.

Sitten tulet sinä, hammasharjavääpeli keskeyttämään, ja sulle vain nauretaan.

Ehkä jopa vittuillaan. (Kyllä, lapset kykenevät vittuiluun, älä ylläty siinä yhtään.)

Yksi ylpeyden aiheeni on synnäriltä: toista lasta ulos puskiessani huusin kätilölle että Nyt repikää se ulos musta, haluun saunakaljaa saatana jo!! En edes juo kaljaa tätä nykyä kylläkään 🤔

En myöskään muista lapsille itseantamiani sanktioita hölmöilyistä. Pelikieltoja. Milloin mitäkin.

Ja lapset käyttävät tätä valuvikaani sumeilematta hyväkseen, jos puoliso ei pidä kirjaa.

Olen lisäksi syypää lasteni tapaan kyseenalaistaa auktoriteetit: kyseenalaistan niitä näkyvästi ja kuuluvasti itse hyvin paljon.

Kaiken kukkuraksi en ole roolimalli korrektissa vuorovaikutuksessa, joka on meillä lasten kanssa yhteinen pulma. Se on vaikeaa, vaatii ponnistelua. Johtunee osittain f-koodeista, osittain prioriteettieroista valtaosan kanssa: emme koe sitä välttämättömäksi.

Kyllä näitä on. Jaettavaksi hei.

Eihän tässä päivässä riitä tunnit näitä vanhemmuuden helmiä luetella jokaista. Tuossa nyt vähän vauhtiin pääsi, jätetäänkö tähän 😉