Tukiverkoston tärkeys

Istuin tänään perheneuvolan aulassa.
Odotin omaa vuoroani, yksin. Nyt oli pelkän äidin aika.

Tunnistan väsyneen äidin kaukaa.
Lapsensa olemassaoloa anteeksi pyytävän, uupumuksen vuoksi kaiken kieltävän emon.

Ja tutuilla ominaisuuksilla varustetun lapsen.

En ollut aulassa yksin.

Tunnistan äidin, joka ei positiivisessa palautteessa kylve. Äidin, joka on tottunut pidättelemään yltyvää lastaan julkisilla paikoilla.

Vilkuilemaan ympärilleen, kuinka moni paheksuu.

Siksi mä sulle juttelinkin. Kikkailin säkkituolit pehmusteeksi sun järjettömän taitavalle stuntmiehelle, jolle voltit ei ollut mikään ongelma.
Kerroin, että omien poikieni lempipuuhaa, hypi vaan. Kyllä ne kestää.

Huomasin helpotuksen äidin silmissä.

Joku ei paheksu.
Me kaikki istutaan siellä aulassa syystä. Tai hypitään. Tai juostaan karkuun. Miten nyt sattuu olemaan planeetat paikoillaan.

Miten ympäristö meistä muokkaa näin pelokkaita? Kuin peurat ajovaloissa, odotetaan paheksuntaa, supinaa, neuvoja epäonnistuneeseen vanhemmuuteen.
Ja kun joku yhtäkkiä käyttäytyykin, kuin se olisi arkista arkea, syttyy joulu mieleen.

Se on arkista arkea.

Se on.

Seuraavan kerran kun tuhahdat, mulkoilet, supiset tai paheksut, mieti tätä.
Se jännittynyt äiti tai isä siinä, minkä polun se onkaan kulkenut jo. Mitä kaikkea on jo tehty.
Kuinka paljon työtä me tehdään, eikä kukaan sano "oottepas te mahtavia".

Ei kukaan.

Huomataan ne heikot hetket. Kun et ollut parhain Sinä.

Ja mitä kaikkea on jo tehty.
Kokeiltu. Itketty. Onnistuttu.

Aulassa kuulee myös totuuksia, mitkä riipaisee.
Ruma totuus, kun kukaan ei ota lasta hoitoon, koska ADHD ja kukaan ei jaksa.

Yhtä yötä. Kukaan ei jaksa.

Äiti jaksaa 24/7. Mutta kukaan ei jaksa Y H T Ä  Y Ö T Ä.

Senkin mukavuusalueella löllöttävät itsekkäät paskiaiset.

YKSI YÖ.

Tukiverkosto on hankala koota kasaan, suomalaiset haluaa pärjätä itse.
Avun pyytäminen on kova pala.

Se on lapsi. Ei lauma kenguruita. Tai laama.

Kyllä sä perkele pärjäät yhden yön, vaikka päällä seisten.

Aikamoisii me mutsit ollaan. Ja faijat.

Tää on selkeesti maailman vaikein duuni. Have you noticed?

Kiitän ja kumarran meidän tukiverkostoa, eritoten anoppini ja appiukko.
Isovanhempiin, niihin muutamaan,  ja yhteen kummiin se koko meidän tukijengi kulminoituukin.

Tämänlaisia isovanhempia osuu kohdalle vain valituille.

My kids are the chosen ones.

<3

Mutta olisipa muillakin.