Hyväksy.

Olen Äiti, joka haluaa "vain satuttaa".
Olen Äiti, "joka ei tajuu mitään".
Olen Äiti, jonka toinen, kolmas ja neljäskin nimi on Vitun Hullu, Mulkku ja Kusipää.

Olen Äiti, joka valmistautuu taisteluun jokainen aamu. Joka nostaa lötkön lapsensa lattialta, ja pukee väkisin - vaikka lapsi on kohta itseni pituinen, ja potkii.
Olen Äiti, joka estää lasta hajoittamasta kotia, ja siirtää vastustelevan lapsen rohjostikin paikkaan, jossa ei ole ikkunoita lähellä.

Olen Äiti, joka käyttää aamuisin aikaa lapsen kouluun saamiseen tunteja, ja myöhästyy omista opinnoistaan - jos annan periksi, taistelu on huomenna suurempi.

Jokainen aamu alkaa hyvin. Herätellään huumorilla, toivotaan, että lääkkeet saa lapselle heti sängystä noustuaan: pakko-oireet eivät näin hidasta liikaa, kun lääke ehtii vaikuttamaan.
Jokainen aamu kikkaillaan. Keksitään porkkanaa, päädytään joskus ukaaseihinkin, sillä omaehtoisuus ottaa nopeasti lapsesta otteen. Silloin olemme jumissa, eikä mitään rakentavaa tapahdu.

Periksiantamattomuuden ansiosta - vaikka se tarkoittaisi puoliväkisin pitkien kalsareiden survomista päälle, isolle sylkevälle lapselle, koska ulkona on pakkanen ja poika ei suostu verkkareistaan luopumaan.........vaikka se tarkoittaisi, että "sä haluut vaan satuttaa mua!!!" kirkumista hiljaisen kerrostalon uteliaille naapureille pohdittavaksi, koska aistiherkkä lapsi kokee kaiken potenssiin kymmenen, jopa lapsen nostamisen lattialta sätkimästä, sängylle istumaan........Periksiantamattomuuden ansiosta meillä arjessa säilyy struktuuri.

Sen ansiosta mun lapset suoriutuu sinne kouluun. He tietävät, että jokin säilyy, jostakin pidetään kiinni.

Joskus se vaatii erityistä paneutumista: Hyvin vaikeina aamuina, lapsi saa lämmitellä suihkun alla ja heräillä rauhassa, ottaa siellä lääkkeensä, ja tulla rauhassa aamupalalle.
Näinä aamuina, kun joudun fyysisesti koskemaan pukemisen, rimpuilun, kodin rikkomisen ja nostelun lomassa, hyväksyn ajatuksen että lapseni kokee että satutan.

Jälkeenpäin, kun lääke vie ahdistusta pakko-oireista pois - jotka triggeröivät aamuja kaaokseen - lapsi tietää, ettei kukaan tahdo pahaa.
Sekin on minun hyväksyttävä, että se vaatii lääkityksen ja tilanteen ohituksen, että lapsi ymmärtää.

Joinain aamuina olen vain Äiti, joka lähtee reppu selässä kouluun, huutaa eteisessä heipat, ja kaikki hymyilevät.

Onneksi saan olla myös se Äiti.

Joskus neurologiset ominaisuudet näyttävät sen puolen, jota ei rikkautena pysty ottamaan.
Mutta sanotaanko näin, ettei itsestäänselvää ole enää mikään, kun näiden kanssa elämää tallaa. Onko se rikkautta?
Ehkä.

Paljon sitä on, rikkautta, mutta jokaisena hetkenä se ei naamaan lävähdä. Ei lapselle, eikä vanhemmalle.