lauantai 3. marraskuuta 2018

Elämän palapeli

Kaivoin esiin vanhoja valokuvia.
Näissä kuvissa on 10v välissä.

Vähän me silloin tiesimmekään, vielä vähemmän suunniteltiin.
Kolmen kuukauden seurustelu tuotti nopeaa tulosta, ja tikkuun kaksi viivaa.
Sen jälkeen onkin tikkuihin pissailtu, ja viivoja ilmestynyt, elämä kuljettanut ja paskaakin satanut. Muttei niin kitkerää, etteikö sitä pois ravistaisi, pyyhkisi silmistä ja menisi eteenpäin.
Kymmenen vuotta olemme valinneet olla yhdessä. Se ei vain tapahdu itsestään, vaan se on tietoista.

Tuli lapsi, tuli kaksi kerrallakin. Tulipas vielä viimeisinkin, ja entisen kahden lapsen yksinhuoltaja-äidin koti paisui ruuhkaksi asti ❤ Ruokapöydässä istuu nyt kahdeksan ihmistä, ja ruokapöytä sijaitsee kaupungin vuokraviisiössä.
Muutettu on, lukuisasti.
Draamaa on, ensitreffeistä tähän päivään - riitelimme jo siellä Suomenlinnassa, jossa ensitreffeillä kompuroimme mukulakivillä, esikoinen sateenvarjorattaissa istuen.

Rattaissa istuva leikki-ikäinen on jo neljäntoista, ja tulee Suomenlinnaan äidin kanssa ehkä lahjomalla.

Emme ikinä eläneet vain kahden aikuisen symbioosissa, vaan minä muodostin jo valmiin symbioosin kahden pienen lapsen kanssa.
Hän tuli valmiiseen pakettiin, jossa oli liian suuri laatikko, ja nätti kääre puuttui.

Laatikko täyttyi, pursui äärimmilleen ja repesi kauttaaltaan. Nätti kääre jäi illuusioksi, päälle leimattiin koodeja sen sijaan.
Uusioperhe.
Suurperhe.
Erityisperhe.
Juostiin neuvolat, Vasu-keskustelut, vanhempainillat. Toinen painoi 16h töitä, toinen leikki kotirouvaa ja kiillotti kotiaan.
Pystyy pystyy, jaksaa jaksaa. Onnea on puhdas koti ja ripustetut pyykit, onnea on puhtaat lapset ja tuhannet virikkeet. Onnea on askartelut, leipomiset, iloiset valokuvat ja onnistuneet korvapuustit.

Onnea on terve mieli.

Tuli kihlat, tuli vararikko. Liikuimme pienituloisuudesta lapsiperheköyhyyteen ja lääkärinlausuntoihin, parisuhde venyi ja paukkui - moni olisi lähtenyt.
Tuli koodeja, vammaistukea, omaishoitajuutta, neurologiaa ja uusi tapa katsoa elämää.
Katsoa ihmisiä.

Katsoa parisuhdetta ja sitä kuplaa, jota moni niin kiillottaa- turhaan. Ja kenelle? Ei kukaan itselleen ainakaan.

Rakensimme oman laatikon. Repaleisen, täynnä ikkunoita ja kulmista teipatun.
Siellä puhutaan suoraan, ja kovaa. Nauretaan haasteillekin, kunhan ensin huudetaan ne ulos.
Itketään kiirettä ja hektisyyttä, mutta maalataan se kuitenkin sateenkaaren väreihin.

Elämä on palapeli. Tässä me sitä kokoamme, ja tässä meidän pitää juuri nyt olla.
Ei meidän palapeli koskaan ollut se sopivan vaikea, neliskanttinen ja Ihan Kiva.
Tämä on ihan omanlainen, ja kertoo tarinan minun jälkeenkin. Nämä palat jatkuvat pitkälle, eikä me rakenneta sitä itse edes loppuun.

Mikä kymmenen vuotta sitten kuumeni nopeasti, pitää lämmöt edelleen päällä.
Joskus sitä toivoo, että olisimmepa ne kaksi lammasta, jotka tyytyvät, eivätkä haikaile laumasta pois vapauteen, vaaralliseen maailmaan. Seisoisimme siinä niityllä, kuten muutkin lampaat. Mutustaisimme ruohoa, ja voisimme paksusti.
Olisi helppoa.
Mutta taidamme olla ne kaksi sutta, laajentamassa reviiriään jälkeläisilleen.
Siinä syödään muutama lammaskin ohimennen..

Rakkaus jos riittäisi liimaksi, emme olisi tässä.
Rakkaus tekee kaikesta sen arvoista, ja on syy käyttää muutkin keinot.
Rakkaus ei riitä, se on vain se lähde, siitä lähtee jano. Mutta kun syödäkin pitää, joten sen eteen on tehtävä töitä. Muuten rakkauskin kuolee nälkään.

Jos "Rakastan sinua" riittäisi, ei erotilastot nousisi kohisten.

Kuvissa on väliä kymmenen vuotta. Kymmenen! Tajusin juuri, että oikeanpuoleisessa kuvassa olemme jo keski-ikäinen avopari.

1 kommentti:

Kirjoittajasta

F90.0 ja Minä.

ADHD :n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun. F90   ❤ Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytö...