Palanen tarkkaavuutta, kiitos. Ripaus keskittymistä.

ADHD. 

Mua pyydettiin kirjoittamaan elämästä ADHD:n kanssa.

Mä olen siitä hirvittävän paljon kertonut, ja kamalan hankalahan sitä on tiivistää edes pitkäänkään tekstiin.

Kuin yrittäisi sulloa villasukkaa korkokenkään.

Tuossa kun muutama tunti takaperin pitelin tätä mun 25 kiloista, ja 135cm pitkää, vajaa kahdeksanvuotiasta voimanpesää holdingotteessa.....mietin vaan, kuinka helvetin luontevaa brassijutsu olisikaan meikäläiselle.

Don't get me wrong. Meillä on lääkitys. Joka toimii.
Ilman aamuisin otettavaa pikku keskittymiskapselia, olisi koulunkäynti Yksi Iso Saatanallinen Sirkus.

Opettaja olisi hyperventiloiva sirkustirehtööri, muut oppilaat yleisöä.

Jotka istuvat, ja katsovat, että mihinkä helvetin esitykseen tulikaan taas mentyä.

Ja mun rakas poikani.......hän olisi se Pääesiintyjä.

Milloin hassu klovni. Milloin pelottava pelle.
Joskus häkistä karannut tiikeri, ja välillä hätääntynyt pieni hiiri.
Keskellä elefantteja.

Lääke ei muuta temperamenttia. Eikä luonnetta. Tyyppi on sama.

Tyypin päästä sammuu vain ne muutama kanava surisemasta päällekkäin, jolloin tiedon sisäistäminen helpottuu. Älykkyys pääsee esiin. Ärsyketulva on helpompi sietää.
Kaverit ei vituta ihan niin paljoa.
Ehkä se kuuppa ei ole väsynyt jo puolilta päivin, ja jaksaa ilman turpakeikkaa tehdä muutakin, kuin haastaa riitaa.

Jos ottaa lääkkeen. Jos se sopii. Ainahan se ei sovi.

On vaikeaa selittää, miltä tuntuu, kun kaikki sensorit on pystyssä. Itselläni tutkitaan tätä mahtavaa periytyvää ominaisuutta parhaillaan.
Pitkä tie. Saada diagnoosi, tai sulkea se pois.
Niitä ei ihan jaella, kuten tikkareita.
Pojalla kesti puoli vuotta, itselläni mennyt kohta yhtä kauan, ja yhä jatkuu.
Tämän hetkinen oma diagnoosini on hyperkineettinen häiriö, ADHD:n "sisardiagnoosi", eli siinä samassa vyyhdissä pyörii. (Sittemmin muuttui ADHD dg, ja lääkitys aloitettiin)

Mutta osaan ehkä siksi kuvailla, mitä se pääkoppa sisältää.
Sen lisäksi, että elän sen keskellä lasteni kautta, olen 80%sti tämän visiönäärisen ja hullunrohkean genetiikan edustaja sekä levittäjä.
Myöskin hyvin kuormittavan, ja väärinymmärretyn ominaisuuden haltija. En tiedä vielä, olenko. Tiedän, että neljä kuudesta lapsestani, omaavat yliaktiivisuus-ja tarkkaavaisuushäiriön piirteet.
Yhdellä vaikea, klassinen ADHD ja lääkitys, yhdellä käynnissä lääkekokeilu ja ADHD/ADD epäily, vielä diagnosoimaton.
Kahdella epäily. Toimintaterapia/psykologi mukana kuvioissa.

Mutta palataan tähän päivään. Holdingotteeseen.

Lääkkeestä huolimatta, ärsyketulva kuohui yli kattilasta. Pahasti.
Veljesten bänditreenit lastenhuoneessa, ämpärin paukuttelu ja epävireisen skeban rämpyttely korvia riipivästi, riitti pistämään liekin hellaan.
Löpöö liekkiin tuikkasi pikkubroidi, joka haistatti pitkät isoveljelle, kun tämä kapellimestarina nosti itsensä jalustalle, ja huomautteli musikaalisista virheistä.
Pikkubroidi otti kitaran, ja lähti. Bänditreenit oli siinä.

Tästäkös jo valmiiksi kytevä isoveli sai pannun porisemaan.
Ja tavaraa alkaa lentämään.
Teksti on niin rujoa, mikä suusta tulee ulos, että vitunhorosaatana on jo mun toinen lempinimistäni.
Ei tunnu missään.
Joko järkyttää? Tottakai sen kuuluu vähän järkyttää. Mutta minua ei. Enää.

Huolestuttavaa? Enpä tiedä.
Se on verbaalinen refleksi. En kiinnitä huomiota.

Mutta mihin kiinnitän välittömän huomioni, ja johon joudun tiukasti hyökkäämään väliin, on raivo. Väkivalta.

Kyllä. ADHD ei ole vain hassunhauskaa härväämistä. Hyppimistä ja loikkimista. Iloista pälpättelyä.
On se sitäkin.
Mutta vaikeassa, hyvin ärsykeherkässä ja impulsiivisessa versiossa se on myös agressioita. Raivoa. Ärsyyntymistä. Sulkeutumista. Haasteita itsesäätelyssä. Tunnepuolen säätelyongelmia.

Kiroilua väärässä paikassa. Tilannetajun puutetta. Hirveän suuri alttius provosoivaan käytökseen, ja vahvaan reaktioon provosoituna.

Hermosto kuitenkin kehittyy, ja ajoissa apua saava pieni ihminen, rakentuu pärjäävämmäksi aikuiseksi.

Se tarkoittaa koulussa ja kotona tukimuotoja, mahdollista lääkitystä, usein kuntoutusta.

Lääkettä pelätään turhaan.
Sen tehtävä on normalisoida aivojen välittäjäaineiden epätasainen virtaus.

Se myös ennaltaehkäisee ADHD ihmisen suurta riskiä päihteiden riskikäyttäjäksi.
ADHD kun addiktoituu helposti. Ja aivokemiaan vaikuttavat stimulantit, kuten tutummin kutsuttu blosse, bisse ja piri, tekevätkin aakkosihmisestä helpommin itsensä kanssa selviytyvän.

Pään surina hiljenee. Sitä jopa skarppaantuu. Hetkeksi. Tulee voittaja fiilis, sumu väistyy ja vähän aikaa on kirkasta.

Mutta hinta on ruma ja kallis.

Lääkehoidossa ei tule sitä tarvetta kirkastaa nuppia sekakäytöllä.

Tää on vähän tämmöistä ikuista, pään sisällä pyörivän tragikoomisen elokuvan katsomista pikakelauksella.
Ziigaat ja ziigaat, koitat muistaa parhaat palat.
Vitusti menee ohi, mutta harva ehtii näin monta hyvää leffaa katsoa lyhyessä ihmisen ajassa.

"Carpe diem" lähinnä pistää nauramaan kippurassa. Tartu hetkeen.

No voi helvetti. Mihin niistä??? Karuselli pyörii ja pyörii, karnevaalit huutaa. Tartut jostakin kiinni, ja olet hetken läsnä. Kunnes tiput kyydistä. Ja unohdat hetken päästä, missä se koko tivoli nyt olikaan.

Lapsena, sitä osasi piilottaa kaikkea muilta. Opin selviytymään. Olen tajunnut sen nyt aikuisena.
Lapsena se kattila kiehui yli itselläni niin, että kuormitus ja tukahdettu Minä, oireili tic-oirein.
Väsyneenä ne pahentui. Mulla on vieläkin niitä, mutta osaan jo piilottaa ne hyvin.

Mun kahdella lapsella on hyvin näkyvät ticit.
Milloin virkayskä on rytmissä toistuvaa, milloin silmien pakkopyöritys on viedä yöunet.

Joku lääke saattaa pahentaa niitä, joku lieventää.

Mutta rykiviä, äänteleviä silmänpyörittäjiä talossa aika ajoin asuu.

Ja eritasoisena ilmenevää ADHD tyyppiä.

Yksi on kympin oppilas, joka älykkyydellään on kompensoinut muita haasteitaan.
Ei lue kokeisiin, mutta raahaa hyviä numeroita kokeista. Ei lue kirjoja, koska keskittyminen riittää just ja just Aku Ankkaan.
Mutta tylsyyttä, motorista levottomuutta ja jatkuvaa haasteenpuutetta tapetaan tekemällä kaikkea, mikä on yleisten järjestyssääntöjen ja lakipykälien ulkopuolella.

Impulsiivisuuus ja ärsykeherkkyys volymia 150.

Pää niin väsynyt illalla, että sammuu kesken väittelyn.

Toinen on pulpettimuureja rakentava, tuntia häiritsevä, ääntä pitävä ja tarkkaavaisuutta max.15min putkeen ylläpitävä sankari.
Joka purkautuu kuin tulivuori kuormittuessaan.

Tänäänkin.

Ja kun yksin kotona lasten kanssa ollessaan painii pojan kanssa, pitää kiinni jaloilla ja käsillään, ottaa ne läpimenevät nyrkit vastaan.....hikoilet, pojan syljet naamalla huomaat, että taapero kiipeää pöydälle hyppimään ja putoaa.

Nappaat sätkivät tokaluokkalaisen kainaloon, huojut kylppäriin, sanot "tämä loppuu nyt tai äiti pistää sut vaatteet päällä suihkuun jäähtymään" ja juokset katsomaan huutavaa taaperoa.

Joka onneksi tippuikin vain jakkaralta.

Ja poika siellä kylpyhuoneessa, seisoo. Katsoo lattiaan, ja tajuaa menneensä liian pitkälle.

Äiti katsoo kuhmua taaperon otsassa, ja maahan tuijottavaa poikaa.

"Äitin pitää suojella myös näitä muita. Ymmärrätkö? "

Poika istuu loppuillan aika hiljaa ja tuijottaa pikkuveljen kuhmua.

Anteeksipyyntökin tuli, hiukan kaiveltuna, mutta kuitenkin.

Tätä se on osan ajasta. Meillä joillakin.

Ja näkisittepä sen intohimon, kun löytyy mielenkiinnon kohde. Se ahmiminen, tiedon keruu ja muistikapasiteetti. Huikeaa.

Se oppimisvauhti, kun Se Jokin, on vaan helppoa.

Se rakkaus, mikä on ehdotonta, joka kestää kaikki ne rumat sanat ja raivarit.

Se lojaalius, mikä näistä tulevaisuuden Rajattomista huokuu.

Mä en tiedä ketään, joka ymmärtäisi mun ironista ja mustaakin huumoria yhtä luontevasti, kuin mun jälkikasvu. Meillä tää ajatuksenjuoksu, ja tapa tulkita kaikki pahatkin asiat ulos ja esiin, on voimavara.

Herätämme huomiota, emme edes puhu normaalilla voimakkuudella. Ikinä. Missään.

Herätämme negatiivista huomiota. Mun lapseni on se katolla juokseva ja lampputolpassa keikkuva, omenapuussa roikkuva ilkikurinen keskeneräinen ihminen.

Mä olen se mutsi, joka huutaa maanpinnalta " alas sieltä, täällä on kameravalvonta!! "

Ja yritän ehkä kiivetä perässä. Jos ei ookaan. Sitä valvontaa........

ADHD on raskas jalokivi.
Se painaa välillä liikaa. Hiertää kaulaan. Ryöstää kaiken huomion loistollaan.

Mutta se on uniikki. Se on perintökalleus.

Sinä.

Sitä voi helpottaa, sitä voi vaalia.

Sitä ei voi parantaa.

Se ei ole sairaus.

Se olet Sinä.

(Kirjoitettu v.2017)