F90.0 ja Minä.

ADHD:n tuhannet kasvot. Nämä ovat minun.
F90 ❤

Olisin uskottavampi monelle, jos olisin lapsena ollut agressiivinen. Purkautunut käytösperäisesti.
Olisin uskottavampi kaikille, joilla ei tietopohjaa ole, jos olisin ollut kauhea kakara.

Vapaan kasvatuksen vittumainen tuotos.
Mutta kun en ollut.

Olisi muille helpompi ymmärtää, että kannan ADHD diagnoosia, jos olisin ollut erityisluokalla, tarkkiksella, tai edes vähän huono koulussa.
Olisin kaikinpuolin uskottava, eikä kukaan kyseenalaistaisi diagnoosin olemassaoloa, eikä sen löytymisen vaikutusta elämänlaatuun.

Tiedon puute, vääristyneet ja vanhentuneet käsitykset ADHDn oirekuvasta, ovat kitkainen jarru tämän ominaisuuden stigman muuttamisessa, kivi siinä raiteilla.
Juna syöksyy ihan muualle, kuin määränpää olisi.

Aivojen välittäjäainevirtauksen poikkeavuudet ilmenevät jokaisella tämän ominaisuuden kantajalla eritavoin.
Neurologia on kuin pakka kortteja, jokaisella on padat ja hertat omassa järjestyksessään. Tämä vaikuttaa oirekuvaan ja liitännäisdiagnoosien mahdollisuuteen, sekä voimakkuuksiin.
Harkintakyvyn, impulsiivisuuden, sensuurin, keskittymiskyvyn ja tarkkaavuuden tasoon.
Motorisen levottomuuden olemassaoloon, tai sen puuttumiseen: ADHD ei ole levotonta sähellystä ja sinkoilua, jos kannat sen "haaveilevaa" versiota, josta puuttuu H.
ADD.

Tytöillä sekä naisilla alidiagnosointi on voimissaan tänäkin päivänä.
Käypähoitosuosituksesta huolimatta, monikaan aikuinen nainen ei saa tutkimuksiin vihreää valoa lääkäriltä, vaikka elämänlaatu on radikaalisti heikentynyt. Työkyky heikko, arki takkuaa ja itsehoito houkuttaa kuola poskella, toisella olalla keikkuen ja maireasti irvistäen.
Aloitekyky on kuin kaiku jossakin elämäntaparemontin ohjelmissa, kirosana korvissa.
Kuinka en sisäistä mitään? Muista mitään?
Teen paljon, enkä aikaan saa mitään. Tai teen pysähtymättä, vuosien ajan, niin paljon etten muista mistä aloitin, ja milloin viimeksi söin. Kuormitus pistää pakan repeilemään viimeistään aikuisuudessa, kun arjenhallintakyvyt ovat iso osa toimivaa aikuisuutta.
Aikuisopinnot ja työelämä pursuavat vaatimuksia, perhe-elämä tuntuu olevan muilla hallinnassa samalla, kun poltat kuudetta kertaa ne nakit sinne uuniin.
Ihmettelet, miten muut muistavat reitit paikkoihin heti viidennellä käyntikerralla. Ajattelet, oletko sekaisin päästäsi, kun et tiedä milloin tapahtui mitäkin, teit jotain, kuinka monta kuukautta sitten. Vai oliko se viikkoa?
Huomaat nämä silloin, kun muilla se sujuu.
Asiat sujuvat, itsestäänselvät arjen jutut.

Ja sä mietit kumpi on oikea, ja kumpi vasen, ja kävelet kotiin väärää tietä eksyen. Kertoen elämätarinasi tuntemattomalle kanssakulkijalle, ja lopulta hyppäät väärään bussiin.
Etkä huomaa sitäkään, kunnes olet perillä jossakin.

Tyydytään usein lääkärin tarjoamaan masennukseen. Uupumukseen. Masennuslääkkeet eivät ehkä sovi, sillä ADHD huutaa muuta apua.
(Masennus on oma diagnoosinsa, eikä yhtään vähäisempi. Usein myös hoitamattoman ADHDn jälkiseuraus.)

Söin myös puoli vuotta masennuslääkkeitä, todeten etten ole masentunut. En ollut masentunut lääkärin vastaanotollakaan, vaan väsynyt.
Totaalisen väsynyt omiin ajatuksiini, ja siihen etten koskaan pysähdy. Olen ollut kuin höyryveturi kymmeniä vuosia, enkä edes kerennyt maisemia ihailla. Vaihtelin vain raiteita, josko jotakin jännittävää näkyisi tuolla, tai tuolla. Ja näkyihän sitä vaikka ja mitä, mutta en pysähtynyt siltikään.
Höyry loppui. Raiteet loppui kesken. Maisema oli mössöä.

En ole uskottava, koska sain hymypatsaan koulussa. Toin kymppejä todistuksiin, lukematta kokeisiin.
Lukeminen on ponnistelua, oksensin tiedon paperiin spontaanilla osaamisella.
Pärjäsin. En voinut hyvin, mutta pärjäsin.

High functioning ADHD.
Älykapasiteettini rakensi mulle siltaa tänne asti, etten putoa. Tiedonjano pelasti mut itselääkitykseltä: päihteet olisivat tasanneet mun aivokemiaa väliaikaisesti, mutta tuhoisasti.

Lapsena katsoin telkkaria niskaseisonnassa, juoksin sateessa yksin ja putoilin puista.
Hypin katoilta alas, kiipesin parvekkeille ja teroitin tunnilla kynää liikaa. Ettei tarvitse istua.

En ollut paha lapsi. En kuriton. Pidin pakkani koossa, mutta fysiikkani ei pystynyt. Migreeni loisti poissaolotunneilla, tic-oireeni hävetti.

Aikuisuudessa pakkoajatukset ahdistivat, halusin apua, mutta sain masennuslääkkeet.

Kukaan ei nähnyt mitään, olin reipas ja iloinen, en koskaan pysähdyksissä. Pärjäsin ja suoritin, hoidin arjen ja ryssin työelämän. Koulut jätin kesken, paitsi yhden.
Hitsaajan opinnoissani sain tehdä sata kertaa uudestaan, kunnes opin. Siellä nähtiin, että osaan, mutta työmuistini on olematon.
Unohdin kaiken, ja opettelin uudelleen.

Sain focukseni riittämään mielenkiinnonkohteeseen, ja vain siihen. Ja siihen jumiuduin, maailma katosi ympäriltä, katoaa edelleen.
Ajantajuni on varmasti jotakin syötävää, sillä kaipaan sitä, muttei se kasva puussa.

Olin kiltti tyttö, joka tippui puista ja leikki poikien kanssa. Osasin kaiken, mutten tiennyt mitä sillä tehdään, en saanut kiinni mistään.
Moottori päässäni on Ferrarin, mutta minä olen Volvo.

Lapseni omaavat diagnooseja, neurologiset ominaisuudet ovat vahvasti periytyviä.
80% parhaimmillaan. Vai pahimmillaan?

Riippuu päivästä. Riippuu ominaisuudesta ja sen tasosta.
Riippuu sinusta.

ADHDlla on muuttuvat kasvot.

Minä sain omani 36 vuotiaana, vaikka kannoin koko elämäni.