Aineellinen häiriötila: Rakkaus

Puhutaanko vähän Rakkaudesta?

Vaikea aihe.

Toisaalta, lähes jokaiselle tuttu.

Aina ajankohtainen ainakin. Tällä hetkellä hyvin pinnalla, hyvin kyseenalaistettu ilmiö.

Kenellä siihen on oikeus.

Mikä on aitoa rakkautta.

Sallittua rakkautta.

Oikeutettua.

Mä olen sen verran syntymästäni kaiketi vaurioitunut ihmislapsi, että ajattelen rakastumisen tieteellisestä näkökulmasta.

Se on kemiallinen reaktio. Aineellinen häiriötila, jos nyt rumasti sen tulkitsee.

Noh, häiriötila on aika raffi ilmaisu.

Se on....tila. Pelkkä tila.

Ja siis kerrottakoon, että tämä on avaus kirjoittajan näkökulmaa.

Jokaisella on oma totuus tästä ikuisuusaiheesta. Rakkaudesta.

Saanen jakaa omani.

Tämän kemiallisen, sokean, huumaavan ja intohimoisen ajanjakson jälkeen jos hyvin käy, alkaa vasta Rakastaminen.

Rakkaus on Tahto.

Ihmisen pitää tahtoa. Olla toisen lähellä. Haluta jakaa se yhteinen elämä.

Rakkaus ei elä velvollisuudentunteella. Vaikka se sitä synnyttääkin. Usein perheen muodossa. 

Velvollisuus pitää huolta, sekoitetaan minusta usein Rakkauteen.

Velvollisuus rakastaa jotakin ihmistä......ei sellaista ole.

En puhu rakkaudesta lapsiin taikka mummokultaan.

Vaan siitä, kun Sen Toisen sormet valuu selkärankaa pitkin, ennen kuin nukahdat. Joka ilta.

Velvollisuudentunne saattaa pusertaa myös ympäristön paineesta. Eikä rakkaus saa siitä ravintoa. Se tukehtuu hitaasti.

Mä en ole parisuhde asiantuntija. Kaukana siitä.

Mulla on elämäni aikana ollut paljon miehiä.

Mutta vain kaksi Rakkautta.

Ensimmäinen kesti vuosia. Mutta lopulta ei saanut tarpeeksi ravintoa. Yritin sitä yksin ruokkia, mutta se ei riitä.

Tapoin sen lopulta nälkään ja lähdin.

Rakkaus on tekoja.

Sanoja mahtuu maailmaan liikaakin, ja Rakkautta voi hokea ja vannoa kuin mantraa. Mutta kun teot ei koskaan sitä tue, sanat kuluu loppuun. Sanat ruostuu, ja lopulta ne kuullostavat pelkältä kolinalta.

Kuin rautanauloja tippuisi suusta. Ruosteisia rautanauloja.

Yksinään, ne jättävät vain ruman värin lattiaan.

Jos ei konkreettisesti ole läsnä.....eikä pyri osoittamaan lainkaan läsnäolollaan Rakkautta....ei pieniä tekoja.....kävellään pelkkien ruosteisten naulojen päällä. Sanojen varassa.

Ja Rakkaus kirkuu apua. Se nääntyy. Saattaa etsiä ravintoa muualta. Tarpeeksi näännytettynä, vuosia riutuneena....se saattaa haluta syödä.

Joku saattaa haluta ruokkia. Kaikilla niillä pienillä, ravintorikkailla teoilla, joita se Rakkaus janosi jo liian kauan.

Nälkäisenä sitä saattaa ahmia. Varsinkin hyvin nälkäisenä.

Rakkaus ei sovi yhteen vallitsevan kertakäyttökulttuurin kanssa.

Mikään ei riitä.

Eikä arkea kestetä enää.

Rakkaus on raadollisimmillaan hyvin arkista.

Yösyöttöjen vuorottelua.

Valmiiksi viritetty kahvinkeitin, toisen jäädessä nukkumaan.

Oksennusten siivoaminen, kun toinen siivosi edellisen satsin, keskellä perhettä sulostuttavan vatsataudin.

Valmis, lämmitetty sauna töiden jälkeen.

Kopin ottaminen, kun työt loppuu.

Kallon muodon ihastelu, kun syöpähoidot vie hiukset.

Kauneuden näkeminen, kun ihminen on rumimmillaan.

Kosketus ja halu, läpi kilojen, arpien ja olemattoman itsetunnon.

Mutta ilman ravintoa, se kuolee.

Joskus se elpyy. Kovalla työllä ja tahdolla, sen voi elvyttää.

Jolloin arvet rustottuvat, muistuttavat eletystä nälästä, ja toimivat kovina sidoksina uudessa punoksessa.

Joskus Rakkaus on koneissa kiinni.

Hengityskoneessa, liian laihana, yrittää roikkua tässä todellisuudessa väkisin. Ettei petä ketään. Ettei ketään satu, kun se kuolee.

Salaa toivoo, että joku tulisi, ja sammuttaisi koneet.

Päästäisi jo pois.

Mä olen rakastanut nyt kohta 10v yhtä miestä.

En samaa miestä. Mutta yhtä.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monta persoonaa. Ihminen muuttuu, parisuhde muuttuu. 

Elämä tuo lisää näkökulmaa, tarpeet muuttuvat, perhekokokin kasvaa.

Aika ei lisäänny. Mutta Rakkaus epätoivoisesti huutaa itselleen aikaa. Ja ravintoa.

Rakkaus muokkautuu kuin muovailuvaha lämpimissä käsissä.

Kymmenessä vuodessa ehtii keskustelemaan, kysymään ja kertomaan toiveista.

Ehtii riitelemään. Helvetisti.

Ehtii pohtimaan, olemmeko toisillemme edelleen ne ensisijaiset ihmiset. Koska muuten pitää päästää vapaaksi.

Aina pitää olla toiselle se ensisijainen ihminen.

Kaikki muu on tyytymistä. Ja vuosien ryöstämistä.

Koska tuolla jossakin, voi olla joku, jolle Juuri Minä olen Se Yksi.

Me olemme vielä vajaan 10v jälkeenkin, toisillemme Ne Ainoat.

Loppuelämästä ei kukaan tiedä, eikä tarvitse.

Antaa maailmankaikkeuden tehdä työnsä hyvin.

Jokaisessa Rakkaudessa on vahvuudet, meillä on niitä paljon.

Rehellisyys, ajoittain jopa karkeankin suora tapa kommunikoida. Kaikki tunnetilat käytössä, eikä usein jää epäselväksi mitä toinen haluaa.

Lihallinen vahvuus. Ruokimme lihallista puolta. Aivan mainio vahvuus. Välttämättömyys.

Oikeudentaju, ja elämän lyhyyden ymmärrys. Elämän arvot ovat samat, ja prioriteetit. Rahan ja materian edelle tulee lähes kaikki muu. Rikkauksien haaliminen ei ole kummankaan elämänpolun etappi, ellei puhuta materiattomasta rikkaudesta.

Sitä meillä on.

Rakkaus sisältää heikkoja lenkkejä. Niitäkin meillä on.

Menneisyyden kuorma.

Mielen heikkoudet.

Ja vahvuutenakin mainittu karkea tapa kommunikoida.

Mä olen tämän Rakkauden aikana ollut ainakin viisi eri ihmistä.

Kasvanut ulos jostakin, mutta kasvattanut jotakin tilalle.

Helppoa ei ole rakastaa ihmistä, joka ei ole sama kuin vuosia sitten.

Olenko parempi? En usko. Mutta armollisempi. Monia asioita rikkaampi. Monia saavutuksia, pettymyksiä ja sielun timantteja vauraampi.

Vuodet jotenkin sopivat rakkauteen, kuten rypyt silmäkulmiin.

Niistä huomaa, että on naurettu ja itketty.

Mutta jos tämä rakkaus olisi koneissa kiinni.

Nälkiintynyt.

Luiseva ja kalpea.

Haluaisin että minut päästetään irti.

Toistaiseksi Rakkaus voi pulleasti. Eikä suusta kolise pelkkiä ruosteisia nauloja lattialle.

Mutta ei se ilmaiseksi ole tullut.

Rakkaus on lämpimissä käsissä pehmeää muovailuvahaa, ja muokkautuu moneksi.

Kylmissä se ei toimi.

Milloin sinä ruokit Rakkautta viimeksi?

Teoilla?