Tuhat ja kaksi syytä

Mulla olis tuhat ja yksi syytä sanoa, että älkää perustako blogia.
Älkää avatko itseänne, elämäänne, vanhemmuuttanne tai haasteitanne ulos, älkää huutako mitään julki, mitä ei tähänkään mennessä ole huudettu.
Ei kannata altistaa itseään, lapsiaan tai mielenterveyttään toisten johtopäätöksille sinusta, tavastasi suhtautua perhettä rikastuttaviin - ja kuormittaviin - ominaisuuksiin.
Mulla olisi tuhat ja yksi syytä sanoa, että piilota itsesi. Hae vertaistukesi hiljaa, salaa f-koodisi, kuiskaa autismi, Tourette ja aadeehoodeet korkeintaan harvoille ja uskotuille.
Jos heillekään.
Ihmiset kun eivät tiedä, ja ilman tietoa on pelkoa. Tuntematon on pelottavaa.
Ja pelkohan ei tunnetusti avaa niitä mielen syövereitä uusille asioille, vaan pikemminkin lamaannuttaa.
Lisäksi, ihmiset ovat susia toisilleen, äidit etenkin. Ja jotkut ihmiset olisivat vain loistava keino aloittaa taistelu ilmastonmuutosta vastaan.

Jonka vuoksi mulla on tuhat ja kaksi syytä kirjoittaa, näyttää, avata ja läväyttää kaikki se teidän naamalle. Hieroa sieraimiin näkökulman siemeniä, ainaisten herneiden tilalle.

Mulla on vitusti syitä sanoa, että kaikki tämä, kuuluu kaikille. Sillä se näkyy, kuuluu ja on osa kaikkien yhteiskuntaa. Teidän on pakko tietää, edes se pohjamuta, mielellään ihan pintaan saakka, mistä on kyse.

Ei tuntematon ole tällöin enää tuntematon, pelkokin vaihtuu ymmärrykseksi, tai ainakin jotakin sinne päin.

Kuinka ihminen käyttäytyy, on vuorovaikutuksessa muiden kanssa, työskentelee, oireilee kuormitustaan erinäisistä ärsykkeistä, kokee epäoikeudenmukaisuudet, konfliktit, ohjeet ja säännöt, ehdottomuuden ja normien määräämät käsitykset kiintymyksestä tai ystävyydestä, ovat kaikkia koskettavia seikkoja. Ei salassapidettävää.

Mutta koska yksityisyys on nykyaikana nostettu lähes yhtä tavoiteltavaan meriittiin kuin yksilöllisyys, sotivat nämä kaksi toisiaan vastaan ikävin seurauksin.
En väitä, etteikö paska osuisi julkiseen tuulettimeen enemmän kuin kolmetoista (tuhatta) kertaa.
Jokin hinta siitäkin on maksettava. Kuten kaikesta.

Minun hintani on, etten miellytä kaikkia. Ja se tehdään joskus likaisestikin hyvin selväksi.
Vanhemmuuttani kritisoidaan, ulkonäköäni arvostellaan, valintojani solvataan, ja diagnooseja perheessä ruoditaan sekä halveeraataan.

Mutta mitä minä saan? Tästä, blogista.
Rahaa? Ruodinko fyrkan vuoksi täällä neurokirjon höpinää klikkien toivossa?

Tulisikin pari kolikkoa jostakin saatana. Ei hei haittaisi yhtään. Ihan ei tuo rahavirta kohise ikkunoista opiskelijamammana tässä.
Mutta kun ei kilise, vaan pidän blogia pystyssä oman mielenterveyteni, lasteni ja toisten neurokirjoperheiden vuoksi.

Meillä ei montaa kanavaa hoitokontaktien lisäksi ole, josta saada mitään kosketuspintaa muihin samassa veneessä kelluviin elämiin. Muihin perheisiin, joissa lääkityksiä ja annostuksia punnitaan, hoitopalavereja juostaan läpi kuin tahmeaa pururataa sandaalit jalassa, perheitä, joissa 15min kynätyöskentely yhteen soittoon on VUODEN tulos onnistuneesta lääkkeiden yhdistelmästä, koulun tukimuodoista, avoimesta informaatiosta ja itsetunnon kohentumisesta.

Ne muut, joilla äiti kirjoittaa tehtäväkirjaan vastaukset lapsen sanellessa, koska lapsen väkevä tic-oire estää kynällä työskentelyn.

Niihin toisiin koteihin, jossa seitsemänvuotias on huolissaan, tietääkö koulussa kukaan aikuinen hänen Tourettestaan, ja jos ei, voisiko äiti tulla kertomaan. Ettei hänelle suututa, kun on pakko käyttää kaikki energia paikallaan pysymiseen, vaikka pakkoajatus sanoo muuta.
Ja eikä lähes ikinä pysty siihen kuitenkaan, vaan pakka leviää. Ja se naamioidaan milloin karkaamiseksi, ja milloin sitten häiriökäytökseksi vokaalisilla tic-oireilla ja örinällä, levottomuudella ja kynien katkomisella.

Meillä ei ole monia vertaisverkostoja fb-ryhmien ulkopuolella, joissa purkaukset ja jälkijäristykset tarkoittavat muutakin, kuin seismistä aktiivisuutta ja evakuointia.

Mä saan paljon ihanaa postia, palautetta ja kysymyksiä seuraajilta, joista osa on ollut messissä jo parikin vuotta. Monien kanssa mietitään paljonkin erilaisia tukiviidakkorihmastoja, tukimuotojen toteuttamisia kouluissa, ja ennakkoluuloja. Usein lähipiirin ennakkoluuloja, mutta myös koulujen.
Saan paljon kuulumisia, edistymisiä ja pettymyksiä postilaatikkooni, ja ahdinkoa. Yksinäisyyttä. Menetyksiäkin.

Ja paljon pieniä voittoja ❤️

Näiden, ja oman vertaistukeni takia, hieron hiekkaa vielä monien silmiin, kunnes koen että tein osani. Siirryn takavasemmalle. Annoin ja otin kaiken sen, mitä oli irti otettavaa, tai minusta annettavaa.
Loputon kaivo ei ole kumpikaan, ja joku kaunis päivä toinen kuivuu aiemmin, kuin toinen.

Silloin, en huuda enää. Eikä kaivokaan vastaa.