Olishan se siihen laatikkoon sopivaa.
Jos pakottaisin niitä kurahousuja pitämään sateella.
Nauttisin patojen ja keittojen äärellä hymyilemisestä, ja Fiskarsin soppakauha olisi jännää.
Leikkisin, että "tehkää kuten äitikin teki", sen sijaan että kehoittaisin valitsemaan fiksummin kuin mutsinne omassa nuoruudessaan.
Saisin lapseni perhepotretteihin kauniisti riviin hymyillen käskystä, kauluspaidat päällä - eikä puolialasti heiluvaan fotoon, jossa keskisormi vilahtaa, mutta lapsen nauru on aitoa.
Olisin hiljaa aiheista, joista on aina oltukin hiljaa.
Kuiskailisin lasteni neurokirjon ominaisuuksista, ettei "lasteni tarvitse hävetä äitiään".
Antaisin lapsilleni näin viestin, että ne ovat jotakin hävettävää ylipäätään.
Kysyisin maailmalta luvan, mitä on korrektia puhua, ja mitä ei.
Sopeutuisin, ilman että huudan järjestelmää sopeutumaan. Antamaan tilaa.
Vaikenisin arkisista asioista, jotka muille ovat tabu - lapsen lääkitys, vanhempien omat neurokirjon/mielenterveyden haasteet, pienituloisuus ja lasten itsetuhoisuus. Epätoivo. Pimeys ja sieltä nouseminen. Perheiden kuormitus ja syrjäytyminen.
Olisi laatikkoon sopivaa tietää, missä se vitun laatikko edes on, ja miksi sinne kukaan tahtoo sopia edes?
Olisi sopivaa sanoa, että pidän ihmisistä. Rakastan maailmaa. Sydän sinne, toinen tänne.
On vaikeaa rakastaa jotakin, jonka näkee ilman suodatinta. Se on tarpeeksi mielenkiintoinen, ja jatkuvasti muuttuva, joten toivoa on.
Että siitä tulee maailma, jolle minäkin laitan sydämiä vielä.
Siksi en aiokaan kutistua.
Teidän laatikko?
Liian pieni meille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti