Nepsy ja kaverisynttärit.

Sitä elää harhassa toisinaan.

Että luulee saaneensa ahaa-elämyksen. Löytäneensä helmen.

10v syntymäpäiväjuhlat lähenee, ja pohdimme kaverisynttäriteemaa, paikkaa, sekä ajankohtaa.

Pohdimme myös, voimmeko pitää sellaisia enää, kotisynttärit kun ei ole vaihtoehto neurokirjoon kuuluvien sisarusten vuoksi: muidenkin kuormittuminen huomioitava. 

Synttärisankarimme sosiaalinen elämä rajautuu tällä hetkellä pelikavereihin, kuulokkeiden väliseen vuorovaikutukseen.

Puhelimen kautta yltävään ystävyyteen.

Reaalielämän kaverit vaan putosivat pois. Eivät tule ulos. Eivät vastaa puhelimeen.

Pojan Tourette myös pitää kahleissaan tic-oirein ja pakkotoiminnoin, ja joinain päivinä se kauan valmisteltu ulkoilu, pysähtyy vaikkapa askelluspakkotoimintoon.

Pakonomaiseen tarpeeseen huudahtaa tietty lukumäärä.

Ja häpeä ajaa pojan sisään.

Usein kuitenkin asenne on enemmän ja enemmän armollinen itselleen: "onneks nää on vaan ticcejä, eikä minä."

Löysin Kampin Pelitilan, jossa uusimmat laitteet, parhaimmat pelit, ja 3v jousto ikärajasuosituksissa, jos vanhempi mukana:

Fortnite-synttärit vaikka pelikavereiden keskuudessa 10 vuotiaallekin, olisi mahdollista.

Kutsuisi niitä, jotka tietävät tämän arjen.

Omaavat samoja koodeja.

Ovat myös osittain yksin.

Ison osan pelikavereista olen löytänyt Facebookryhmistä, joissa neurokirjon lasten vanhempia.

Pelikavereiden kiusaama poika halusi kaltaisiaan, kenen kanssa pelata, jutella, nauraa ja huutaa onnistumisia. Häviöitä.

Kiroilla purkautumistaan ulos, ilman että se on liikaa jollekin.

Tehdä ticcejään ilman, että tiimin jäsenet huutavat jatkuvasti "Lopeta vitun vammanen!!!" 

Löysin helmen.

Kokoontumispaikan, gamers heaven.

Näytin paikan pojalle.

"Tuol ei oo mun ohjainta. Eikä peliasetuksii."

- Sinne voi viedä kai oman ohjaimen, voin kysyä.

"Asetukset? En osaa tehä niitä noissa koneissa."

Asperger on tiukkaa settiä, yllätyksiin ei jää tilaa.

Edelliset 9v synttärijuhlat poika vietti Pixelin (virtuaalipelikeskus) juhlahuoneessa odottaen, että pääsee kotiin. Muut - ne pari vierasta ja isoveli - pelasivat onnesta soikeina Vr-lasit päässään, ja olivat uppoutuneina muihin maailmoihin.

Synttärisankarille virtuaalimaailma oli liian todellinen, aistipuoli teki temppujaan.

En tahdo taas yhtä epäonnista synttärijuhlaa plakkariin, niitä meinaan pojalla riittää: myös se kerta, kun kukaan ei saapunutkaan.

Tämä ei ole jokaperheen ilon karnevaali, ei ihan joka kerta.

Ei, ennenkuin toisin todistetaan, ja hyväksi koetaan. Joten tarkkaan pohtiminen, suunnittelu, riskien hallinta ja plan B ovat tärkeät aseet välttääksemme syvien vesien pommin.

Joskus oma perhe ajaa kutsuvieraslistan virkaa, jotta kaverisynttäripaineet putoisivat pois.

Ja pelot.

Joten riskien hallintaan, mars.